Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[Sinner]

Myös Dan Brownin nimi on noussut esille, mutta tuskinpa Brown olisi malttanut jättää pois sankarillista kryptologia romaanistaan, edes salanimellä kirjoittaessaan.

Tämä on helppo selvittää. Jos tarinassa on jonkinlainen pahis, jonka henkilöllisyyttä ei heti ilmoiteta ja kirjan lopussa se paljastuu juuri siksi mukavaksi hyväntahtoiseksi lullukaksi, on kyseessä Brown. Ärsyttää jo lukea miehen kirjoja, kun sen pääpahiksen arvaa samantien. Joka kirjassa sama juttu.

Jukka Virtasen elämänkerran luin tuossa. Muutamasta hymähdyksestä huolimatta aikamoista sontaa. Lähinnä Virtanen keskittyy listaamaan ketkä kaikki hän tuntee. Jokaisen mainitun henkilön myös kerrotaan olevan Suomen, ellei koko maailman paras omalla alallaan. Oli se ala sitten vaikka sikojen laskeminen tai pullojen kerääminen. Pitemmän päälle rasittavaa, vaikka kavereista näitä oli varmasti mukava lukea.

 

[Orman Mollis]

Nyt on tullut loppukesästä lueskeltua läpi Slashin (Slash), Ozzyn (Minä, Ozzy) ja Iggy Popin (Raakaa voimaa) elämänkerrat sekä vähän raskaampi CIA:Yhdysvaltain Tiedustelupalvelun Historia -opus.

Elämänkerrat tuntuvat uppoavan itselleni nykyään parhaiten, seuraavaksi olisi vuorossa Diego Maradonan (El Diego) sekä Martti Ahtisaaren (Matkalla) odottelemassa vuoroaan. Vähän yllättäen tuo lukukärpänen pääsi alkuvuonna puraisemaan, mutta onhan tuo ihan mukavaa vaihtelua taas.

Kesällä tuli myös kuunneltua aika monta äänikirjaa lenkkeilyn ohessa, noitakin alkaa aika hyvin löytyä uusienkin kirjojen osalta kirjastoista. Tai voi olla että noita on tarjolla jo pitkään uusienkin kirjojen osalta ja olen taas vähän jälkijunassa... Tällä hetkellä korvanapeissa pyörii Hemingwayn Vanhus ja meri lenkkien ratoksi.

 

[ms.qvist]

John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, niin siinä ydinaineisto sitten alkaakin olla.

Tulipa viimein luettua Linqvistin Ystävät hämärän jälkeen, olin nähnyt aiemmin Tomas Alfredsonin hienon elokuvan, josta pidin todella paljon - oli kerronnaltaan hieno ja kuvaukseltaan upea. Jos elokuva oli jo hyvä - paikoin jopa loistava, niin kirjassa mentiin vielä askeleen edemmäs ja saavutettiin todella hieno ja laadukas taso.

Kirja oli elokuvaa vieläkin koskettavampi, rujompi, inhimillisempi ja tietyllä tavalla romanttisempi, ollen samalla myös oivallinen Oscarin kasvukertomus elämänsä lyhyeltä ja pieneltä taipaleelta - ajallisesti lyhyt kuvaus mutta siinä saavutettiin monta eri tasoa ja onnistuttiin luomaan todella loistava henkilögalleria, päähenkilöt sivuhenkilöineen eivät olleet mitään yksioikoisia hahmoja vaan heissä oli särmää ja inhimillisyyttä, jopa pahiksissa sitä oli vaikka Oscarin kannalta sellaista ei välttämättä huomannutkaan.

Tarinan luettuaan saattoi miettiä, että oliko kaikki "totta" (niin totta kuin se kaunokirjallisuudessa saattoi olla) vai rakensiko Oscar mielessään tämän maailman jossa hän oli jotain muutakin kuin kiusattu ja alistettu oppilas koulussa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Kannattaa lukea!

vlad.

 

[DiamondDoll]

Lynda La Planten Anna Travis sarjasta olen ahminut kaksi ensimmäistä Above Suspicion sekä The Red Dahlia muutaman viikon sisään. Dekkarisarja joka iskee ja kovaa. Juoni on kiehtova, kaikki päähenkilöt kolmiulotteisia sekä romanttiset sivujuonet on kirjoitettu taidolla. Nyt aloittelemassa sarjan kolmatta, Clean Cut, ja en malta lopettaa lukemista.

 

[ms.qvist]

Tulipa likimain ahmittua Barbara Demickin Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa. Sain kirjasta sen kuvan, että se oli niin puolueeton kuin suinkin mahdollista vaikka tietyissä piireissä kirjaa on arvosteltu puolueellisuudesta mutta nämä henkilöt liene katsovat maailmaa silmälaput silmillä uskoen virallisen totuuden, jonka mukaan "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta", kuten propagandajulisteissa tiedetään kertoa. Olun lukenut muitakin Pohjois-Korea-kuvauksia ja viesti niissäkin on samansuuntainen - maan tila on toivoton ja monin paikoin ihmiset elävät täydellisessä kuplassa uskoen viralliseen totuuteen ja maan perustajan Kim Il-Sungin täydellisyyteen - jumala ei virheitä ja kansan silmissä hän on kuin jumala, vaikka on kuollut mutta ei kuopattu aikaa sitten.

