Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[TuleeEnnenaikaisesti]

Guillermo Del Toron Vitsaus-trilogia. Toinen osa tuli luettua vain ja ainoastaan sen takia, että oli jo lukenut ensimmäisen ja kolmas osa ihan vaan muuten vaan, kun se oli viimeinen.

Eipä tuossa paljoa kehumisen aiheita ole. Dialogit ovat osaksi aivan silkkaa kukkua, josta voinee syyttää sekä alkuperäistekstiä että käännöksen kömpelyyttä, esim. "Jumalauta sinua" ja jengiläisten puhe käännettynä ärsyttäväksi muka-slangiksi. Tähän lisättynä vielä mikkihiirimäiset juonenkäänteet (kuten 'he menivät joen yli veneellä, jonka sejase oli käynyt sinne aiemmin valmiiksi piilottamassa'), niin vot. Tätä kirjasarjaa ei suositella alle eikä yli kahdeksantoistavuotiaille.

Edesmenneen Michael Crichtonin aloittama ja Richard Prestonin loppuunsaattama 'Micro'. Joskus aikoinaan päätin, etten ikinä enää lue Crichtonin kirjoja ja tämä kirja muistutti miksi näin. Kulti kutistin kakarat Jurassic Parkin juonella. Sitä se on, sano mummo ja vei tikulla pihalle.

 

[calvin]

Kesälomalla tuli lueskeltua Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia, ihan kelpo kesälukemista ja muutenkin oli mielenkiintoista lukea välillä naisen kirjoittamaa hieman väkivaltaistakin tulevaisuudenkuvausta, tosin pikkutarkat puku- ja ruokakuvaukset laittoivat hieman kyllä hymyilyttämään. Ymmärrän myös jos ensimmäinen kirja on kääntynyt hyvin elokuvaksikin sillä aika suoraviivaista tekstiä moneen muuhun kirjoittajaan verrattuna.

 

[Luulajanpuisto]

Guillermo Del Toron Vitsaus-trilogia. Toinen osa tuli luettua vain ja ainoastaan sen takia, että oli jo lukenut ensimmäisen ja kolmas osa ihan vaan muuten vaan, kun se oli viimeinen.

Tästä trilogiasta olisi voinut rankalla editoinnilla koota yksi ihan kelpo 500-sivuinen romaani. Ensimmäinen osa oli mielestäni vielä hyvä, paljolti omaperäisyytensä vuoksi. Mutta ne ohuet henkilöhahmot ja turhat "väliosat" ärsyttivät etenkin siinä toisessa kirjassa.

 

[Berrie]

Menollaan on Michael Crichtonin Kaappareiden vesillä.

Kirja on siis viimeinen Crichtonin kokonaan kirjoittama kirja, näemmä sen jälkeen on kasailtu vielä Micro-niminen opus, josta herra sai kirjoitettua kolmanneksen. Kyseessä ehdoton suosikkikirjailijani.

 

[Stonewall]

John Twelve Hawks:n neljäs piiri trilogia on menossa. Vainoharhaiseksihan tässä tulee Koneiston valtaa ihmetellessä, mutta sarja on hyvin kirjoitettu. Kirjailija kuulemma pitää itse yhteyttä kustantamoonsa ainoastaan sateliittipuhelimella (ilmeisesti aina eri paikasta) käyttäen laitetta joka muuttaa ääneen. No, eivät kirjat ihan hörhäjä silti ole, vaan Orwellilaisuuden edustajia.

 

[Filatovi]

En vielä lue, tai ole lukenut, mutta pistin eilen yhden kirjan tilaukseen, nimittäin Arnold Schwarzeneggerin elämänkertakirjan Total Recall: My Unbelievably True Life Story.

Ns. Pakko-ostos tälläiselle Iso-Arskan fanipojalle. Hintakaan ei päätä huimannut, kovakantinen versio maksoi vähän reilu 20£ posteineen amazon.co.uk:sta. :)

 

[JHag]

John Twelve Hawks:n neljäs piiri trilogia on menossa. Vainoharhaiseksihan tässä tulee Koneiston valtaa ihmetellessä, mutta sarja on hyvin kirjoitettu.

