Tuolla ajattelutavalla Suomen alkusarja tulee olemaan joko a) katastrofi tai b) kysymysmerkki. A-vaihtoehto siinä tapauksessa, että hävitään Kanadalle, mutta voitetaan kaikki kuusi paskamaata. B-vaihtoehto jos voitetaan kaikki pelit, sillä siltikin ollaan voitettu vain paskamaat ja Kanada ja yksi voitto ei kerro vielä mitään.
Tätä ajatusta voi jalostaa(!) vielä pidemmällekin. Jos b toteutuu ja voitetaan vielä ennakkoon heikompi maa puolivälierissä ja voitetaan vielä välieräkin, mutta hävitään finaali, niin silti lopputuloksena on a eli katastrofi, koska todellisuudessa ei voitettu kuin yksi ottelu eli välierä ja sekin luultavasti tuurilla. Kanadan kaatumisella ei ole enää mitään merkitystä. Jos taas a toteutuu, ja sen päälle kuitenkin voitetaan puolivälierä, mutta hävitään välierä, niin taas lopputuloksena on a eli katastrofi, koska ollaan voitettu vain yksi ottelu ja sekin luultavasti tuurilla. Pronssiottelun voittaminen on tietysti sekin täysin toisarvoista. Paitsi tietysti silloin jos se hävitään.
Käytännössä siis ilman maailmanmestaruutta kisat tulevat olemaan katastrofi. Ja luultavasti silloinkin, koska mm-kisat ovat pelkästään junttien juhla.
On tämä kieltämättä hankalaa.
Pidän esittämästäsi ajatusketjusta, joten jatkan sitä vielä pidemmälle. Jos finaalista tulee tiukka 1-2 maalin voitto Suomelle, lopputuloksena on katastrofi. Voitettiin tuurilla, vastustaja ei saanut parasta mahdollista kisamiehistöä, paras seitsemästä -formaatilla oltaisiin varmasti hävitty ja voitto johtui ainoastaan räikeistä tuomarivirheistä. Jos sen sijaan Suomi voittaa finaalin murskalukemin, lopputuloksena on edelleen kysymysmerkki. Vastustajaa ei kiinnostanut jokavuotinen Skoda-cup, ei tuollaisella höpöhöpömestaruudella ole mitään arvoa, todellinen moraalinen finali oli jo välierässä (nimenomaan se peli, jossa Suomen finaalivastustaja pelasi), Suomi ei ansainnut voittaa, ja ennen kaikkea peli oli väärin voitettu. Ja aivan sama, sillä syksyn World Cupissa ei kuitenkaan päästä edes välieriin, ja vaikka päästäisiin, sillä ei ole väliä, koska naurettava näytösturnaus.
Totta kai joukkueen peliä ja valmennusjohdon toimintaa saa kritisoida, mutta jostain syystä kritiikissä syöksytään aina siihen ääripäähän, että kaikki on pielessä, jokainen pelaaja pitäisi laittaa poppariosastolle ja jokainen kova peli varmasti hävitään. Totta kai uhkakuvia on paljon: Nokan ketjukoostumukset arveluttavat erittäin paljon, samoin Nokan itsepäisyys ja tästä mahdollisesti seuraava kyvyttömyys reagoida tarvittaessa ja tehdä muutoksia pelisuunnitelmaan ja ketjukoostumuksiin, 2. ylivoima (Granlund-Koivu-Aho) osaa vain siirrellä kiekkoa eikä tehdä maaleja, puolustajien avauspelaaminen on luokatonta, ja toistaiseksi pakit ja Koskinen eivät ole vakuuttaneet. Silti on mielestäni parempi olla maalailematta piruja seinille ennen Kanada-peliä, koska se on joukkueen ensimmäinen oikea mittari. Senkin jälkeen voi parantaa peliä, ja todellakin toivon, että Suomen paras peli ei ole Kanadaa vastaan vaan vasta sen jälkeen.
Muistellaan vielä muutamia muita kisoja, joissa vedettiin ranteet auki samalla tavalla. Vuonna 2011 oli hirveä maalinteko-ongelma. Tshekille hävittiin alkusarjassa, Latviaa vastaan punnerrettiin tasoihin ja voitettiin rankkareilla, Saksaa vastaan oltiin kahden maalin tappioasemassa ja voitettiin vasta rankkareilla, Slovakiaa vastaan oltiin häviöllä mutta voitettiin lopulta yhdellä maalilla, Venäjää vastaan Vehanen otettiin maalilta pois ensimmäisessä erässä 0-2-häviöasemassa ja peli voitettiin Lassilan suonenvedon ansiosta rankkareilla. Rinnettä odotettiin, jouduttiin tyytymään Vehaseen. Ruutu vaikutti turhakkeelta 1. ketjussa. Lepistö ja Salmela olivat aivan liian riskialttiita ja hasardeja. Miten kävikään pudotuspeleissä? Vuonna 2014 oli vielä heikompi tilanne, oltaisiin jopa jääty pudotuspelien ulkopuolelle ellei Sveitsi olisi voittanut Latviaa. Ratkaisupeleissä sytyttiin sitten Kanadaa vastaan, Tshekki oli jo suupala, ja hopea saatiin yhdellä heikoimmista pelaajamateriaaleista, mitä olen Leijonilta nähnyt. Tai vuodenvaihteessa nuorten MM-kisoissa arveltiin, että PuLa-Ahon ketju hyytyy viimeistään ratkaisupeleissä, ja hävitään luokattomaan maalivahti- ja puolustupeliin. Kanada-pelissä oltiinkin vaikeuksissa, kunnes Vehviläinen vaihdettiin Kähköseen, ja joukkue nousi tasoihin ja voitti lopulta Kanadan maalintekokilpailussa. Ruotsia vastaan saatiin vihdoinkin puolustuspelaaminen kuntoon, ja Venäjää vastaan otettiin voitto tiukan taistelun jälkeen. Yhteenvetona: vaikka alkusarjassa peli olisi kuinka sekaisin, niin kunhan pudotuspeleihin päästään, vasta puolivälierä ja mahdolliset mitalipelit määrittävät sen, olivatko kisat menestys vai floppi joukkueelle.