Itsellä on äänikirjana menossa ja joku 7 tuntia kun on mennyt niin on erittäin kiinnostava kirja. Ei siinä lapsuuden/nuoruuden lemppareita lukiessa/katsoessa käy itselle usein niin että alkaa miettimään miksi on ollut niin huono maku joskus.
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Oilers eteni finaaliin lähes 20 vuoden tauon jälkeen – Suomalaisten Stars hyytyi tehottomuuteenLue lisää »
-
Kolmen maalin takaa-ajoasemasta nouseminen ei auttanut – Halttusen edustama London Knights taipui Memorial Cupin finaalissaLue lisää »
-
Totuus Suomen jääkiekosta: Pieni piiri seisoo kehityksen tielläLue lisää »
-
Lisää luottoa omiin kasvatteihin – Pelicans käytti Käyhkön optionLue lisää »
-
HIFK, Kärpät ja RoKi jatkosopimustehtailussa Naisten Liigassa − "Odotan kovempia treenejä ja uusia mahdollisuuksia"Lue lisää »
-
Vaikeuksien kautta PWHL-mestariksi nousseen Minnesotan valmentaja Mira Jalosuo ylistää joukkueen kapteenia: "Ilman häntä tätä liigaa ei olisi"Lue lisää »
Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?
- Viestiketjun aloittaja anthony
- Alkaa
- 655 519
- 5 582
Ajattelin listata kesäloman aikana lukemani kirjat. Ihmeen vähän jäi aikaa lukemiselle, mutta tulihan noita nyt jokunen luettua. Yleisesti ottaen kirjojen lukeminen tahtoo rajoittua minulla loma-aikoihin, koska ennen työaamua lukiessa illalla pelkään koukuttuvani liikaa.
Joka tapauksessa lainasin Patarouvan postausta siksi, koska loma lähti käyntiin samaisella Vaellusromaanilla. Hyvä oli, ei lisättävää.
Seuraavaksi:
- Annamari Marttinen: Häiriömerkintä
Kahden asunnon loukkuun jäävä yksinhuoltajaäiti suurissa talousvaikeuksissa. Kiinnostava aihe ja sinänsä hyvin kuvattu, mutta ehkä fiilisten kuvailua oli välillä jopa liikaa. Hyvä silti.
- Miika Nousiainen: Pintaremontti
Tämä oli jostain syystä jäänyt joulusta asti hyllyyn. Aluksi tuntui edellisen kirjan jälkeen mukahauskalta, mutta aika nopeasti pääsin käyntiin. Lopulta kirja oli aidosti hauska ja muutenkin viihdyttävä. Nousiaisen kirjoista Maaninkavaaran jälkeen kenties toiseksi paras Metsäjätin ohella.
- Suvi Ratinen: Hyvä tarjous
Kirjan päähenkilö suunnittelee ostavansa vanhemmiltaan vanhan kotitalon. Kotoa peritty älytön pihiys on eduksi pankin vaatimaa omarahoitusosuutta varten säästettäessä. Ihan viihdyttävä tämäkin.
- Aino Huilaja: Pakumatkalla
Maikkarin toimittaja ja uutisankkuri luopuu työstään, ja lähtee miehensä kanssa kiertämään eurooppaa asuntonaan pakettiauto. Korona leviää euroopassa matkan edetessä. Ihan mielenkiintoinen kuvaus reissusta. Jatkoa lienee odotettavissa.
- Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita
Tämän luin viimeisenä, ja kirja on siten tietysti parhaiten muistissa. Joka tapauksessa tästä kirjasta innostuin ehkä eniten. Kirja kertoo yhden perheen tarinaa usealla vuosikymmenellä. Alussa äiti kuolee nuorena syöpään, ja perheen insinööri-isä joutuu vastoin 70-luvun normeja ottamaan vastuulleen perheen arjen pyörittämisen. Kirja kuvaa elämää ja ihmisten välisiä suhteita realistisesti, humoristisesti ja lämmöllä. Etenkin ekat 90% olivat aikamoista tykitystä. Tarina ei ehkä aivan kanna loppuun asti samalla tasolla. Ihan kuin lopettamiselle olisi jotenkin tullut kiire. Joka tapauksessa suosittelen lämpimästi!
Ai niin, mainitsen vielä erikseen keväällä lukemani Santeri ja Lea Pakkasen Se tapahui meille - isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Kirja ei ole romaani, vaan siinä isä ja tytär, toimittajia kumpainenkin, tutkivat inkerinsuomalaisen sukunsa usein traagisia vaiheita Neuvostoliitossa. Kirja oli äärimmäisen mielenkiintoinen, ja vaikka tietokirja onkin, hyvin miellyttävä lukea. Vähän kuin kirjan mittainen loistavasti taustoitettu Helsingin Sanomien kuukausiliitteen juttu. Suosittelen erittäin suuresti.
Heitetään nyt muutama luettu kirja:
Arttu Tuominen: Vaiettu.