Kirjan henkilöiden tarinat ja kokemukset olivat hyvin mielenkiintoista luettavaa, osan valtasi epäusko jo hyvin varhain, osa taasen uskoi liki viimeiseen hetkeen saakka maansa ylivertaisuuteen, surullista mutta totta vaikka ympärillä kuoli ihmisiä kuin kärpäsiä 90-luvun lopun nälänhädässä. Kuolleita muutaman vuoden aikana tuli 600 000-2 300 000. Luvut ovat epävarmoja, koska nälkäkuolemaa ei saanut kirjata kuolinsyyksi. Pahimmillaan joka kymmenes asukas kuoli nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin ja useampi ikäluokka kantaa kehossaan pysyviä merkkejä aliravitsemuksesta. Pituuskasvu olematonta, lihaksisto alikehittynyttä tms. Varmoja dokumentointeja ei ole siitä, että kannibalismia olisi ainakaan suuressa mitassa esiintynyt, ilmeisesti ihmisiä kuitenkin teloitettiin siitä syytettynä - tämä ei tietty ole tae siitä, että kannibalismia todella esiintyi.

Onko sitten maalla toivoa? Aika toivottomilta ihmiset vaikuttivat, laajoja mielenosoituksia ei maassa ole järjestetty - käytännössä se on mahdotonta, mutta esim. 2000-luvun valuutta uudistus ja torimyynnin rajoittaminen saivat aikaan yksittäisiä mielenilmauksia. Maassa esiintyy korruptiota, lahjontaa - jopa rajavartijat auttavat ihmisiä pakenemaan maasta, korvausta vastaan toki. Ja tuhannet ja taas tuhannet ovat loikanneet Kiinaan ja osa jatkanut matkaa Etelä-Koreaan. Loikkarit sitten välittävät mahdollisille hengissä pysyneille omaisille tietoa elämästään, ja jopa rahaa salakuljetetaan maahan.

Kirjan luettuani tuli tunne, siitä, että Pohjois-Korea ei taida olla muuta kuin paperitiikeri tai savijaloilla seisova jätti. Maa romahtaa viimeistään siinä vaiheessa kun armeija romahtaa - mikä ei vältämättä ole mahdottomuus jos maan talous ei kehity, jos sähkön ja polttoaineen jakelua ei saada toimimaan etc. Onko asevoimillakaan polttoainetta pitkäaikaiseen konfliktiin? Ei välttämättä, ei ainakaan ilmavoimille.

Suosittelen kirjaa!

vlad.

 

[Luulajanpuisto]

John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään tuli luettua kaikessa kuvottavuudessaan. Tässä genressä kuvotus tosin ei välttämättä ole huono asia, varsinkin kun kerronta oli omaperäisen kauhudramaattista. Ystävät hämärän jälkeen on minulle lukematon kokemus, mutta siihen perustuvan elokuvan perusteella sanoisin tämän zombiekirjan olevan tunnelmaltaan samaa sukua.

 

[Musta Nuoli]

John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään tuli luettua kaikessa kuvottavuudessaan. Tässä genressä kuvotus tosin ei välttämättä ole huono asia, varsinkin kun kerronta oli omaperäisen kauhudramaattista. Ystävät hämärän jälkeen on minulle lukematon kokemus, mutta siihen perustuvan elokuvan perusteella sanoisin tämän zombiekirjan olevan tunnelmaltaan samaa sukua.

Jatketaan nyt Lindqvist-suosituksilla, eli Kultatukka, tähtönen liikkuu hieman samoissa sfääreissä kuin mitä Heavenly Creatures -elokuvan tyttökaksikko, ja käsittelee paitsi nuorten naisten sielunelämää, myös erilaisten Idols-laulukilpailujen vaikutuksia.

Eipä ole Lindqvist tainnut ns. huteja pahemmin kirjoittaakaan. Ihmissatamaa en ole lukenut, pitänee sekin lukea jossain välissä.

 

[Uleåborgir]

Luin Inna Latiševan Ryssänä Suomessa -kirjan, jossa kirjoittaja pui sosiaalisesti kylmää helvettiä nimeltä Suomi. Suomi on kirjan perusteella todellakin ryssän helvetti.

Inna Latiševa luo kirjassa itsestään kuvan, jossa hän syyttää ongelmistaan kaikkia muita kuin itseään. Näin myös alkoholismissa. Inna Latiševa rakastaa mammonaa ja on hyvin epäluuloinen. Inna käy laskettelemassa Alpeilla, on Milanossa F1-kisassa (sic), saa suomalaiselta kansainväliseltä konsernilta kultaisen Rolexin tervetuliaislahjaksi hänen jätettyään edellisen työpaikkansa vientijohtajana suuressa kansainvälisessä konsernissa. Kaikki uudet työkaverit ovat vihollisia. Ainoa ystävältä vaikuttava henkilö onkin vakooja ja petturi. Kuulostaa jotenkin tutulta. Lopulta Inna muuttaa Barcelonaan, Espanjaan. Inna vietti 16 vuotta Suomessa, maassa, jossa hän koki pelkkää tuskaa, koska on ryssä. Silti hän ei muuttanut takaisin Venäjälle.

