Viimeksi luin Juhani Seppäsen kirjan: Selvästi Juovuksissa, joka käsitteli alkoholia yhtäältä kemiallisena aineena ja fysiologisena hermomyrkkynä sekä toisaalta suomalaisen veropolitiikan ja valtiontalouden hoitamisen välineenä. Ideana oli kuvata kirjailijan, joka tunnustautui alkoholin suurkuluttajaksi, kokemuksia olla vuosi selvinpäin. Lähtökohdat kirjalle olivat hyvinkin lupaavat, mutta jotenkin itselleni jäi vaikutelma, että hyvinkin kiinnostavasta aiheesta ja lähtökohdista ei saatu irti kaikkea sitä, mitä olisi ollut saatavissa. alku oli lupaava, mutta jossain kohtaa kuvaus lässähti epäkiinnostavaksi ja saarnaavaksi. Tää oli tietysti vaan minun mielipide, saapi ottaa kantaa muutkin kirjan lukeneet.
Nyt on menossa Jari Tervon Minun Sukuni Tarina kolmatta kertaa, ei siksi, että kirja olisi maagisen hyvä vaan siksi että sen kerronnan polveilu pakottaa väkisin ajatukset irti työasioista. Muita Tervoja en ole lukenut mutta ainakin tämän perusteella vaikuttaa siltä, että mies on lahjakkaampi suullisessa improvisaatiossa kuin kirjallisen tekstin tuottamisessa. Kieliasu sinänsä on moitteeton, kuten sopii odottaakin, mutta jotenkin lukiessa tulee sellainen olo, että mukana on enemmän yritystä kuin onnistumisia.