Hyvää settiä, mutta juonesta sen enempää paljastamatta vauhti mielestäni vähän hiipuu loppua kohti. Ykkösosa oli aivan timanttia, yhtä hyvä kuin Justin Croninin Viimeinen siirtokunta, jolle odotan jatkoa pikkuhiljaa. 12:n trilogian kolmatta osaa "Golden City" ei ole suomennettu ja hieman vitutti, kun en etukäteen tiennyt sitä. Olisin lukenut koko jutun sitten englanniksi. Inhoan näissä jatkotarinoissa kielen vaihtumista kesken kaiken.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Taisto Huuskonen - Laps' Suomen (julk. 1979). Luin tämän kirjan pentuna 30 vuotta sitten, nyt kaivoin teoksen uuteen käsittelyyn.

Ilmestyessään Laps' Suomen oli nykyajan termein määriteltynä kohuteos. Kirja kertoi Huuskosen kokemuksista Neuvostoliitossa, jonne hän loikkasi vaimonsa kanssa vuonna 1949. Huuskonen oli suomalainen kommunisti joka pettyi elämäänsä Suomessa, mutta pettymykset alkoivat vasta toden teolla Huuskosten päädyttyä itänaapurin puolelle. Neuvostoliitossa Huuskosia pidettiin vakoilijoina ja he joutuivat viettämään vuosia työleireillä Siperiassa. Sen jälkeen pariskunta asui mm. Ukrainassa ja lopulta Petroskoissa. Viimein Huuskoset onnistuivat palaamaan Suomeen vuonna 1975.

Kirjassaan Huuskonen pyrki kuvaamaan todenmukaisesti Neuvostoliiton kokemuksiaan 26 vuoden ajalta. Nuo kokemukset olivat tietenkin huomattavassa ristiriidassa sen Neuvostoliitto-kuvan kanssa jota suomalaisille tuohon aikaan syötettiin. Ei ollut yllätys että kirja sai aikaan runsaasti kiivasta keskustelua. Erityisesti laitavasemmisto tyrmäsi Huuskosen kirjan poliittisena propagandana ja neuvostovastaisena aggressiona. Monet muut ja jopa vähemmän sumuttuneet kommunistitkin olivat Neuvostoliiton todellisesta tilanteesta tietenkin sen verran hajulla, etteivät kirjassa kuvatut asiat tulleet heille totaalisena yllätyksenä.

Nykyhetken valossa kirja ei tietenkään tunnu enää pennin vertaa sensaatiomaiselta, kun Neuvostoliiton ja kommunismin saatanallinen historia on kelattu läpi moneen kertaan ja lukemattomissa yhteyksissä. Tarinana tuo on kuitenkin aina yhtä merkillinen kuin myös järkyttävä.

Voi olla tietysti hankalaa eläytyä kirjan julkaisuhetken jännitteisiin, jos ei ole elänyt sinä aikana kun Neuvostoliitto oli voimissaan. Nuorempien ikäluokkien kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea Huuskosen teoksen tapaista aikalaiskirjallisuutta ettei totuus unohdu. Samalla suosittelen lukemaan virallisen Neuvostoliiton masinoimaa N-liittoa käsittelevää "tietokirjallisuutta", jotta järjetön kontrasti valheen ja todellisuuden välillä välittyisi.

 

[Sistis]

Voi olla tietysti hankalaa eläytyä kirjan julkaisuhetken jännitteisiin, jos ei ole elänyt sinä aikana kun Neuvostoliitto oli voimissaan. Nuorempien ikäluokkien kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea Huuskosen teoksen tapaista aikalaiskirjallisuutta ettei totuus unohdu.

Itse olin 11-vuotias kun Suuri ja Mahtava sai lopullisen kuoliniskunsa, joten en pahemmin ole elänyt näitä kyseisen valtion voimien päiviä. Brežnevin kuollessa olin vain parivuotias, enkä tajunnut aiheesta mitään - kuten en myöskään Andropovin tai Tshernenkon ajoista. Gorbatšovin ajoista muistankin jo enemmän. Samaten muistan Baltian maiden itsenäistymiskampanjan ja tuon elokuun vallankaappausyrityksen. Näitä tuli jo seurattua jonkinlaisella pelollakin.