Innan mies "Pekka" (sana Pekka on hyvin lähellä venäjän mulkkua tarkoittavaa sanaa) ensin kehuu Innaa naiseksi isolla N:llä, on komea ja menestyksekäs - ja ennen kaikkea ulkomaalainen. Inna vie Pekan toiselta naiselta. Pekka kosii Innaa - lottovoitto. Näin Inna luulee. Ongelmat alkavat välittömästi rajalla, kun Inna ei pääse vessasta ulos, koska ovessa on lukko. Heti sen jälkeen Pekka sanoo Innalle, että "älä sitten puhu venäjää, puhu englantia". Loput 16 vuotta ovat helvettiä, kaikki siksi että Inna on venäläinen.

 

[Cemetery Gates]

Vasta viitisenkymmentä sivua luettuna Mikael Jungnerin teoksesta 'Toimistokuukkeli', mutta jo nyt olen jäänyt koukkuun. Sujuvaa tekstiä, välillä hiukan rönsyilevää ajatuksenkulkua, mutta hyvin pitää otteessaan. Luovasta johtamisesta kertovia opuksia lienee muitakin, täytyypä haalia haltuun.

 

[Midnight Rambler]

Juuri aloittelemassa teosta Mao - Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962. Aihe on hyvin mielenkiintoinen, koska ennen tätä ei ole kirjoitettu kovinkaan paljoa siitä, kuinka Maon kuningasajatus modernisoida Kiina yhdellä rysäyksellä meni reisille pahemman kerran. Siinä missä Aatu kaasutti 6 miljoonaa ja Stalin ammutti 20+ miljoonaa, niin Kiinan suuri pullaposki näännytti nälkään arviolta jopa 45 miljoonaa. Meriitti sekin.

 

[Jusu7]

Eilen sain valmiiksi Antony Beevorin viimeisen teoksen "Toinen Maailmansota". Kirja on liitteineen ja lähdeluetteloineen liki 1000 sivua laaja kokonaisuus mutta ehdottomasti luettavan arvoinen teos.

Beevorin tapa kirjoittaa suuria ja vaikeastikin hahmotettavia kokonaisuuksia luo mittavasta aiheesta melko selkeän kuvan. Yhteen kirjaan tuo aihe on käsittämättömän laaja mutta silti päällimmäisenä jäi mieleen monia uusia asioita. Ehdottomasti suosittelen luettavaksi jos aihealue kiinnostaa ja tiedän täällä teitäkin olevan.

Yllä Midnight Rambler mainitsee Maon aikakauden kirjan. Tätä aikaa käsitellään myös Beevorin teoksessa. Tuon ajan uhrien lukumäärää on varmasti mahdotonta sanoa mutta Beevor esittää tuossa kirjassa jopa 60 miljoonan arvion uhreista.

 

[Midnight Rambler]

Yllä Midnight Rambler mainitsee Maon aikakauden kirjan. Tätä aikaa käsitellään myös Beevorin teoksessa. Tuon ajan uhrien lukumäärää on varmasti mahdotonta sanoa mutta Beevor esittää tuossa kirjassa jopa 60 miljoonan arvion uhreista.

Ja arvioiden tasalle se luultavasti tulee jäämäänkin, koska eihän tuon laajuisissa katastrofeissa enää tietyn pisteen jälkeen kukaan ruumiita laske. Beevorin arvio on sikäli melkoisen raju, että kiinalaiset keskimäärin ovat itse arvioineet Suuren Harppauksensa uhriluvuksi kai about 15:sta korkeintaan 30 miljoonaan. Uuden arkistolain myötä ovat tutkijat vasta nyt pääsemässä totuuden äärelle, jos sitä sieltäkään löytyy.

 

[Jusu7]

Ja arvioiden tasalle se luultavasti tulee jäämäänkin, koska eihän tuon laajuisissa katastrofeissa enää tietyn pisteen jälkeen kukaan ruumiita laske. Beevorin arvio on sikäli melkoisen raju, että kiinalaiset keskimäärin ovat itse arvioineet Suuren Harppauksensa uhriluvuksi kai about 15:sta korkeintaan 30 miljoonaan. Uuden arkistolain myötä ovat tutkijat vasta nyt pääsemässä totuuden äärelle, jos sitä sieltäkään löytyy.

Otin tuon hommaksi tarkistaa mitä Beevor tästä kirjoitti ja tässäpä lainaus suoraan kirjan sivulta 899:

"Smedleyn, Theodore Whiten ja muiden vaikutusvaltaisten amerikkalaisten mieleen ei voinut juolahtaakaan, että Mao saattaisi muuttua paljon pahemmaksi tyranniksi kuin Tsiang Kai-sek. Henkilökultti, Suuri harppaus, joka tappoi enemmän ihmisiä kuin koko toinen maailmansota, kulttuurivallankumouksen julma mielipuolisuus ja stalinismia paljon pahemman järjestelmän 70 miljoonaa uhria olisivat täydellisesti ylittäneet heidän mielikuvituksensa rajat."