Porin suunnalta tulee tällä hetkellä ehdottomasti parasta kotimaista rikoskirjallisuutta. Jo kirjan avatessa tietää, että saa sen kaivatun lukukokemuksen jossa lukemista ei haluaisi lopettaa. Pohjatyöt on tehty hyvin, teksti kulkee ja tarinat kiinnostaa. Pidin todella paljon neliosaisesta Labyrintti-sarjasta, jossa oli loistavat henkilöhahmot. Tämä toistaiseksi kolmiosainen Delta-sarja on selvästi kunnianhimoisempi, toki myös kirjoittajan kypsyminen ihan kokemuksen puolesta näkyy myös. Hyvä kirjoittaja, ei pyri briljeeraamaan tekstillä vaan pitää fokuksen tarinassa. Ehkä pienenä erikoisuutena voi mainita, että jokaisessa Tuomisen kirjassa useampi henkilö saa syöpädiagnoosin, sairastaa sitä tai kuolee siihen. Suosittelen ehdottomasti kaikkia Tuomisen kirjoja.
Jari Salonen: Ristilukki
Zetterman-sarja osuu omaan makuuni. Salonen kirjoittaa hyvin leppoisalla ja toimivalla tyylillä. Kevyempää tekoa kuin Tuomisen kirjat, mutta silti laadukasta kotimaista dekkaria. Kannattaa kahlata tämä toistaiseksi kuusiosainen sarja läpi, jos ei ole vielä tuttu.
Jarkko Sipilä: Pelontekijät
Kaikki eivät Sipilästä pidä, mutta itselleni uppoaa komeasti. Realistista ja tasalaatuista. Tämä kirja lähti ehkä vähän jähmeästi liikkeelle, mutta loppu oli sitten hyvinkin napakka. Ehkä tietty luennointi ja Helsingin rakennushistoria kertaus ottavat välillä silmään, mutta nämä kirjat kuuluvat ehdottomasti vuosittaiselle lukulistalle.
Seppo Jokinen: Siipirikkoiset
Jokinen on yksi Suomen suosituimmista rikoskirjailijoista ja kirjastojonot ovat myös pisimpiä. Itse en oikein ole koskaan saanut näistä kunnolla kiinni, mutta rima kuitenkin aina juuri ylittyy seuraavan kirjan lukemista ajatellen. Jotenkin vähän erikoisen riisuttu kirjoitustyyli. Kuvaillaan jotain ihan turhanpäiväisiä asioita ja samalla jätetään kertomatta niitä oleellisempia. Tekstissä on vähän kuin väärää lihaa luiden ympärillä. Dialogi paikoin kankeaa, eikä sitä oikein voi todellisuudessa kuvitella poliisien tai muidenkaan suuhun. Tavallaan kuitenkin elämänmakuista tekstiä omalla jokismaisella laatuleimallaan, joten ymmärrän kyllä myös kirjojen suosiota vaikka ihan itselle ei parhaalla tavalla osukaan.
Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä
Omaan makuuni Hotakaisen ohella Suomen paras kirjoittaja. Liuksen tekstiä lukee jo ihan pelkästään itse tekstin takia. Tämä on oma itsenäinen kirja, mutta suosittelen kaikkia lukemaan miehen kirjoittaman Marko Pippurinen -sarjan. Jos Tuominen ja Sipilä eivät tee tekstistään numeroa, niin Liuksen teksti suorastaan lentää ja räjähtelee. Tämä kyseinen kirja sijoittuu 80-luvulle, jossa kylmä sota, asekehittely ja vakoojat löytävät tiensä rauhalliseen itäsuomalaiseen kyläidylliin. Tavallaan kirjaa olisi voinut helposti tiivistää 200 sivua, mutta toisaalta hyvä ettei tiivistetty. Lius taustoittaa ja kuvaa tarinansa kyllä todella pieteetillä. Kirjan varsinainen salaisuus on kyllä todella yllättävä, mutta samalla jotenkin sopii erinomaisesti kyseisen kirjailijan tyyliin. Kannattaa lukea, etenkin jos nuoruus on osunut tuonne 80-luvun hoodeille. Kirjan lopetus on sellainen trillereille tyypillinen ja uskottavuuden rajoilla menevä rymistely, mutta se nyt kuuluu genreen ja Liuksen tapoihin. Vetävästi kuvattuna kylläkin, sitä ei voi kiistää.
Arttu Tuominen: Vaiettu.
Porin suunnalta tulee tällä hetkellä ehdottomasti parasta kotimaista rikoskirjallisuutta. Jo kirjan avatessa tietää, että saa sen kaivatun lukukokemuksen jossa lukemista ei haluaisi lopettaa. Pohjatyöt on tehty hyvin, teksti kulkee ja tarinat kiinnostaa. Pidin todella paljon neliosaisesta Labyrintti-sarjasta, jossa oli loistavat henkilöhahmot. Tämä toistaiseksi kolmiosainen Delta-sarja on selvästi kunnianhimoisempi, toki myös kirjoittajan kypsyminen ihan kokemuksen puolesta näkyy myös. Hyvä kirjoittaja, ei pyri briljeeraamaan tekstillä vaan pitää fokuksen tarinassa. Ehkä pienenä erikoisuutena voi mainita, että jokaisessa Tuomisen kirjassa useampi henkilö saa syöpädiagnoosin, sairastaa sitä tai kuolee siihen. Suosittelen ehdottomasti kaikkia Tuomisen kirjoja.
Jari Salonen: Ristilukki
Zetterman-sarja osuu omaan makuuni. Salonen kirjoittaa hyvin leppoisalla ja toimivalla tyylillä. Kevyempää tekoa kuin Tuomisen kirjat, mutta silti laadukasta kotimaista dekkaria. Kannattaa kahlata tämä toistaiseksi kuusiosainen sarja läpi, jos ei ole vielä tuttu.