Anyway, tuo kirja voisi olla kiinnostava lukea juurikin mainitsemistasi syistä ja samalla myös mielenkiinnosta. Vähän jo alustukseeni liittyen: emäntä osti meikäläiselle sattumalta kirjaston poistomyynnistä löytämänsä Neuvosto-Viron matkasta kohti itsenäisyyttä kertovan kirjan "Viron vapauden tuulet". Kirja on kirjoitettu muistaakseni vuonna 1989, eli pari vuotta ennen itsenäistymisen lopullista toteuttamista. Siinäkin on jo melko selvästi kerrottu totuutta Molotov-Ribbentrop -sopimuksesta sekä Baltian maiden liittämisestä Neuvostoliittoon. Samalla kirjassa kerrotaan Viron vapaustaistelusta. Erikoista on se, että kirjassa ei pahemmin (ainakaan siinä osiossa, jonka olen ehtinyt lukea) viitata itsenäistymiseen eikä oikein edes markkinatalouteen. Tavoitteena on enemmänkin kansallisen itsetunnon lisääminen, kansallisen päätäntävallan lisääminen ja demokraattiseen sosialismiin pyrkiminen. Eli siis, olla päätäntävaltainen ja suvereeni alue sosialistisessa Neuvostoliitossa.

Kiintoisa aikalaiskuvaus tuokin, joskin välillä vähän haparoiden kirjoitettu. Samoja asioita tunnutaan käsittelevän välillä ristiin useammissakin kappaleissa. Mielenkiintoista on, että tuo uskallettiin julkaista itään päin rähmällään olleessa Suomessa.

 

[kamik]

Tällä hetkellä lueskelen Arto Terosen ja Jouko Vuolteen kirjoittamaa kirjaa Kiveen hakatut - urheilusankaruuden jäljillä. Kirjahan ei nyt ihan painotuore enää ole, mutta kipinä lukemiseen syntyi Lontoon olympialaisten aikana, kun joissakin selostukissa viitattiin edesmenneisiin urheilusankareihin. Hyvä kirja ja koskettavia tarinoita. Päällimäisinä mieleen ovat jääneet Jarno Saarisen, Tarmo Uusivirran ja Tony Ariman osuudet.

 

[Puscutractori]

Aleksandr Solženitsynin "Gulag – Vankileirien saaristo" on meneillään. Sivulla 1018 majailen. Ihan mielenkiintoista tarinaa. Vuosia sitten luin saman opuksen ensimmäistä kertaa, silloin erillisinä laitoksina.

 

[Musta Nuoli]

Tästä trilogiasta olisi voinut rankalla editoinnilla koota yksi ihan kelpo 500-sivuinen romaani. Ensimmäinen osa oli mielestäni vielä hyvä, paljolti omaperäisyytensä vuoksi. Mutta ne ohuet henkilöhahmot ja turhat "väliosat" ärsyttivät etenkin siinä toisessa kirjassa.

Pitkälti samaa mieltä. Nykyään on joku ihmeellinen pakkomielle tehdä kaikesta "trilogia", vaikka aineksia ei olisi kuin yhteen tarinaan tai nippa nappa kahteen.

Sarjan ensimmäinen osa oli ihan kiinnostava, koska vampyyrit vaikuttivat aluksi kerrankin vähän erilaisilta eli puhtaasti vaistojen varassa vetäviltä viruksilta ja koska ensimmäisen osan rakenne ja tietyt kohtaukset olivat näppäriä päivityksiä Stokerin romaanin avainkohtauksiin. Esimerkiksi kohtaus, jossa kovia kokenut kuolleiden matkustajien lentokone laskeutuu Yhdysvaltoihin on melko puhdas viittaus Demeter-laivan rantautumiseen Whitbyn rannikolle.

Tämän jälkeen homma karkasi kuitenkin käsistä, vampyyrit muuttuivat kirja kirjalta tyypillisimmiksi verenimijöiksi yhteisöineen ja tarina sai sitä epäuskottavampia piirteitä mitä ohuemmiksi henkilöhahmot kävivät. Lisäksi kömpelö dialogi ja sutaistut kohtaukset saivat kirjan tuntumaan elokuvakäsikirjoituksen pohjalta eikä suinkaan romaanilta. Kaipa tämäkin sitten filmatisoidaan sellaisenaan trilogiaksi.

Vituiksi siis meni loppumetreillä del Toron yritelmä. Parempi olisi miehen pysyä lestissään ohjaajana kuin haaskata aikaa tämmöisiin joutaviin projekteihin, joissa ei arkkivampyyreja saada hengiltä kuin nukettamalla.

Aito ja alkuperäinen Dracula Jarkko Laineen suomentamana hakkaa yhä edelleen 100-0 valtaosan tuoreemmista vampyyriaiheisista teoksista. Siihen päälle klassiset vampyyritarinat (Le Fanun Carmilla, Polidorin The Vampyre eli lordi Ruthven, Varney The Vampire yms) sekä uudemmista Stephen Kingin Salem's Lot, Kim Newmanin Anno Dracula -sarja sekä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, niin siinä ydinaineisto sitten alkaakin olla.