Tässä jää itselleni ainakin hieman auki millä aikavälillä tarkalleen nuo 70 miljoonaa uhria ovat. Ehkä tiedät tähän paremmin vastauksen kuin minä.

 

[Midnight Rambler]

Tässä jää itselleni ainakin hieman auki millä aikavälillä tarkalleen nuo 70 miljoonaa uhria ovat. Ehkä tiedät tähän paremmin vastauksen kuin minä.

Veikkaan aikaväliä noin 1958-1976. Silloin Maon terrori oli suurimmillaan, kun paksuposki koki aina vain suurempaa tarvetta olla palvottu sekä tunnustettu nero. Kiinan ja Nliiton ero näissä jutuissa onkin siinä, että Stalinia pidetään laajasti suoraan murhaajana, kun taas Maon uhrit ovat ihmisten mielessä edelleen enemmän välillisiä uhreja - ja sopivan kaukaisia, pelkkiä lukuja. Puhemieshän nauttii monin paikoin edelleen suurta suosiota hienona kansanmiehenä jopa täällä lännessä ja tekipä eräs hörhö Warhol hänestäkin sellaisen kollaasitaideteoksen(samanlaisen, kuin esim. Marilynista)

Voidaan sanoa, että ei Mao suoranaisesti liity toiseen maailmansotaan kovinkaan suurena hahmona, mutta aiheutti myöhemmin päähänpistoillaan about saman verran ruumiita yhden maan rajojen sisällä. Beevor on kirjassaan kai hakenut vain perspektiiviä? Vaikka olen itsekin vahvasti vasemmistolainen, niin ei kyllä löydä yhtään sympatiaa näille aatteen suurille miehille menneisyydessä.

 

[ms.qvist]

Ian McEwanin Ikuinen rakkaus saatiin tänään päätökseen. Kyseessä oli kolmas McEwan minulla, kaksi aeimpaa ovat Sementtipuutarha ja Vieraan turva. Ikuinen rakkaus parisuhteen analyysina ja mielisairauden kuvauksena oli laadukasta työtä mutta edelleen pidän Sementtipuutarhaan parhaimpana lukemanani McEwanina, ei Ikuinen rakkaus siitä kuitenkaan kovinkaan kauas jää.

Kirjan parisuhteen analyysi oli mielenkiintoinen kokonaisuus, siitä kuinka kolmas - mieleltään sairas - ihminen kykenee murentamaan rakkaudentäyteisen avioliiton lähes täysin, tai hetkellisesti totaalisesti, mutta lopulta kaikki haavat tavalla tai toisella korjaantuivat. Jed - tämä psyykkisesti sairas henkilö - oli persoonana hyvin rakennettu ja sairaudestaan johtuen hyvin intensiivinen, ja se kuinka hän sairalloisesti rakastui ja kuvitteli saavansa vastarakkautta oli hyvin kuvattu. Kokonaisuus siis mielenkiintoinen mutta minua eniten on kuitenkin viehättänyt Sementtipuutarha ja sen sisältämä rakkaus.

vlad.

 

[Musta Nuoli]

Kaivoin kirjastosta Oskar Reposen teoksen Kaasukammion varjossa, johon on haastateltu suomalaisia Stutthofin keskitysleirin selviytyjiä.

Piti lukea tämä jo ennen kuin kävin Stutthofissa viime sunnuntaina, mutta parempi näin jälkikäteen, kun tietää itse missä mikäkin leirillä on ja on omakohtaisesti siellä käynyt.

Suomalaisiahan päätyi tuonne jo jatkosodan aikana yksittäisinä, mutta Lapin sodan puhjettua pikkumaiset sakemannit nakkasivat suomalaisia merimiehiä ja -naisia suoraan laivoilta leirille. Osa selvisi, osa pääsi krematorion savupiipun kautta ulos. Yksi suomalainen on tuolla syntynytkin, kun hänen leirille joutunut äitinsä oli raskaana.

Ei taida juuri muilla keskitysleireillä olla suomalaisia vainajia tai vankeja, joten siinä mielessä Stutthof on suht uniikki. Toki myös siinä suhteessa, että siellä tehtiin ihmisistä saippuaa, tosin vain koe-erinä eikä teollisesti valmistaen.

Eräs suomalainen piti leirillä salaa päiväkirjaa, ja tämä muodostaa Reposen teoksen rungon. Kiintoisa aihe eittämättä.

 

[Jusu7]

Kaivoin kirjastosta Oskar Reposen teoksen Kaasukammion varjossa, johon on haastateltu suomalaisia Stutthofin keskitysleirin selviytyjiä.

Piti lukea tämä jo ennen kuin kävin Stutthofissa viime sunnuntaina, mutta parempi näin jälkikäteen, kun tietää itse missä mikäkin leirillä on ja on omakohtaisesti siellä käynyt.

Suomalaisiahan päätyi tuonne jo jatkosodan aikana yksittäisinä, mutta Lapin sodan puhjettua pikkumaiset sakemannit nakkasivat suomalaisia merimiehiä ja -naisia suoraan laivoilta leirille. Osa selvisi, osa pääsi krematorion savupiipun kautta ulos. Yksi suomalainen on tuolla syntynytkin, kun hänen leirille joutunut äitinsä oli raskaana.