Jarkko Sipilä: Pelontekijät
Kaikki eivät Sipilästä pidä, mutta itselleni uppoaa komeasti. Realistista ja tasalaatuista. Tämä kirja lähti ehkä vähän jähmeästi liikkeelle, mutta loppu oli sitten hyvinkin napakka. Ehkä tietty luennointi ja Helsingin rakennushistoria kertaus ottavat välillä silmään, mutta nämä kirjat kuuluvat ehdottomasti vuosittaiselle lukulistalle.
Seppo Jokinen: Siipirikkoiset
Jokinen on yksi Suomen suosituimmista rikoskirjailijoista ja kirjastojonot ovat myös pisimpiä. Itse en oikein ole koskaan saanut näistä kunnolla kiinni, mutta rima kuitenkin aina juuri ylittyy seuraavan kirjan lukemista ajatellen. Jotenkin vähän erikoisen riisuttu kirjoitustyyli. Kuvaillaan jotain ihan turhanpäiväisiä asioita ja samalla jätetään kertomatta niitä oleellisempia. Tekstissä on vähän kuin väärää lihaa luiden ympärillä. Dialogi paikoin kankeaa, eikä sitä oikein voi todellisuudessa kuvitella poliisien tai muidenkaan suuhun. Tavallaan kuitenkin elämänmakuista tekstiä omalla jokismaisella laatuleimallaan, joten ymmärrän kyllä myös kirjojen suosiota vaikka ihan itselle ei parhaalla tavalla osukaan.
Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä
Omaan makuuni Hotakaisen ohella Suomen paras kirjoittaja. Liuksen tekstiä lukee jo ihan pelkästään itse tekstin takia. Tämä on oma itsenäinen kirja, mutta suosittelen kaikkia lukemaan miehen kirjoittaman Marko Pippurinen -sarjan. Jos Tuominen ja Sipilä eivät tee tekstistään numeroa, niin Liuksen teksti suorastaan lentää ja räjähtelee. Tämä kyseinen kirja sijoittuu 80-luvulle, jossa kylmä sota, asekehittely ja vakoojat löytävät tiensä rauhalliseen itäsuomalaiseen kyläidylliin. Tavallaan kirjaa olisi voinut helposti tiivistää 200 sivua, mutta toisaalta hyvä ettei tiivistetty. Lius taustoittaa ja kuvaa tarinansa kyllä todella pieteetillä. Kirjan varsinainen salaisuus on kyllä todella yllättävä, mutta samalla jotenkin sopii erinomaisesti kyseisen kirjailijan tyyliin. Kannattaa lukea, etenkin jos nuoruus on osunut tuonne 80-luvun hoodeille. Kirjan lopetus on sellainen trillereille tyypillinen ja uskottavuuden rajoilla menevä rymistely, mutta se nyt kuuluu genreen ja Liuksen tapoihin. Vetävästi kuvattuna kylläkin, sitä ei voi kiistää.
Viimeksi muokattu:
Elisa kun heittelee noita ilmaisia täkyjä välillä, niin tuli luettua kolme osaa Marko Kilven Undertakereita. Ekan (sen ilmaisen) kohdalla en silleen edes hoksannut, että kyseessä oli sarja. Sen verran heräsi mielenkiinto, että lomalle hommasin kaksi seuraavaa osaa, kun olivat hyvässä tarjouksessa. Mielenkiinto seuraavan osan ostamiseen tipahti sille tasolle, että saa laskea alle vitoseen ennen kuin edes harkitsen ostamista. Kilpi yrittää tahallaan tai tahtomattaan olla Suomen Jens Lapidus onnistumatta siinä mitenkään kummoisesti. Vertasin Lapidukseen siksi, että aihepiiri ja tyyli liippaa läheltä eikä kumpikaan ole erityisen hyvä kuljettamaan tarinaa eteenpäin. Tällä tarkoitan sitä, että yksittäinen kirja pysyy ihan hyvin kasassa, mutta kun siitä venytetään jatkuvajuoninen sarja, niin metsään menee.
Nyt on menossa huomattavasti laadukkaampi myös ilmainen täky, Elina Backmanin Kun kuningas kuolee. Huolella ja hyvin kirjoitettua rikosdraamaa. Suosittelen. Paitsi jos loppuratkaisu on ihan paska. Siinä tapauksessa käyn editoimassa tän viestin.
Nyt on menossa huomattavasti laadukkaampi myös ilmainen täky, Elina Backmanin Kun kuningas kuolee. Huolella ja hyvin kirjoitettua rikosdraamaa. Suosittelen. Paitsi jos loppuratkaisu on ihan paska. Siinä tapauksessa käyn editoimassa tän viestin.
Hols Nilgerssön
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Nykäskylän ylpeys, Bunch of jerks
Mä sain äskettäin lahjaksi kaksi kirjaa juurikin Elisan e-kirja hässäkästä. Ei ollut mulle entuudestaan tuttu juttu ja innolla lähdinkin metskaamaan kahta kirjaa palvelun valikoimasta. Lahjakoodilla kun lähdin kirjoja hakemaan, niin melko kehno valikoima sieltä avautui. Kaksi elämäkertaa ostoskärryihin lopulta sujahti, Tuntematon Kimi Räikkönen ja Kingston Wall - Petri Wallin saaga.