Anne Ricen impotenttien homostelijavampyyrien vaiheista kertovilla "postmoderneilla" teoksilla voi pyyhkiä persettään. Ne ovat ehkä paremmin kirjoitettua kuin Twilight-sarjan auringossa kimaltelevat kasvissyöjäneitsyt-Edwardit, mutta yhtä kaikki surkeita vampyyriromaaneita, joista innostuvat lähinnä 13-vuotiaat pikkugoottitytöt, joiden mielestä kaunispoika-verenimijöiden vaatteilla keikarointi on kovin esieroottista.

 

[Balrog]

Ilkka Remeksen 6/12 tuli juuri luettua, hieno kirja Remekselta ja lopussa oli vielä kaikenlaisia käänteitä.

 

[ms.qvist]

Nyt on tullut luettua läpi kaksi suhteellisen helposti luettavaa mutta kenties vaikeammin lähestyttävää teosta, etenkin Bret Easton Ellisin Alta nollan oli mielenkiintoinen ajankuvaus 80-luvun alkupuolen jenkkinuorten hedonisisesta elämästä. Kirjalija keri auki pienen kastaleen nuorten elämää, jota täplittivät ja piikittivät huumeet, seksi, alkoholi, väkivalta - ja silti juuri mikään ei tunnu elämässä miltään, vaan elämä ajelehditaan läpi lukukaudesta lomaan, ja lomasta uuteen lukukauteen - jos niikseen käy. Kirja on kuvaus siitä kuinka yltäkylläisyydenkin keskellä elämä voi olla loppujen lopuksi totaalisen tyhjää - kertakulutustavaraa.

Toinen teoksista oli Sofi Oksasen Baby Jane, ihmissuhdedraamaa ja ajankuvaa alakulttuurin tiimoilta. Teos oli jouhevaa kikkailua, sanojen soljuntaa ja ajatusten vaihtoa, ihmiselämän vaikeuden puntarointia, ihmismielen murenemista ja pakoreitin etsimistä - kenellä se on kuolema, kenellä pakoreittinä on jokin muu - oman itsensä hemmottelu, johon varjon heittää kaipuu toisen luo. Epätoivo! Kyseessä on ensimmäinen Oksasen teos, jonka luin (ja ostin), voi olla, että ei jää viimeiseksi mutta nyt en ihan heti aio uutta - täsmennän, minulle uutta - Oksasta ostaa ja avata.

vlad.

 

[Noitarumpu]

Tuli luettua John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa kesälomalla. Kelpo kirja keskitysleiriajoilta. Noita on tullut ajan saatteessa luettua vino pino, mutta aina jotain uuttakin näkökulmaa näköjään löytyy. Muutoin olen kesäisin etenkin lukenut ihan dekkareita, koska niillä saa aivonsa deletoitua kunnolla ja siirappiromaanit eivät ole mun juttu ollenkaan.

 

[passenger]

Olen jo kuukauden päivät taistellut James Joyce Odysseuksen kanssa, kyseessä siis vanhempi Pentti Saarikosken käännös, mihin mies juttujen mukaan käytti aikaa kolme kuukautta ja aikanaan tätä pidettiin suurena onnistumisena, nykyään käännös on saanut runsaasti kritiikkiäkin. Aika raskasta ja sekavaa on, lieventävänä asianhaarana toki, että myös alkuperäisteoskin on yhtä vaikea. Katsotaan jos jaksaisi sinnitellä loppuun saakka ja seuraavaksi voisi ottaa myös Leevi Lehdon uudemman käännöksen luentaan. Uudessa versiossakin on omat erikoisuutensa, tiettyjen syiden ja kohtausten takia Lehto on ottanut suomen kielessäkin käyttöön feminiinisen muodon yksikön kolmannelle persoonalle, hen.

 

[Kermit]

Aito ja alkuperäinen Dracula Jarkko Laineen suomentamana hakkaa yhä edelleen 100-0 valtaosan tuoreemmista vampyyriaiheisista teoksista. Siihen päälle klassiset vampyyritarinat (Le Fanun Carmilla, Polidorin The Vampyre eli lordi Ruthven, Varney The Vampire yms) sekä uudemmista Stephen Kingin Salem's Lot, Kim Newmanin Anno Dracula -sarja sekä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, niin siinä ydinaineisto sitten alkaakin olla.