Ei taida juuri muilla keskitysleireillä olla suomalaisia vainajia tai vankeja, joten siinä mielessä Stutthof on suht uniikki. Toki myös siinä suhteessa, että siellä tehtiin ihmisistä saippuaa, tosin vain koe-erinä eikä teollisesti valmistaen.

Eräs suomalainen piti leirillä salaa päiväkirjaa, ja tämä muodostaa Reposen teoksen rungon. Kiintoisa aihe eittämättä.

Kiitos vinkistä Musta Nuoli! Olen itse menossa käymään Stutthofin leirillä ensi viikolla. Samalla reissulla tulee nähtyä myös mm Sudenpesä. Kirjaa en varmaankaan ehdi enää ennen reissua hommata mutta täytyy tämä opus ehdottomasti hommata.

 

[Musta Nuoli]

Kiitos vinkistä Musta Nuoli! Olen itse menossa käymään Stutthofin leirillä ensi viikolla. Samalla reissulla tulee nähtyä myös mm Sudenpesä. Kirjaa en varmaankaan ehdi enää ennen reissua hommata mutta täytyy tämä opus ehdottomasti hommata.

Reposen teos on muistaakseni vuodelta 1980, joten se ei ihan uutuushyllyssä ole. Turussakin oli varastokappaleena, mutta eiköhän tuota varaamalla saa käsiinsä. Teos on jaettu kahteen osaan: toisessa kuvaillaan juutalaisen pikkutytön leiritaivalta (hän päätyi sodan jälkeen Suomeen pysyvästi) ja toisessa osassa oli suomalaisen merimiehen leirillä pitämä päiväkirja. Juutalaisten kokemukset ovat erittäin karmaisevia (tytöltä kuoli lähes 30 sukulaista ja teinityttö painoi 16 kiloa vapautuessaan). Suomalaisilla oli ainakin aluksi vähän lokoisampaa erillisessä sonderlagerissa, ja he eivät tietysti olleetkaan vankeina kuin syyskuusta 1944 alkaen Saksan sodan loppuun. Stutthofissa kuoli vain muutama suomalaisvanki, mutta osa suomalaisista vietiin toiselle "satelliittileirille", jossa heitä kuoli selvästi enemmän, nähdäkseni useita kymmeniä.

Nykyisen museon jäljellä olevat parakit ovat pitkälti sitä aluetta, jolla suomalaiset (ja heidän kanssaan vajaat 300 norjalaista vankia) asustelivat. Juutalaisleirin alueen parakit ovat pitkälti tuhoutuneet. Kova kuolleisuusprosentti Stutthofilla oli, yli 85% vangeista kuoli vaikka kyseessä ei ollut kuolemanleiri vaan peruskeskitysleiri. Ei krematoriokaan enää vetänyt, vaan vankeja piti pistää isoihin lihapinoihin ulkosalle ja poltella sitten bensan avulla sen verran kuin nuo nyt paloivat. Tuolla on muistomerkkikin, jonka sisälle on haudattu ihmisperäistä tuhkaa.

Sisään tullessa ensimmäisessä talossa on pieni kirjakauppa, ostin sieltä neljällä zlotylla (1€) englanninkielisen opasvihkosen. Samoja tekstejä on alueen kylteissäkin, mutta jäipähän tuo muistoksi. Sitä paitsi vihkosessa kerrotaan tarkemmin mihin mennä alueella seuraavaksi, parakit yms. kannattaa käydä järjestyksessä, ja leiriaidan ulkopuolellakin lähellä parkkipaikkaa on pari rakennusta, jotka helposti missaa jos vain lähtee tiehensä poistuttuaan leiriltä.

Millä muuten menet Stutthofiin? Omallako autolla? Jos on paikallisbussin tarvetta, niin auto lähtee Gdanskin linja-autoaseman laiturilta nro 2. Hinta 14 zlotya eli 3,5 euroa yhteen suuntaan. Käteisellä, kortteja on turha yrittää tyrkyttää.

Omanlaisensa kokemus mennä 50+ kilometrin matka noin 75 minuutissa, kunnolla hyppivän ja pomppivan paikallisbussin täryyttäessä pieniä kyläteitä ja pysähtyessä joka risteyksessä, jossa vain on pari taloa. Kuskit puhuvat toki vain puolaa, mutta ymmärtävät kyllä Sztutowon hokemisen. Minulla tuo oli kirjoitettuna varmuudeksi lapullekin. Sztutowo on siis Stutthof puolaksi. Edellinen kylä on nimeltään Stegna, eli Stegnan parin pysäkin jälkeen kannattaa joko hivuttautua kuskin lähettyville tai olla valmiina painamaan nappia rivakasti.

Sudenpesä on minulta käymättä, kaveri siellä sentään kävi ja pisti postikortin (kuten pisti Kotkanpesästäkin). Laitapa reissusi jälkeen vähän matkaraporttia vaikka Matkakohteesi-palstalle sekä Stutthofista että Sudenpesästä, vastaavia on aina mukava lukea.