Simo Salmisen Se se vaan on sillä lailla, mikä oli lähinnä parisataasivuinen wikipedia-artikkeli muutamilla lyhyillä asianomaisen kommenteilla. Ne vähät varsinaiset tarinat tapahtumien, elokuvien, tai ihmissuhteiden takaa löytyvät saman kirjoittajan Tuomas Marjamäen Spede-kirjasta.
Siihen perään kokoelman täyteen saadakseni lähti Ere Kokkosen Muisti palailee pätkittäin, mikä on jo 40 sivun perusteella aika hauskasti ja itseironisoivaan sävyyn kirjoitettu kirja. Vaikuttaa toisin sanoen hyvältä ja toivottavasti löytyy paljon tarinaa elokuvien takaa.
Joululahjaksi sain Tervon kirjoittaman Loirin elämänkerta-tiiliskiven, mikä oli jännä ja pikkutuhma teos, ja antoi jopa yllättävän epämiellyttävän kuvan päähenkilöstään. Vähän häiritsi, että tekstin ääni oli täysin Tervon kuuloinen ja ei myöskään selviä, mitä Loiri on itse ajatellut noista tekemistään elokuvista, näytelmistä ja muista. On kirjoittaessa kuunneltu lumoutuneena ja unohdettu kysyä jatkokysymyksiä ja pureutua oikein kunnolla pinnan alle. Jää kaikesta huolimatta vähän vielä pintapuoliseksi osittain, vaikka Loiri elämänkatsomuksestaan kyllä varsin avoimesti päästää menemään.
Siihen perään kokoelman täyteen saadakseni lähti Ere Kokkosen Muisti palailee pätkittäin, mikä on jo 40 sivun perusteella aika hauskasti ja itseironisoivaan sävyyn kirjoitettu kirja. Vaikuttaa toisin sanoen hyvältä ja toivottavasti löytyy paljon tarinaa elokuvien takaa.
Joululahjaksi sain Tervon kirjoittaman Loirin elämänkerta-tiiliskiven, mikä oli jännä ja pikkutuhma teos, ja antoi jopa yllättävän epämiellyttävän kuvan päähenkilöstään. Vähän häiritsi, että tekstin ääni oli täysin Tervon kuuloinen ja ei myöskään selviä, mitä Loiri on itse ajatellut noista tekemistään elokuvista, näytelmistä ja muista. On kirjoittaessa kuunneltu lumoutuneena ja unohdettu kysyä jatkokysymyksiä ja pureutua oikein kunnolla pinnan alle. Jää kaikesta huolimatta vähän vielä pintapuoliseksi osittain, vaikka Loiri elämänkatsomuksestaan kyllä varsin avoimesti päästää menemään.
Ilmari Ahde
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Haukiputaan huorakuoro
Bill Brysonin Muistiinmerkintöjä pieneltä saarelta. Olen tämän aiemminkin lukenut mutta ainahan voi kerrata, kyseessä amerikkalaisen mietelmiä Englannista. Bryson tykästyi Englantiin ja asuu siellä tänäkin päivänä jossain pikkukylässä.
Se taas vei mietteeni Stephen Fryn suuntaan, että olikos hyllyssä hänen tuotannostaan Virtahepo, itse en löytänyt mutta apuri osoitti heti että tuossa se on, Fryn aikakirjat ja Koppavan klopin löysinkin itse. Stephen Fry on fiksu mies, suorastaan teräväpäinen.
”Kulttuuri, jossa ihmisiä vaaditaan pyytämään anteeksi asioita, jotka eivät ole heidän syytään: siinä on oivallinen määritelmä tyrannialle.”
- Stephen Fry
Se taas vei mietteeni Stephen Fryn suuntaan, että olikos hyllyssä hänen tuotannostaan Virtahepo, itse en löytänyt mutta apuri osoitti heti että tuossa se on, Fryn aikakirjat ja Koppavan klopin löysinkin itse. Stephen Fry on fiksu mies, suorastaan teräväpäinen.
”Kulttuuri, jossa ihmisiä vaaditaan pyytämään anteeksi asioita, jotka eivät ole heidän syytään: siinä on oivallinen määritelmä tyrannialle.”
- Stephen Fry
Tässä on ollut minulla jo useamman kuukauden aikana lukemisprojektina virolaisen arekeologian professorin Valter Langin suomennettu teos "Homo Fennicus: Itämerensuomalaisten etnohistoria". Valter Lang käy esihistorian avulla yhden alkukodin sijaan useita itämerensuomalaisten kulttuurien ja yhteisöjen syntysijoja. Hän käyttää apunaan genetiikan, kielitieteen ja arkeologian uusimpia tutkimustuloksia.
Tämän jälkeen tarkoituksenani on lukea Eila Linnanmäen väitöskirja "Espanjantauti Suomessa: influenssapandemia 1918-1920".
Tämän jälkeen tarkoituksenani on lukea Eila Linnanmäen väitöskirja "Espanjantauti Suomessa: influenssapandemia 1918-1920".
