Jak & Daxter Precursor Legacy. En koskaan pelannut pelisarjaa silloin kun se ilmestyi. PS3:lla oli plussapelinä muistaakseni, tai osana jotain tarjouspakettia, mutta olin silloin vielä melko kokematon sekä olemattomasti eri genrejä pelannut ja änäripöhinöissä moni peli jäi hätäisesti kesken. Ihan mukavaa ja nostalgista viihdettä tasohyppelyn saralla. Siitä sitten vielä jatko-osa ja racing, mitkä tuolla plussassa ovat.
Tuota ennen meni Assassins Creed 2, joka oli edelleen suorastaan rikollisen toimiva peli. Ajan hampaan luulisi nakertaneen, mutta pelipä oli edelleen pitkälti yhtä hyvä kuin edellisen vuosikymmenen alussa. Simppelin toimiva juoni, toimiva päähahmo ja hienot sivuhahmot, jotka tulevat hienosti yhteen stoorin lopussa. Peli oli sopivan mittainen ja sopivan kokoinen, rakkaudella työstetty. Jotenkin pysyi freesinä kun kartta oli jaettu toisistaan irrallisiin kaupunkeihin, jolloin sai virtaa uudelle alueelle siirtymisestä. Hämmentävää oli myös, miten tehtävissä ei tippaakaan toistoa tai kummempaa tyhjäkäynnin tunnetta. Paitsi ihan Ezion nuoruusvuosissa, mutta sillä on rohkea tarinallinen pointtinsa saada pelaaja välittämään Eziosta ja hakea se tarvittava immersio, että pelaaja syttyy tosissaan sille kostoaspektille. En muista olenko koskaan yhtä antaumuksella leiponut pelin lopussa pahista turpiin, kuin 2010 tämän pelin lopussa. Vaikka pahikset vähän persoonattomiksi jäävätkin tuossa kakkosessa.
Sitten heti aloitan ekan Ubisoft-AC:n, eli Brotherhoodin perään. Kun pääsen räiskyvän alun läpi, niin kävellään tehtävätolkulla Macchiavellin perässä Rooman kaduilla, kun mekaniikkoja ja tilanteita alustetaan. Sitten tulee jo pian pari varjostamistehtävää ja kartta on täynnä kerättäviä sun muita suoritettavia, joita ei kaikkia pysty edes samalla kertaa suorittamaan, vaan pitää edetä stoorissa.
Peli jäi kesken aika alkuun odottamaan, että josko joku päivä ottaisi kirjaimellisesti työn alle kun kiinnostavampi tarjonta plussasta loppuu. Oikeastaan sama reaktio kuin pelin ilmestyessä. Muistan tuolloin pitäneeni tarinasta valtavasti ja oikeastaan myös rakastaneeni peliä, mutta samalla vihasin kartan isoutta sekä vaikeakulkuisuutta ja sivutehtävien määrä sekä kerättävien määrä väsyttivät hyvin pahasti. Lisäksi platinasta ei tarvinnut haaveilla kun jokaisessa tarinatehtävässä on sivutavoite 100% synkronisaation saavuttamiseksi, eikä sellaisten takia jaksa tarinoita alkaa pelaamaan uudelleen. Lisäksi tuo Rooman alueiden valtaaminen yksi kerrallaan Borgian joukkojen ikeestä ei ole mitään muuta kuin mekaanista täytettä. Jokaisen alueen vielä sisältäessä kapteenin murhaamisen ja sitten kiipeämisen repimään Borgia-lippu alas jostain korkeasta rakennuksesta. Toista monta kertaa. Näissä peleissä kuitenkin saa ihan riittävän monta kertaa muulloinkin taistella ja salamurhata, sekä kiivetä näköalapaikoille.
Kakkosen tarinan kesto on muuten 19 tuntia ja 100% menee 35 tuntia. Mikä on vieläpä hieman valheellinen, koska siihen sisältyy joku 370 aarrearkkua, joita ei ole pakko kerätä missään nimessä, kun ne eivät vaikuta mihinkään. Itsellä meni kolmisen tuntia tarinan päälle, kun keräsin netin kartasta katsoen puuttuvat sulat (joilla oli päätarinaan kytkeytyvä pointtinsa Petruccion muistolle) ja pari puuttuvaa subject 16 glyphia, sekä pari taisteluun liittyvää trophyä platinaa varten. Nyt on samasta pelistä kaksi platinaa, ei voinut vastustaa noin pienellä vaivalla.
Brotherhoodin tarinan kesto isoudestaan huolimatta 15 tuntia (= vähemmän) ja 100% menee 41,5 tuntia (= enemmän). Muistan edelleen yli kymmenen vuotta myöhemmin tallanneeni pelissä samaa polkua jostain salamurhaajien/varkaiden kiltaan enemmän kuin tarpeeksi, kun se reitti oli vielä jotenkin vaikea ja hidas liikkua verrattuna kakkoseen, jossa oli aina oikeissa paikoissa katoilla naruja joita pitkin pääsi isojen katujen yli kummemmin etsimättä ja hakematta.