Nyt kun kirjaketjussa ollaan, niin tuli luettua aiemmin (ja hommattua) myös Fania Fenelonin "Auschwitzin tyttöorkesteri" ja Shlomo Venezian "Sonderkommando". Antavat kyllä karmaisevan lisäperspektiivin Auschwitzin kävijöille. Toinen kertoo nimensä mukaisesti naisorkesterista, joka koottiin vangeista musiikkia rakastaneen naiskomendantin toimesta. Naiset sitten soittivat ulkosallakin, mm. Mengele tuli monesti kuuntelemaan. Samaan aikaan sisään roudattiin vankeja kaasukammioihin kauniin klassisen tahdittamana.

Kaasukammioissa ja krematorioissa paiski hommia juutalaisvanki Shlomo, joka sonderkommando-tehtävissä raahasi ruumiita uuneihin tietoisena siitä, että aina uudet sonderkommando-ryhmät aloittavat työnsä polttamalla edeltäjäryhmänsä, joka on kaasutettu alta pois. Sota ehti Shlomon onneksi päättyä siten, että mies ei itse päätynyt uuniin ja oli niitä harvoja sonderkommandon jäseniä, jotka selvisivät elossa. Kirjassa on erittäin karmaisevia kuvauksia krematorioista ja kaasukammioiden tyhjentämisestä, erityisesti lapsien kohtaloiden ajattelu on hyvin järkyttävää.

 

[JHag]

Myös Dan Brownin nimi on noussut esille, mutta tuskinpa Brown olisi malttanut jättää pois sankarillista kryptologia romaanistaan, edes salanimellä kirjoittaessaan.

Matkaaja ja koko Neljäs piiri -trilogia ei missään tapauksessa ole Dan Brownin kirjoittama. Kertaakaan ei käydä edes Vatikaanissa. Myös Stephen King on poissuljettu, sillä hän on osaava tarinankertoja. Tästä tulikin mieleeni, että kaivelin vanhoja Kingejä ja lukaisin uudestaan Naisen raivon ja Julman leikin. Molemmat tiukkaa kamaa verrattuna Hawksiin. Pakko sen on olla Koontz.

 

[leivoja]

Petri Tammisen Rikosromaani oli ensimmäinen Tammisen kirja, jonka olen koskaan lukenut. En tiedä onko se viimeinen, mahdollisesti.

Nimestään huolimatta kirjassa ei ole mitään dekkariin, tai edes rikoskirjallisuuteen, viittaavaa vaikka teos poliisista kertookin. Komisario Vehmas yrittää saada kiinni sosiaalista häpeää aiheuttava sarjamieltenpahoittaja, joka kaataa uhrejaan ympäri Suomea.

Ohut teos on jossain määrin ihan ok luettava, mutta kielellinen kikkailu alkaa pidemmän päälle puuduttaa. Lienee tosin muodikasta olla varsin filisofinen (Riikka Pulkkinen) ja täyttää tarinan aukkoja turhilla lauseilla (Coelho). Ei tästä kauheasti jäänyt taskuun, mutta onpahan ainakin yritetty.

Kyllä minä taidan pysytellä siellä omassa lapiduslandissa, jossa ei turhia hienostella.

 

[-OO-]

Luin Inna Latiševan Ryssänä Suomessa -kirjan, jossa kirjoittaja pui sosiaalisesti kylmää helvettiä nimeltä Suomi. Suomi on kirjan perusteella todellakin ryssän helvetti.

Tämä kirja tuli kesällä luettua ja täytyy sanoa että sai kyllä näkemään aika ajoin punaista tuo yksioikoinen tapa jolla kirjoittaja aihetta ja omia ongelmiaan käsitteli. Kaikki tuntui aina kulminoituvan siihen että hän on "ryssä", olipa mistä tahansa ongelmasta kyse, vaikka esim. näissä avio-ongelmissa ja ongelmissa suvun ja miehen ystävien kanssa vaikutti minun mielestäni olevan kyse enemmänkin siitä että mies oli vaan yksinkertaisesti kokovartalokyrpä. Ja näitä kokovartalokyrpiä löytyy ihan joka puolelta maailmaa, ei pelkästään suomesta. Ja samaa voi sanoa tästä "Raimo" -nimisestä johtajasta joka teki kirjoittajan elämästä helvettiä työpaikalla. Kyrvät on kyrpiä kansallisuudesta riippumatta, ja minä näkisin että ongelma ei ollut pohjimmiltaan siinä että kirjoittaja oli venäläinen vaan sitä ainoastaan käytettiin lyömäaseena häntä vastaan todellisen ongelman ollessa ihan jossain muualla.

Ja jotenkin oli samalla huvittavaa ja välillä ärsyttävää lukea kuinka kirjoittaja syytti suomalaisia siitä että venäläisiä ei katsota ihmisinä ja yksilöinä vaan kaikki ovat "samanlaisia ryssiä", mutta ihan samalla tavalla hän itse yleistää pelkästään omien kokemustensa perusteella kaikki suomalaiset masentuneiksi, sisäänpäinkääntyneiksi mulkuiksi jotka vihaavat ryssiä, eivätkä osaa juhlia ja pitää elämässään hauskaa.