Ilmari Ahde
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Haukiputaan huorakuoro
Pienesti riemastun aina kun tulee ihan pusikosta jonkun kirjan suosittelu eteen, kuuntelin Roman Schatzin radio-ohjelmaa ja siinä oli vieraana kirjailija Heidi Köngäs, kirjan Dora, Dora kirjoittaja. No siinäpä selvisi että sehän onkin jotain natsijuttua, Albert Speer, Hitler... silloinkos sisimpäni ripsi värähti. Olen tätä nyt neljänneksen lukenut ja hyvin on maistunut, neljän eri kertojan silmin Speerin matkaa Suomen Lappiin katsellaan, Alpun ja Adin rakkauteen on tullut vähän ryppyä.
E: Tämähän oli mainio. Koomisia ja traagisia tapahtumia, Speer tykkäsi Hitleristä homolla tavalla.
E: Tämähän oli mainio. Koomisia ja traagisia tapahtumia, Speer tykkäsi Hitleristä homolla tavalla.
Viimeksi muokattu:
Eilen illalla luin loppuun Johanna Hulkon Vähäisiä tyyppivikoja. Aika lailla kevyt välipala oli tuo romaani. Täytyy kuitenkin täällä tägätä Jatkoajan virallinen saabisti @benicio. Kirjassa nimittäin jo kansikuvassa on vanha (luultavasti) Saab 900 konepelti avattuna (keulaa kohti tietysti). Jälkikäteen kun googlettelin, selvisi, että viime vuosina on julkaistu pari muutakin romaania, joissa sivutaan saabismia. Täytynee lukaista, kun minussakin on vähän sellaista wannabe-saabistia. Nyt vaan kun sellaiseen ehkä olisi varaa, sitä ei sitten enää tehdä. Skodalla joutuu ajamaan.
Täinen tägäys: @vetti, kiinnostaa kuulla, joko olet lukenut tuon ex-taistolaisen kirjan, ja ennen kaikkea, mitä pidit? Itse olen vielä kirjaston pitkässä lainajonossa sen osalta.
Täinen tägäys: @vetti, kiinnostaa kuulla, joko olet lukenut tuon ex-taistolaisen kirjan, ja ennen kaikkea, mitä pidit? Itse olen vielä kirjaston pitkässä lainajonossa sen osalta.
Tuli sitten luettua Staffan Bruunin kirjoittama Muurarinpojasta miljonääriksi - Anders Wiklöfin tarina.
No, onhan Andersissa kertojan vikaa, ja tarinat ovat ihan hauskoja. Joka kerran muistaa mainita, kuka on maksanut laskun, jos hän sen itse on maksanut. Vähän turhankin paljon tuossa kirjassa harrastetaan name-droppingia, ja kaikki nimekkäät ihmiset (ja muutkin) ovat Andersin hyviä kavereita. Ehkä tuossa näkyy se verissä oleva kauppias/markkinamies, joka ei muista pahaa puhu, (koska sillä voi menettää asiakkaan). Vähän jäi värittömäksi Anders, kun huonoja kauppoja ei ole tehnyt, ja muutoinkin sellainen elämän rosoisuus on kirjasta siloiteltu pois. Kenenkään kanssa ei oikeastaan ikinä ole riidellyt...
Alun sivut nuoruusvuosista olivat tarinankertojan parasta antia. Osa taisi olla vähän luokkaa "uskokoon ken tahtoo", sen verran hurjia tarinoita siellä oli, sen alun parikymmentä sivua. Nuoruusvuosien tarinoiden perusteella odotin vähän rosoisuutta myöhempääkin elämää kuvatessa, mutta eipä sellaista juuri ollut .
Hyvän mielen kirja, noin kokonaisuutena, ja sen tähden voin antaa lukusuosituksen helposti. Ihan hauska tuota oli lukea, ja onhan ukko oikeasti saavuttanut elämässään paljon, vaikka ihan kaikkia saavutuksia ei olisi tarvinnut luetella. Tässä myös on jotain samaa muiden kouluja käymättömien menestyjien kanssa: itsetuntoa on jäänyt vähän kaivertamaan vähäinen koulutus, joten kunniatohtoriudet ja kauppaneuvoksen arvonimi kerrotaan alleviivattuina. Vähän jäi narsistinen olo Andersista, esim. kun myöhästyi lennolta, eikä häntä odotettu (edes minuuttia, joka olisi riittänyt), niin on siitä lähtien tehnyt lentomatkansa yksityiskoneella. Mutta ei anneta tämän häiritä, ei se itsekeskeisyys mua lukiessa häirinnyt, kunhan tuli huomattua. Ehkä tuo nykyinen asema on myös omiaan korostamaan tällaisia piirteitä. Jos jotain jäin kirjassa kaipaamaan, niin se myyntipuoli, jossa Anders on ilmeisen hyvä, siitä hän sanoi varsin vähän. Päällimmäisenä jäi mieleen aloitteen tekeminen: puhelin käteen ja soitto suoraan tavoittelemalleen henkilölle, olipa tämä sitten merkkihenkilö (esim. Ruotsin entinen pääministeri Göran Persson, jonka houkutteli Ålandsbankin hallitukseen) tai joku muu. Vanhan liiton toiminnan mies siis: puhelin käteen, ja esittelee asiansa suoraan henkilölle, joka päättää, eikä lähettele posteja jollekin sihteerille tai agentille, jotta ehkä joskus saisi vastauksen. Ehkä hän ei ole itse tätä puolta juurikaan analysoinut: siis mikä toimii autokaupassa (ja muussa myymisessä) hänen kokemustensa mukaan ja mikä ei. Tuo jälkimmäinen - mikä ei toimi - jää kirjassa muiltakin osin käsittelemättä. Sitä myötä jäin vähän kaipaamaan elämän makuista rosoisuutta. Kiva oli myös lukea siitä, että muurarin ja sokean hierojan poika ei ole unohtanut juuriaan. Sanoo mielellään maksavansa veroja ja kannattavansa hyvinvointiyhteiskuntaa. (Kun Panaman papereista kysyttiin, niin Wiklöf oli vastannut toimittajalle, että jos sieltä hänen nimissään löytyy rahoja, saatte pitää ne.) Kiva oli myös kuulla Andersin ajatuksia Itämeren suojelusta, ja siitä miten päätyi vuonna 1989 perustamaan Itämerisäätiön.