Kannattaa tsekata myös Elizabeth Kostovan "Historiantutkija" muutaman vuoden takaa, jos vampyyritarinoista tykkää.

 

[Musta Nuoli]

Kannattaa tsekata myös Elizabeth Kostovan "Historiantutkija" muutaman vuoden takaa, jos vampyyritarinoista tykkää.

Tsekattu jo, ja ihan kelpo teos tuokin. Kiitos kun muistutit. Vaihteeksi hieman kirjallisempi ja vanhanaikaisempi lähestymiskulma Dracula-myyttiin, jossa oli hyvä vire. Pidin siitäkin, että Historiantutkijan vampyyrit eivät ole mitään teiniblondien iltalenkillään seivästämiä ja hammaslääkärin tarpeessa olevia reppanoita vaan pelon tunteita herättäviä ja yksittäistä ihmistä voimakkaampia olentoja, joiden kohtaaminen vaatii suunnittelua ja jopa vuosikymmenien paneutumista asiaan..

Sinänsä en erityisesti painota vampyyritarinoita lukemistossani, vaikka toisinaan tuleekin kausia, jolloin luen tietyn kirjailijan teoksia (esim. Kim Newman) monta putkeen. Hyvät tarinat käyvät aina, oli niissä vampyyreita tai vaikka tuntemattomia sotilaita.

Sen sijaan huonot vampyyritarinat pitäisi seivästää ja niiltä pitäisi leikata pää irti. Esim. Twilightien kaltaiset teokset ovat onnetonta puppua. Nekin lukaisin tietääkseni mistä puhutaan ja saadakseni täysivaltaisen oikeuden haukkua niitä.

Ylipäätään vampyyrit saisi kirjallisuudessa viedä takaisin Stokerin ja kumppaneiden linjoille olennoiksi, joiden kohtaaminen "oikeasti" olisi vallan helvetin pelottava tilanne eikä aiheuttaisi joko ihastuksen huokauksia happamilta teinipimuilta tai näppärää läpänheittoa lähilukion vampyyrinmetsästäjiltä. Hus pois muutenkin kaikki murjottavat teinivampyyrit ja tilalle oraalis-sadistisia karvaisia voivodeja, jotka heittävät sylivauvoja nymfomaanisten vampyyrivaimojensa iltapalaksi.

 

[Midnight Rambler]

Ylipäätään vampyyrit saisi kirjallisuudessa viedä takaisin Stokerin ja kumppaneiden linjoille olennoiksi, joiden kohtaaminen "oikeasti" olisi vallan helvetin pelottava tilanne eikä aiheuttaisi joko ihastuksen huokauksia happamilta teinipimuilta tai näppärää läpänheittoa lähilukion vampyyrinmetsästäjiltä. Hus pois muutenkin kaikki murjottavat teinivampyyrit ja tilalle oraalis-sadistisia karvaisia voivodeja, jotka heittävät sylivauvoja nymfomaanisten vampyyrivaimojensa iltapalaksi.

Samaa mieltä. Ongelma on valitettavasti siinä, että nosferatut eivät kostuta teinipimppiä ja tuo sitä kautta ("erilaisten" goottiritsojen viikko)rahaa.

 

[Kermit]

Sinänsä en erityisesti painota vampyyritarinoita lukemistossani, vaikka toisinaan tuleekin kausia, jolloin luen tietyn kirjailijan teoksia (esim. Kim Newman) monta putkeen. Hyvät tarinat käyvät aina, oli niissä vampyyreita tai vaikka tuntemattomia sotilaita.

Amen to that. Parhaimmillaan vampyyrimyytti kuitenkin taipuu todella hyvin tuollaisen aikuisten sadun pohjaksi. Onhan noita muitakin vastaavia enemmän tai vähemmän todellisuuspohjaisia myyttejä, joiden pohjalta on tehty hyviäkin kirjoja, vaikka jotkut Umberto Econ romaanit.

Sen sijaan huonot vampyyritarinat pitäisi seivästää ja niiltä pitäisi leikata pää irti. Esim. Twilightien kaltaiset teokset ovat onnetonta puppua. Nekin lukaisin tietääkseni mistä puhutaan ja saadakseni täysivaltaisen oikeuden haukkua niitä.

Nostan hattua. Itse en ole tähän pystynyt.

