Nyt sain valmiiksi urakan kuunnella läpi Motörheadin tuotannon. Rapiat 400 biisiä. Ihan kaikkia livelevytyksiä en viitsinyt ottaa mukaan, vain virallisimmat. Aloitin vuodenvaihteen tienoilla ja koko aikana ei tietenkään saanut kuunnella mitään muuta.
Kuolinviestin kuultuani mietin millä klassikolla tapahtumaa pitäisi kunnioittaa. Eipä sitä kauaa tarvinnut miettiä, kun ajattelee mitä Lemmy olisi tehnyt. Laitoin tuoreimman levyn soimaan ja onhan se uskomaton suoritus 70-vuotiaalta, vaikka lauluista kuulee (kuten jo Aftershockillakin), että ikä painaa. Ei laulu sinänsä sen kummoisempaa ole kuin aiemminkaan, mutta joissain kohdissa kuulee miten sanojen tuottamisessa on vaikeuksia. Joka tapauksessa koko 2000-luvun tuotanto ainakin Infernosta lähtien on aivan mahtavaa tavaraa, säälin niitä jotka ovat jumiutuneet 80-luvun alkuun. Välillä hiipii epäilys siitä, miten paljon Lemmy loppuaikoina osallistui levyjen valmisteluun. Phil ja Mikkey käsittääkseni sävelsivät viimeisimmillä levyillä lähes kaiken, mutta kyllähän Lemmy oman puumerkkinsä on soppaan pistänyt päälle. Sanoitukset ovat aina olleet Lemmyn vahvuus ja tuntui että loppua kohti nekin paranivat.
Elämä ja kuolema. Ura oli hieno. Ei koskaan kirkkaimmissa parrasvaloissa, mutta 40 vuotta sinnikästä työtä ja suunnaton arvostus joka puolelta. Viimeiset vuodet keikkalavoilla eivät aina tarjonneet parasta mahdollista showta, mutta silti hommat hoidettiin loppuun samalla jääräpäisyydellä kuin koko uran ajan. Mitä olisimme menettäneetkään, jos Lemmy olisi Ironfistin jälkeen todennut, että tämä oli tässä?
Lemmyn uraa tutkaillessa tulee asiat laittaa oikeaan perspektiiviin. Motörhead aloitti vuonna 1975 (syntymävuoteni), jolloin Lemmy kävi jo kolmeakymmentä. Tosissaan vauhtiin päästiin vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun omat aikalaisensa jo lopettelivat aktiivisinta vaihettaan (Sabbath, Zeppelin). Lemmy on vanhempi kuin kukaan Sabbathissa ja Zeppelinissäkin vanhempi on vain Page. Sabbath toki tekaisi pari klassikkoalbumia vielä Dion kanssa. Rolling Stonesin papat on niukasti Lemmyä vanhempia ja jopa Beatlesin hemmotkaan ei enempää kuin viitisen vuotta tai vähemmän.
Henkilönä Lemmy oli itselleni ristiriitainen hahmo. Tinkimätön Rock'n Rollin perikuva, mutta samalla edesvastuuton juoppo ja täysin sopimaton esikuva tällaisen täydellistä perheenisyyttä tavoittelevalle miehelle. Kuitenkin ainakin pieni osa minusta on kateellinen tuolle hulttiolle. Edes hetkittäin pitäisi osata elää kuin hän.