Parissa illassa tuo tuli kahlattua, kyl sille voi 3/5 tähteä antaa, tai kouluarvosanoin hyvä 8.
No, onhan Andersissa kertojan vikaa, ja tarinat ovat ihan hauskoja. Joka kerran muistaa mainita, kuka on maksanut laskun, jos hän sen itse on maksanut. Vähän turhankin paljon tuossa kirjassa harrastetaan name-droppingia, ja kaikki nimekkäät ihmiset (ja muutkin) ovat Andersin hyviä kavereita. Ehkä tuossa näkyy se verissä oleva kauppias/markkinamies, joka ei muista pahaa puhu, (koska sillä voi menettää asiakkaan). Vähän jäi värittömäksi Anders, kun huonoja kauppoja ei ole tehnyt, ja muutoinkin sellainen elämän rosoisuus on kirjasta siloiteltu pois. Kenenkään kanssa ei oikeastaan ikinä ole riidellyt...
Alun sivut nuoruusvuosista olivat tarinankertojan parasta antia. Osa taisi olla vähän luokkaa "uskokoon ken tahtoo", sen verran hurjia tarinoita siellä oli, sen alun parikymmentä sivua. Nuoruusvuosien tarinoiden perusteella odotin vähän rosoisuutta myöhempääkin elämää kuvatessa, mutta eipä sellaista juuri ollut .
Hyvän mielen kirja, noin kokonaisuutena, ja sen tähden voin antaa lukusuosituksen helposti. Ihan hauska tuota oli lukea, ja onhan ukko oikeasti saavuttanut elämässään paljon, vaikka ihan kaikkia saavutuksia ei olisi tarvinnut luetella. Tässä myös on jotain samaa muiden kouluja käymättömien menestyjien kanssa: itsetuntoa on jäänyt vähän kaivertamaan vähäinen koulutus, joten kunniatohtoriudet ja kauppaneuvoksen arvonimi kerrotaan alleviivattuina. Vähän jäi narsistinen olo Andersista, esim. kun myöhästyi lennolta, eikä häntä odotettu (edes minuuttia, joka olisi riittänyt), niin on siitä lähtien tehnyt lentomatkansa yksityiskoneella. Mutta ei anneta tämän häiritä, ei se itsekeskeisyys mua lukiessa häirinnyt, kunhan tuli huomattua. Ehkä tuo nykyinen asema on myös omiaan korostamaan tällaisia piirteitä. Jos jotain jäin kirjassa kaipaamaan, niin se myyntipuoli, jossa Anders on ilmeisen hyvä, siitä hän sanoi varsin vähän. Päällimmäisenä jäi mieleen aloitteen tekeminen: puhelin käteen ja soitto suoraan tavoittelemalleen henkilölle, olipa tämä sitten merkkihenkilö (esim. Ruotsin entinen pääministeri Göran Persson, jonka houkutteli Ålandsbankin hallitukseen) tai joku muu. Vanhan liiton toiminnan mies siis: puhelin käteen, ja esittelee asiansa suoraan henkilölle, joka päättää, eikä lähettele posteja jollekin sihteerille tai agentille, jotta ehkä joskus saisi vastauksen. Ehkä hän ei ole itse tätä puolta juurikaan analysoinut: siis mikä toimii autokaupassa (ja muussa myymisessä) hänen kokemustensa mukaan ja mikä ei. Tuo jälkimmäinen - mikä ei toimi - jää kirjassa muiltakin osin käsittelemättä. Sitä myötä jäin vähän kaipaamaan elämän makuista rosoisuutta. Kiva oli myös lukea siitä, että muurarin ja sokean hierojan poika ei ole unohtanut juuriaan. Sanoo mielellään maksavansa veroja ja kannattavansa hyvinvointiyhteiskuntaa. (Kun Panaman papereista kysyttiin, niin Wiklöf oli vastannut toimittajalle, että jos sieltä hänen nimissään löytyy rahoja, saatte pitää ne.) Kiva oli myös kuulla Andersin ajatuksia Itämeren suojelusta, ja siitä miten päätyi vuonna 1989 perustamaan Itämerisäätiön.
Parissa illassa tuo tuli kahlattua, kyl sille voi 3/5 tähteä antaa, tai kouluarvosanoin hyvä 8.
Viimeksi muokattu:
Conn Igguldenin Keisari sarjan avausosa Rooman portit tuli lukaistua. Todella nopeaa, helppoa ja viihdyttävää tekstiä. Ei minun mielestä noussut saman kirjailijan Tsingis-kaanista kertovan Valloittaja sarjan tasolle, mutta katsotaan miten homma etenee. Toivottavasti mukaan tulee enemmän politiikkaa ja juonittelua, ensimmäinen osa mentiin lähinnä aseilla kalistellen läpi.