Ja punaista sai näkemään myös tuo kuinka hän vertasi suomalaisten sota-ajoista kumpuavaa ryssävihaa siihen kuinka venäläiset eivät vihaa saksalaisia vaikka 20 miljoonaa venäläistä kuoli sodassa saksalaisia vastaan. Se kun vaan tahtoo olla niin että voittajan on helpompi olla anteeksiantavainen, kun ei ole menettänyt suuria alueita maastaan ja ei ole joutunut maksamaan valtavia sotakorvauksia jne. Vaikka kyllähän toki tuosta sodasta on jo sen verran aikaa mennyt että alkaa olla jo aika päästä asiasta yli.

Mutta kyllähän tuossa kirjassa oli myös jonkin verran sellaista mikä pisti ajattelemaan myös omaa suhtautumistaan venäläisiin ja yleensäkin omaa käyttäytymistään ja suomalaisuutta. Kyllä meillä kaikilla varmasti petraamista on ja kirjoittaja toi monta hyvää pointtia esille. Mutta tosiaan olisi toivonut että kirjoittaja ei olisi lähtenyt purkamaan asiaa noin yksioikoisella tavalla pelkästään tuota rasismikorttia pöytään heitellen. Kyllä se nimittäin ainakin täällä Itä-Suomessa asuvana pitää sanoa että venäläisetkin tekevät kyllä aika paljon ylläpitääkseen tuota negatiivista mainettaan, ja kyllä se niinkin on että homma on myös paljon itsestä kiinni miten uuteen maahan sopeutuu. Jos asenne on sitä että ei koskaan näe itsessään mitään vikaa ja pelaa sen sijaan aina tuon rasismikortin, niin välttämättä se ei vie tilannetta yhtään eteenpäin.

Mutta mielenkiintoinen kirja joka tapauksessa, herätti ainakin paljon ajatuksia.

 

[FinJeevel_86]

Mä olen innostunut tämän vuoden aikana lukemaan kirjoja. Olisko peräti viides, tai kuudes kirja menossa, kun edellisen 24 vuoden aikana olen lukenut max. 5 kirjaa. Dekkareita olen lukenut, mutta toisaalta olisi kiva lukea jotain, mistä voisi samalla oppia ja saisi hieman yleissivistystä.

Kysytäänpä nyt tähän lopuksi vielä, että monta kirjaa luet vuodessa?

 

[Musta Nuoli]

Mä olen innostunut tämän vuoden aikana lukemaan kirjoja. Olisko peräti viides, tai kuudes kirja menossa, kun edellisen 24 vuoden aikana olen lukenut max. 5 kirjaa. Dekkareita olen lukenut, mutta toisaalta olisi kiva lukea jotain, mistä voisi samalla oppia ja saisi hieman yleissivistystä.

Kysytäänpä nyt tähän lopuksi vielä, että monta kirjaa luet vuodessa?

Lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donnerkin ehti tokaista. Historialliset romaanit antavat monesti vetävän tarinan ohella vähän lisätietoa historiasta, ja yleistajuiset faktapohjaiset teokset antavat vielä enemmän.

Parissakin ketjussa mainittu Patrick O'Donnellin teos Soluttautujat (saatavilla nyt halvalla pokkarina, sekä tietysti kirjastosta) on esimerkiksi varsin hyvä teos, jos haluaa lukea paitsi jännittävästi kirjoitetuista tositapahtumista myös saada rautaisannoksen tietoa toisen maailmansodan tietyistä vaiheista. Teoshan siis kertoo juutalaisista vapaaehtoisista soluttautujista, jotka pudotettiin laskuvarjolla natsien rintamien taakse, ja jotka pyrkivät soluttautumaan natsijoukkoihin ja sekä tekemään sabotaasia että informoimaan liittoutuneita natsien joukoista ja näiden liikkeistä. Tämä on kuin Korkeajännitystä tai sotaseikkailuromaania lukisi, mutta kyse on tosiaan tositapahtumista.

Paljonko kirjoja tulee luettua vuodessa? Hyvä ja vaikea kysymys. Häpeäkseni lukutahti on viime aikoina hieman hidastunut, kun aikaa on mennyt kaikenlaiseen muuhunkin, ja tietysti paksujen monisatasivuisten sarjakuvaromaanien lukeminen on kirjojen lukemiseen käytetystä ajasta pois, kuten myös dvd-elokuvien katselu.

Yöpöydällä on reilu puolenkymmentä teosta nytkin, luen niitä välillä hieman limittäin. Nykyisin ei varmaan mene kirjaakaan viikossa, joten veikataan sellaista 30-40 teosta vuodessa. Parhaimmillaan on mennyt varmaan 80-90 kirjaakin, mutta näistä ajoista on hieman aikaa.

Sinänsä jos joku kirja oikein vetää puoleensa, niin ei siinä kauan aikaa mene. Lukunopeus suomenkielisen romaanin kohdalla on siinä 120-130 sivun luokassa per tunti, englanninkieliset teokset ja tietokirjat hieman hitaammin. Eli 400-sivuinen suomenkielinen romaani menee noin 3-4 tunnissa. Kevyt viihdehöttö vähän nopeammin, "laatukirjallisuus" vähän hitaammin jos/kun haluaa vähän nautiskella sanankäytöstä.