 

[Baldrick]

Sanotaanko, etten ihmettele enää Lokki Joonatanin suosiota aikuistenkin keskuudessa. N. vuosi sitten luin myös Pikku Prinssin ja piruvie paras kirja, jonka olen ikään lukenut. Nämä kirjat saavat aikuisiällä luettuna pohtimaan suuresti ihmiskuntaa ja ihmistä. Varaukseton suosittelu till alla!

 

[ms.qvist]

Tuli luettua liki samanaikaisesti loppuun kaksi kovin erilaista teosta. Graham Greenen hieno Kiveä kovempi, kyseessä on hyvin mielenkiintoinen kuvaus jengisodasta ennen toista suurta sotaa, samalla käsieltiin oivallisesti hyvän ja pahan teemoja, samoin ihmissuhteiden kehittymistä, tunne-elämää tuskasta rakkauteen eri henkilöiden välillä, oikeamielisyyden jaloutta unohtamatta. Mutta kuka lopulta oli kiveä kovempi? Oliko se nuorena jenginjohtamisen harteilleen saanut Pinkie vai oikeamielisyydessään ja hyvää tahtoessaan periksiantamaton Ida vaiko kenties rakkaudessaan likipitäen sokea ja samalla peräänantamaton Rose? Heissä kaikissa oli voimaa ja tahtoa, jopa inhimillisessä mielessä heikossa ja "sokeassa" Rosessa. Hyvä teos!

Toinen teoksista oli Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Kirjassa kuolema oli läsnä liki kaikkialla, sen varjo heittei kirjan sivujen ylle atomipommin sienipilven muodossa, hitaasti alzheimeriin riutuvan äitin hahmossa, kuolleen isän olomuodossa, mutta yhtälailla unohtaminen oli käsinkosketeltavissa, omaan unohduksen maailmaan vojoavan äidin hahmossa, omien muistikuvien hajanaisuuden ja haalistuneisuuden muodossa - oli kuin kirjoittaja omaa lapsuuttaan muistellessa olisi katsonut puolitutun elämää, haalistuvia ja kaikkonevia muistikuvia epämääräisen udun takana. Kirjan sivujen kautta kävi myös selville, että Kari Enqvist ei ole Esko Valtaojan hengenheimolainen, tämän toki tiesin entuudestaankin - hän ei allekirjoittanut Eskon uskoa loistavaan tulevaan, jossa kenties tähdet antavat ratkaisunavaimet kouraan. Ei, ei missään nimessä! Ja uskontokin sai kirjan sivuilla omat raskaat osumansa.

vlad.

 

[Luulajanpuisto]

Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta oli alun sujuvan tarinankerronan jälkeen aika työläs luettava, mutta vain sen "asemasotavaiheen" osalta. Lopulta voi sanoa, että vaikka sivumääräisesti romaani on pitkä, ei tarinaa ole varsinaisesti keinotekoisesti pitkitetty.

John Twelve Hawksin Matkaaja taasen jätti lähes päinvastaiset mielikuvat, mutta suotakoon hänelle toinen mahdollisuus.

 

[JHag]

John Twelve Hawksin Matkaaja taasen jätti lähes päinvastaiset mielikuvat, mutta suotakoon hänelle toinen mahdollisuus.

John Twelve Hawkshan on salanimi. Moni on sitä mieltä, että kyseessä on joku myös omalla nimellään tunnettu kirjailija. Veikkaan Dean Koontzia. Hänelläkin on usein erinomainen perusjuoni, kiintoisa alku - ja loppua kohti juttu vaan väsähtää, kun pitää välttämättä tehdä 500-sivuinen tiiliskivi. Ihan kuin Kingkin tekee.

 

[Luulajanpuisto]

John Twelve Hawkshan on salanimi. Moni on sitä mieltä, että kyseessä on joku myös omalla nimellään tunnettu kirjailija. Veikkaan Dean Koontzia. Hänelläkin on usein erinomainen perusjuoni, kiintoisa alku - ja loppua kohti juttu vaan väsähtää, kun pitää välttämättä tehdä 500-sivuinen tiiliskivi. Ihan kuin Kingkin tekee.

Koontzahtavaa kerrontaa minäkin tuossa olin huomaavinani, ajoittaisen ylikuvailun ja "sujuvan" dialogin merkeissä. Netin syövereistä löysin arvostelun Matkaajalle, jossa kriitikko haukkui kirjan pystyyn ja epäili tämän olevan Michael Cunninghamin tekele. Myös Dan Brownin nimi on noussut esille, mutta tuskinpa Brown olisi malttanut jättää pois sankarillista kryptologia romaanistaan, edes salanimellä kirjoittaessaan.