Olen aina tykännyt Staffan Bruunin kirjoista, joten vaikka tämä onkin vähän erilainen, niin onhan tälle annettava mahdollisuus!
Iris Uurto ~ Timanttilakien alla.
Kun suomenkielinen teos on ilmestynyt 1938, kielen muutoshavainnot ovat kiehtovia. Sisällöllisesti vaikutuin vain muutaman kerran, mutta tyylistä ja ajan hengestä sitäkin useammin.
Seuraavaksi viimeistelen F. E. Sillanpään Töllinmäen.
Kun suomenkielinen teos on ilmestynyt 1938, kielen muutoshavainnot ovat kiehtovia. Sisällöllisesti vaikutuin vain muutaman kerran, mutta tyylistä ja ajan hengestä sitäkin useammin.
Seuraavaksi viimeistelen F. E. Sillanpään Töllinmäen.
Elokuussa olen lukenut viisi kirjaa.
- Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Korkeampi oikeus
Kirja oli viihdyttävä ja on mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tutkijaryhmän henkilöiden elämät sarjan seuraavassa osassa menevät.
- Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja
Melchior on edelleen pätevä rikosten ratkaisija, mutta tässä teoksessa murheellista sävyä toi päähenkilön henkilökohtainen menetys.
- Kaari Utrio: Hupsu rakkaus
1830-luvulle sijoittuva epookkiromaani. Tuttua ja viihdyttävää Utriota. Tämä oli kirjailijan omien sanojen mukaan viimeinen teos, jonka hän kirjoitti.
- Timo Sandberg: Häränsilmä
1920-luvun Lahti ja Otso Kekki ovat mielenkiintoinen miljöö ja päähenkilö dekkareille.
- Tommi Kinnunen: Pintti
Tämä oli viimeinen kirja, joka minulla oli Kinnusen teoksista lukematta. Kinnunen kuvaa henkilöitä hienosti ja kirjailijan kieli itsessään miellyttää minua tosi paljon.
- Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Korkeampi oikeus
Kirja oli viihdyttävä ja on mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tutkijaryhmän henkilöiden elämät sarjan seuraavassa osassa menevät.
- Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja
Melchior on edelleen pätevä rikosten ratkaisija, mutta tässä teoksessa murheellista sävyä toi päähenkilön henkilökohtainen menetys.
- Kaari Utrio: Hupsu rakkaus
1830-luvulle sijoittuva epookkiromaani. Tuttua ja viihdyttävää Utriota. Tämä oli kirjailijan omien sanojen mukaan viimeinen teos, jonka hän kirjoitti.
- Timo Sandberg: Häränsilmä
1920-luvun Lahti ja Otso Kekki ovat mielenkiintoinen miljöö ja päähenkilö dekkareille.
- Tommi Kinnunen: Pintti
Tämä oli viimeinen kirja, joka minulla oli Kinnusen teoksista lukematta. Kinnunen kuvaa henkilöitä hienosti ja kirjailijan kieli itsessään miellyttää minua tosi paljon.
Pyrin lukemaan klassikoita ja kevyempää kirjallisuutta vuorotellen ja tämä siksi, että monet klassikoista ovat erinomaisuudestaan huolimatta tavanomaista raskaampia luettavia.
Viime viikolla aloitin Emile Zolan kaivosmaailmaan sijoittuvan romaanin Germinal (1885), jossa kuvaillaan työläiskurjaliston asemaa ja työskentelyolosuhteita tehtaanomistajan tiukentaessa määräyksiään talouden syöksykierteessä. Pikkutarkasti kirjoitettua luokkataistelua, jossa ei ole ainakaan puoleenväliin mennessä esiintynyt tyhjäkäyntiä. Toivottavasti mennään loppuun asti samalla varmuudella.
Sitä ennen luin Mika Saukkosen kirjoittaman elämäkerran Timo Jutilasta. Ihan kivaa ja kepeää luettavaa.
Viime viikolla aloitin Emile Zolan kaivosmaailmaan sijoittuvan romaanin Germinal (1885), jossa kuvaillaan työläiskurjaliston asemaa ja työskentelyolosuhteita tehtaanomistajan tiukentaessa määräyksiään talouden syöksykierteessä. Pikkutarkasti kirjoitettua luokkataistelua, jossa ei ole ainakaan puoleenväliin mennessä esiintynyt tyhjäkäyntiä. Toivottavasti mennään loppuun asti samalla varmuudella.
Sitä ennen luin Mika Saukkosen kirjoittaman elämäkerran Timo Jutilasta. Ihan kivaa ja kepeää luettavaa.
Amerikanihme
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Vegas Golden Knights, TPS, Florida Gators
Menossa Roger Federerin elämänkertateos "The Master". Kirjoittajana tennistoimittaja ja vähän muutakin toimittanut Christopher Clarey. Paljonhan tässä on Federeristä paljastunut sellaista mitä en tiennyt, esim. että hän on puoleksi eteläafrikkalainen. Eipä ole Wikipediaa tullut selattua.