 

[alwahla]

Kysytäänpä nyt tähän lopuksi vielä, että monta kirjaa luet vuodessa?

Nykyään ehkä yhden. Joskus muinoin tuli luettua reippaasti päälle 40 kirjaa vuodessa, mutta sitten tulivat työkiireet.

 

[ms.qvist]

Blaine Harden (Shin Dong-hyuk) Pako Pohjois-Koreasta, Leiri 14. Kyseessä on Blaine Hardenin ja Shin Dong-hyukin yhteistyössä tekemä teos, jossa jälkimmäinen kertoo tarinansa elämästään pohjoiskorealaisella vankileirillä ja huikeasta paostaan sieltä, lisäksi merkityksellisessä roolissa on elämä vankileiriltä paon jälkeen.

Kirja on suhteellisen lyhyeen aikaan kolmas Pohjois-Korean tilannetta käsittelevä teos, kaksi muuta ovat Pjongjangin akvaariot ja Suljettu maa. Niihin verrattuna Shin Dong-hyukin elämästä kertovassa kirjassa pääpaino on yksilön selviytymistarinassa ja hänen henkilökohtaisista kokemuksista vankileirielämästä ja elämästä paon jälkeen. Niin laajasti yhteiskunnallisia ongelmia teoksessa ei käsitelty kuten esim. Suljetussa maassa tehtiin, mutta toisaalta Leiri 14:sta vahvuus onkin juuri siinä, että sen sivuilla käsiteltiin konkreettisella tavalla yksilön elämää ja erityisesti niitä vaikeuksia, joita hän kohtasi vapautumisensa jälkeen ja päästyään pois "maailman suurimmasta vankilasta" Pohjois-Koreasta.

Suljetussa maassa viitattiin yksilöiden kokemiin ongelmiin mutta tässä teoksessa ne tuotiin vieläkin konkreettisemmalla tasolla esille niin yksilön elämän kautta kuin myös yleisluontoisina huomioina siitä millaisena moni Pohjois-Koreasta loikannut on kokenut elämän eteläisessä naapurissa tai Yhdysvalloissa - jonne moni myös hakeutuu jossain vaiheessa elämäänsä. Sopeutuminen on todella hidasta monien kohdalla, kaikilta se ei onnistu lainkaan vaan verrattuna esim. eteläkorealaisiin loikkarit ajautuvat vieläkin useammin itsemurhiin tai irralliseen elämään yhteiskunnan rajapinnalla. Seuraava lainaus kuvaa lyhykäisyydessään Shin Dong-hyukin tilannetta joitakin aikoja sitten:

"Olen kohoamassa eläimen tasolta, mutta edistys on todella hidasta. Joskus yritän itkeä ja nauraa kuin muut kokeillakseni, tuntuuko se joltain".

Shin Dong-hyukin elämä leirin jälkeen ei todellakaan ollut ruusuilla tanssimista ja hitaasti myös voimakkaat itsesyytökset valtasivat alaa ja syyllisyyden tuntu äidin ja veljen teloitusten johdosta oli kova, kuin myös epäilys ja syyllistäminen itseään siitä mitä isälle tapahtui paon jälkeen. Tai mitä itse pako piti sisällään.

***

Lukemieni kirjojen perusteella kuva Pohjois-Koreasta on muuttunut vieläkin raadollisemmaksi ja karummaksi. Toki olen tiennyt mikä tilanne maassa on ja missä jamassa kansalaiset elävät mutta kirjojen sivuilta on käynyt selväksi se, että maan huippua lukuunottamatta jopa eliitti kärsii Pjongjangissa monista elämää vaikeuttavista ongelmista, kuten sähkön puutteesta. Tai että maan armeija on hyvin korruptoitunut laitos, jossa esiintyy lahjontaa ja varastelua tai lunnaiden vaatimista ihmisistä jotka ovat pikkusyistä joutuneet leireille tai vankilaan. Samaa esiintyy myös muiden turvallisuusviranomaisten kohdalla.

Lännessä on myös annettu kuva siitä, että asevoimiin panostetaan kaikkensa mutta karu totuus on se, että asevoimien ja turvallisuusjoukkojen jäsenissä on paljon nuoria miehiä ja naisia, jotka kärsivät nälästä, jotka ovat alikehittyneitä - huomattavan pienikokoisia, joiden elannosta suuri osa voi tulla korruption ja ryöstelyn kautta saadusta omaisuudesta, ja joilla voi olla pulaa yksinkertaisistakin tavaroista, kuten sukista ja alusvaatteista. On tietty huomioitava se, että maan asevoimista noin 80% on sijoitettu noin sadan kilometrin levyiselle kaistaleelle Etelä-Korean vastaisesta rajasta ja tänne on myös sijoitettu parhaiten varustellut ja iskukykyisimmät joukot. Sen sijaan Kiinan vastaisella raja vuotaa monin paikoin kuin seula ja lahjonnalla pohjoiskorealaiset pääsevät Kiinaan tekemään kauppoja, tapaamaan sukulaisia tai loikkaamaan maasta pois. Pohjois-Korea on savijaloilla seisova jätti, enkä ihmettele vaikka se romahtaisi alle vuosikymmenessä.

vlad.