Kirjassa on kuitenkin ollut se ärsyttävä puoli, että kirjoittaja lähtee herkästi sivuteille ja kuvaa jotain hierojen edesmenneen mummon ystäviä sivukaupalla jne. ("goes off on a tangent" englanniksi). Halusin lukea nimenomaan Federerin elämänkertaa, enkä esim. Nadalin. Kirjasta saisi varmaan paljon lyhyemmän ja ytimekkäämmän, jos keskittyisi vain Federeriin. Kaukana on tämä kirja toistaiseksi Andre Agassin "Open" omaelämäkerrasta, joka on varmaan paras urheilijasta lukemani elämänkertakirja (en nyt ole kovin montaa niitä kyllä lukenut).
Tätä ennen luin toisen kerran Ronald Reaganin omaelämäkerran "An American Life". Olihan se taas aika hyvä. Harmi, kun ei missään kohtaa sanonut, "We begin bombing in five minutes.", mutta olihan siellä mm. "Mr. Gorbachev, tear down this wall!", "Mr. Trewhitt, I want you to know that also I will not make age an issue of this campaign. I am not going to exploit, for political purposes, my opponent's youth and inexperience." ja "Honey, I forgot to duck." Run, Ronnie, run!
Kirjassa on kuitenkin ollut se ärsyttävä puoli, että kirjoittaja lähtee herkästi sivuteille ja kuvaa jotain hierojen edesmenneen mummon ystäviä sivukaupalla jne. ("goes off on a tangent" englanniksi). Halusin lukea nimenomaan Federerin elämänkertaa, enkä esim. Nadalin. Kirjasta saisi varmaan paljon lyhyemmän ja ytimekkäämmän, jos keskittyisi vain Federeriin. Kaukana on tämä kirja toistaiseksi Andre Agassin "Open" omaelämäkerrasta, joka on varmaan paras urheilijasta lukemani elämänkertakirja (en nyt ole kovin montaa niitä kyllä lukenut).
Tätä ennen luin toisen kerran Ronald Reaganin omaelämäkerran "An American Life". Olihan se taas aika hyvä. Harmi, kun ei missään kohtaa sanonut, "We begin bombing in five minutes.", mutta olihan siellä mm. "Mr. Gorbachev, tear down this wall!", "Mr. Trewhitt, I want you to know that also I will not make age an issue of this campaign. I am not going to exploit, for political purposes, my opponent's youth and inexperience." ja "Honey, I forgot to duck." Run, Ronnie, run!
Mark Laneganin Sing Backwards and Weep menossa. Nää rokkareiden elämäkerrat (hyväksyykö kielitoimisto elämänkerrat? Hiukan pöljä mun mielestä ilman tota ännää) on aina viihdyttäviä. Tämä ei tee poikkeusta. Oon vaan nykyään tarkka siitä, että päähenkilö itse on ollut mukana tekemässä teosta. Siksi Chris Cornellista kertova opus saa jäädä kaupan hyllyyn, vaikka Soundgarden on mulle aika iso juttu ja Cornell oli yksi parhaista rock-laulajista. Lanegan myös viihtyi hänen seurassaan, vaikka melko hankala tyyppi itse onkin.
Vuoroaan odottaa Flean Happoa lapsille. Olisin mieluummin lukenut englanniksi, mutta lahjahevosta ei katsota suuhun. Elisa kirjan lahjakoodi piti käyttää johonkin järkevään.
Vuoroaan odottaa Flean Happoa lapsille. Olisin mieluummin lukenut englanniksi, mutta lahjahevosta ei katsota suuhun. Elisa kirjan lahjakoodi piti käyttää johonkin järkevään.
Tulipa lukaistua Timo Soinin Yhden miehen enemmistö. Vähän semmoista tamimaista settiä, ei kuitenkaan lähellekään yhtä pahaa (ainakaan vielä). Mutta miellyttävän kirjasta teki se, että osaahan Soini kirjoittaa. Helppoa ja viihdyttävää tekstiä, vaikkakin loppua kohti vähän alkoi puutua. Toiston määrää olisi voinut vähentää, vähemmälläkin olisin uskonut abortin ja uskonnon Soinille tärkeimmiksi asioiksi. Semmoinen 2,5/5 voisi olla arvosana. Mutta toivottavasti jatkaa vielä kirjailijan hommia, lahjoja kirjoittamiseen kun on.
Ilmari Ahde
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Haukiputaan huorakuoro
Laneganin kirjan luin joku aika sitten, samalla viihdyttävä, hauska ja järkyttävä, miten tuo mies voi olla elossa? ”Ruotsin kuningatar” pätkä oli semmoista kamaa ettei tuommoista voi sattua kuin elokuvissa, mutta näköjään voi kun on oikeissa, tässä tapauksessa oudoissa, piireissä.
Kyseenomainen väitöskirja luettu. Suosittelen jokaiselle, jota ylipäätänsä kiinnostaa espanjantauti ja sen vaikutukset Suomessa. Veitsenteräkin mainitaan väitöskirjan loppupuolella.
Seuraavaksi käyn lainaamassa Hanne-Luise Danielsen toimittaman "Rutto Euroopassa" teoksen.
Turha Kaukalo
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- HIFK, RM, Hyvinkään Tahko, Leijonat
Jösses, tämä tuo mieleen, että tulin joskus tenttineeksi Eino Jutikkalan teoksen Kuolemalla on aina syynsä. Hieno kirja.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy