Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[eagle]

Hyvin nämä mielipiteet jakautuvat. Omasta mielestäni tämä uusin oli luultavasti heikoin Remeksen kirja. (Pääkallokehrääjää ja Karjalan lunnaita en ole lukenut). Noista sen edeltäjistä taas Ikiyö on ehkäpä paras Remes ikinä ja Hiroshiman portti sekä Nimessä ja veressäkin erinomaisia.

Ikiyö oli ihan hyvä, mutta Hiroshiman Portista en kovasti pitänyt, mielestäni huonoin Remes(siis näitä nuortenkirjoja en laske). Ja suosittelen kyllä, vaikka mielipiteet jakautuvatkin, Pääkallokehrääjää, mielestäni selvästi Remeksen paras kirja.

 

[eagle]

Itse olen myös lukenut Remeksen kaikki kirjat (mukaanlukien nuorille suunnatut kirjat) lukuunottamatta noita kahta viimeisintä. Henkilökohtainen suosikkini on Ruttokellot, se oli myös ensimmäinen, jonka hänen tuotannostaan luin.

Hiroshiman portissa näin jotain yhtäläisyyksiä Da Vinci -koodiin, Nimessä ja veressä oli mielestäni enemmän dekkariteemaan kallistuva.

Erkki Tuomiojan kritiikki Remeksen Ruttokelloja kohtaan sai muuten varsin suurta huomiota osakseen, osoitus vain, että nettipäiväkirjoja luetaan tarkasti. Arvostelu löytyy täältä.

Aika hauskat valitukset kyllä. Mielestäni Remes on kyllä paneutunut aika hyvin asioihin ja suurin osa asioista kuulostaa hyvin uskottavalta. Oli se sitten tekniikkaa, aseisiin liittyen, kemiaan tai vaikka politiikkaan. Taisi Tuomiojaa vain sattua ns. omaan nilkkaan. Mielestäni myöskään Remeksen pienet antipatiat Venäjää vastaan eivät ole haitanneet kirjoja, koska kyllä kirjoissa on aika paljon muitakin aiheita käsitelty ja ihan asiallisesti.

 

[Huerzo]

Kovaa settiä - Jari Sarasvuon "Huomiotalous". Tarttui kirjastosta mukaan herätelainauksena. En ole ymmärtänyt kovin paljoa miehen talousteorioista, mutta ehkäpä ne vielä avautuvat minullekin...

 

[ms.qvist]

Nankingin verilöyly tuli päätökseen viime yönä. Harvemmin kirjoista on saanut samanalaista pahanolontunnetta, kuin minkä tuo kirja aiheutti. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Tänään pitäisi sitten käydä hieman suuremman joululahjan eli Maon kimppuun.

Ehdottomasti hankintalistalle molemmat.

Kaikkihan varmaan tietävät, että edelleenkin Japanissa kiistetään Nankingin tapahtumat - voi olla, että "siivottuja" versioita tapahtumista löytyy jo historiankirjoituksesta mutta se totaalinen tuho jonka japanilassotilaat saivat kaupungissa aikaan on tabu useimmille japanilaisista. Samanlaisia tabuja ovat tietty korealaisnaisten pakkosiirrot seksiorjiksi tai Mantsuriassa suoritetut ihmiskokeet taistelukaasuilla ja biologisilla aseilla - sikäli mielenkiintoista ettei näiden suunnittelijoita tai organisoijia koskaan tuomittu missään vaan heidät kiidätettiin sodan päätyttyä Yhdysvaltoihin avustamaan Yhdysvaltoja sen omissa aseprojekteissaan.

vlad.

 

[Sir von Aulis]

Hiiohoi!

Eli onhan noita tullut luettua, uusimpana innostuksen kohteena Sven Hassel. Hänen tuotannostaan on tullut luettua

-Monte Cassino
-Sotaoikeus
-Rangaistuspataljoona
-Aseveljet
-Gestapo
-Kuolema telaketjuilla
-Tuomittujen legioona
-Rumputuli
-Herran hylkäämät

Tosin kaverithan ovat ihmetelleet tätä innostusta; "onko Auliksesta tulossa natsi", mutta kirjathan ovat kaikkea muuta kuin Aatun ylistystä, paitsi ehkä Heiden kannalta;)

Lisäksi Remeksen 6/12 ja Hiroshiman portti on tullut tässä lukaistua.

Mutta onko näitä Hasselin lukijoita enemmänkin?

 

[ruoto]

Onhan Hasselit tullut luettua läpi,eikä todellakaan voida pitää kirjoja minään natsismin ylistyksenä..

Viimeksi luettuna taitaa olla Remeksen 6/12 sekä Nimessä ja veressä..
Kesken on Egypti ,faaraoiden maa.Aika laaja teos Egyptin kulttuurista.

 

[Marcelo Nyman]

Edellinen kirja oli Andy McCoy - Sheriffi McCoy ja tällä hetkellä kesken on Lemmy Kilmisterin Omaelämänkerta.

 

[pak]

Joulupukki toi Reijo Mäen kirjoittaman Vares seikkailun Nuoruustango.
Täytyy sanoa, että oli hyvä kirja ja taidan lukasta muutakin tuotantoa, kun tuo oli ensimmäinen teos ko. kirjailijalta.

 

[Alkiolainen]

Tulipa tuossa joutessaan lueskeltua Jarmo Virmavirran teos "Presidenttipeli ja sen pelaajat". Entinen Uuden Suomen, Turun Sanomien ja Satakunnan Kansan päätoimittaja käy opuksessa läpi presidentinvaaleja ja niiden taustapeliä vuodesta 1968 vuoteen 2000. Mitään erikoista opus ei varsinaisesti tarjoa ja kaiken lisäksi se sisällään runsaan määrän kirjotusvirheitä. Olisin kuvitellut, että Virmavirran kokemuksella näistä asioista olisi voitu tehdä paljon parempikin kirja, jossa on nyt "juostenkusten" tekemisen maku. Sääli, sillä aihe on mielenkiintoinen.

 

[Käkätin]

Tällä hetkellä kesken on Wlibur Smithin - Joen jumala.
Ekalla kerralla oli pakko lukea kokoajan lisää ja lisää, ei millään pystynyt laskeen kirjaa kädestä. Lopulta sain tempastua itteni irti kirjasta joskus kolmen aikaan yöllä. tuli sitten luettu melkein kakstoista tuntia putkeen kirjaa. :)
Ite olen aina tykkännyt kaikesta Egyptiin liittyvästä ja systerin vinkkauksesta aloin lukea kyseistä kirjaa. Tosin tällä hetkellä se kirja on kadonnut jonnekin sängyn alle... Ei kannattais laskea kirjaa väsyneenä kädestään minne sattuu lattialle.

 

[Alkiolainen]

Tulipa tuossa juuri saatua päätökseen Pentti Sainion 1982 kirjoittama "Mitä tapahtui Urho Kekkoselle - viimeiset vaiheet presidenttinä". Nimi kertoo tyhmemmällekin, mitä aihetta kirjassa käsitellään. Ei voi muuta sanoa kuin että kyllä taas tämän jälkeen nousi melkoinen inho Keskustapuoluetta ja Paavo Väyrystä kohtaan! Nyt minun on paljon helpompi ymmärtää, miksi Koivisto presidenttinä halusi pyyhkiä pöytää niin Väyrysellä kuin kassakaappisopimuksellakin hallitusneuvotteluissa kevättalvella 1987. Tietystä sensaatiohakuisuudestaan huolimatta Sainion kirja on pala mielenkiintoista, vaijettua lähihistoriaa.

 

[Bayern]

Hyvin nämä mielipiteet jakautuvat. Omasta mielestäni tämä uusin oli luultavasti heikoin Remeksen kirja. (Pääkallokehrääjää ja Karjalan lunnaita en ole lukenut). Noista sen edeltäjistä taas Ikiyö on ehkäpä paras Remes ikinä ja Hiroshiman portti sekä Nimessä ja veressäkin erinomaisia.

Niinhän nuo tuntuvat jakautuvan, mutta makuja on monia. Minun mielestä tämä uusin 6/12 oli Remeksen toiseksi paras heti esikoiskirja Pääkallokehrääjän jälkeen. Nimessä ja veressä oli taas mielestäni heikoin esitys, mutta ihan luettava sekin.

Remekselle täytyy antaa sen verran sapiskaa, että niitä filosofis-moraalisia pohdintoja on ollut kirjoissa liikaa ja ne ovat yleensä aivan täysin irrallisia aiheesta. Tässä viimeisimmässä tämä oli onneksi jätetty vähemmälle.

Taavi Soininvaaran kirjoja kannattaa kokeilla, jos Remeksestä pitää. Soininvaara on eräänlainen köyhän miehen Remes, joka kirjoittaa sujuvasti helppolukuisia jännäreitä.

 

[Tpip]

Suomalaisen alesta lähti viime viikolla mukaan Ludovic Roubaudin Sirkuksen miehiä. Ihan random ostos, ja lähti lähinnä mukaan viiden euron hinnan takia.

Kokeilin miltä maistuu, ja maistuihan se, samalta istumalta meni koko kirja. Vallatonta huumoria ja muutenkin mukavaa kerrontaa.

"Anukseen, kaikki kommarit!"

Kannattaa ehdottomasti lukea.

 

[jesse72]

Dave Pelzer:Pimeän Poika

Julma kertomus pikkupojasta joka joutuu äitinsä fyysisen ja henkisen väkivallan uhriksi. Silmitöntä hakkaamista ja ruokaa ei anneta päiväkausiin. Pikku-Dave on käytännössä kotiorja, joka tekee kaikki kotityöt ja nukkuu kylmässä autotallissa. Pojan elämä on selviytymistaistelua jokapäiväisestä ruuan saamisesta ja yksi keino on varastaminen.

12-vuotiaana Dave otetaan viimein huostaan ja alkaa kierre sijaiskodista toiseen. Sisukkaasti poika nousee ja pystyy rakentamaan itselleen normaalin elämisen, vaikka menneisyys ei koskaan päästä otteestaan.

450 sivuinen kirja tuli lukaistua lähes kerralla. Kirja tempaisee mukaansa ja sen lukemisen jälkeen omat pienet murheet tuntuu kyllä mitättömiltä.

 

[Dante]

Tuli pitkähkö lukubreikki katkaistua lukemalla urakkalla Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla. Ihmetyttää miten pystyin melkein kolmekymppiseksi sitkuttelemaan ennen kuin tuli tuo kotimainen suurteos luettua, kun on kerran kaikenlaisia klassikoita tullut luettua. Toisaalta ehkä hyvä, että luin kirjan vasta nyt. Iän myötä kiinnostus omia juuria ja Suomen historiaa kohtaan on kasvanut, eikä kirjan yhteiskunnallinen puoli olisi teini-ikäisenä avautunut samalla tavalla kuin nyt.

Lukukokemus oli hieno. Kirja ei ehkä kaunokirjallisilta ansoiltaan ole mitään nobel-tasoa, mutta suomalaista sielua kirja koskettaa syvältä. Voin kuvitella millainen merkkiteos se on ollut ilmestyessään, kun sisällissodan arvet ovat olleet vielä melko tuoreita. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Rupesi kevään 1918 tapahtumat sen verran, että aloitin Heikki Ylikankaan dokumentaarisen Tie Tampereelle teoksen mikä sekin vaikuttaa erinomaisen mielenkiintoiselta.

 

[Vekurinen]

Westön Missä kuljimme kerran. Katsotaan nyt, odotukset on kovat. Tykkäsin oikein kovasti "Leijat Helsingin yllä"-romaanista. Siinä (ja kuulemma myös tässä uudessa) on sellaista erityiskivaa, jos asustelee Helsingissä. Että on ollut itse samassa paikassa, se on mielenkiintoista.

Viimeksi on luettu Ala Bashirin (Saddamin henkilääkäri) muistelmateos "Saddamin uskottu". Maanläheinen ja sellainen perusfiksu vanha käppyrä, sellainen vaikutelma minulle jäi. Ihan must teos kaikille, joita Irak/Lähi-itä kiinnostaa.

Ja sitten tuli pyhinä luettua myös Persianlahden sota, päivä päivältä-niminen teos, jotain BBC:n tuotantoa. Tiivis ja hienosti kuvitettu. Jossain opinnäytetyössä, johon tiedon valtatiellä törmäsin, kuitenkin kerrottiin kirjan olevan puhtaasti propagandistista tai muuta sellaista. Tästä syystä pitänee ottaa jokin muukin aiheeseen liittyvä teos työn alle.

 

[Alkiolainen]

Yli vuosikymmeneen luin ensimmäisen romaanin, kun viime viikon kirja-alesta käsiini tarttui Heli Krugerin (os. Koivula) pari vuotta takaperin kirjoittama Olen koskettanut taivasta. Kirjahan sai aikoinaan huomiota paitsi kirjailijan, myös sen vuoksi, että se käsitteli avoimesti homoseksuaalisuutta.

Kirjaa lukiessa tuli huippu-urheilua itse vuosikaudet seuranneena väkisinkin kysyneeksi, kenestä tämä opus itse asiassa kertoo. Niin paljon yhtymäkohtia romaanin päähenkilön Venlan ja kirjailijan omassa urassa oli, että tällä kirjalle löytynee esimerkki ihan oikeasta elämästäkin. Näinhän Koivula muistaakseni kirjaa koskevissa haastatteluissa aikoinaan kertoikin. Romaanissa kuvataan mielestäni erittäin uskottavasti niitä tuntemuksia, joiden kanssa huippu-urheilija päivittäin urallaan painii: kun menestystä tulee, se tulee meille kaikille, mutta tappion hetkellä urheilija on yksin – joskus jopa pelottavan yksin.

Kirjassa esiintyy monenlaisia henkilöhahmoja. Tämän vuoksi se on nähdäkseni myös sellainen opus, josta yläaste- ja lukioikäiset saattaisivat kyhätä kirja-esitelmiä tms. Tulipa lukiessa myös mieleeni, että koskakohan joku ohjaaja keksii tehdä tästä elokuvan esim. maanantai-illan Kotikatsomoon.

Sinänsä positiivisesta lukukokemuksesta huolimatta pysynen jatkossakin historiaa käsittelevien teosten parissa.

 

[jesse72]

Shirley Harrison: Viiltäjä-Jackin Päiväkirja

Syksyllä 1888 Lontoossa huoria listineen sarjamurhaajan henkilöllisyys jäi ikuisesti selvittämättä. Myöhemmin löydetty päiväkirja antaa vahvan kuvan, että kyseessä olisi ollut James Maybrick niminen puuvillakauppias ja perheenisä. Päiväkirjassa on mainittu yksityiskohtia joita ei ollut julkistettu aikoinaan. Mielenkiintoinen kirja joka tempaa mukaansa ja kirjan ansiosta tuli haettua kirjastosta myös Patricia Cornwellin aiheesta väsäämä teos.

James Maybrick, Jack The Ripper?

Patricia Cornwellin teos tuli viimein lukaistua. Cornwell saa omilla metodeillaan tekijäksi maailmankulun taiteilijan Walter Sickertin. Cornwelin teos tuli myös kahlattua nopeasti läpi, kun sen viimein aloitti. Faktoja rikostutkimuksesta ja PC kuvailee myös kovaosaisten kurjaakin kurjempaa elämää 1800-luvun lopun Lontoossa. Kyseisen taiteilijan nimeä en ollut aikaisemmin edes kuullut, mutta nyt tiedän ukkelista paljonkin..

Molemmat hyviä teoksia, mutta kuka perkele se Jack The Ripper oli, häh?

 

[Viljuri]

Edwin Linkomiehen Vaikean ajan.

Olin vältellyt tätä teosta johtuen teoksen syntytaustasta, mutta nyt luettuani kirjan läpi voi todeta, että se on kyllä "must-read" kaikille poliittisesta historiasta kiinnostuneille.

Jotkin Linkomiehen henkilöarviot ovat selvästi metsässä (esimerkiksi A.F Airon osalta), ja jotkin hänen kuvauksensa selittelyä (se suotakoon pääosin syyttömänä meidän kaikkien puolesta vankilassa istuneelle), mutta teos antaa ennen kaikkea uskonvahvistusta sille, että Suomi oli tosiaankin demokratia myös sodan aikana, kirjoittivatpa kunkin ajan diletantit mitä tahansa.

Paasikiven toiminta ennen presidentiksi tuloaan näyttää Linkomiehen näkövinkkelistä kyllä varsin erilaiselta kuin Paasikiven ansioikkaista päiväkirjoista voisi päätellä.

 

[KooPee]

Tuli lukaistua Stephen Kingin Mustatorni sarja. Vähän aikaa ajattelin olla aloittamatta uutta kirjaa, mutta tuli tyhjä olo, joten nyt luen Terry Brooksin Shannaran jälkeläisiä. Tai no tulihan noiden kahden välillä tullut luettua parissa päivässä Paulo Coelhon Alkemisti.

 

[Tykki]

Joe R. Lansdale

Bubba Ho-Tepin innoittamana päätin sitten tutustua kyseisen kirjailijan tuotantoon vähän lähemmin. Tätä tarkoitusta varten kävin kirjastosta lainaamassa teokset Julma Aika sekä Mucho Mojo. Kirjat ovat kaksi ensimmäistä osaa useamman opuksen sarjasta, joissa Teksasin kuumuudessa seikkailee Hap Collins ja hänen kaverinsa Leonard Pine. Hap on jotenkuten toimeentuleva hippiaikansa ideologiaa kaihoava mutta asiaan realistisesti suhtautuva puoliluuseri, josta on kuitenkin kehkeytynyt kohtalaisen hyvä tappelija ja melkein hyvä naistenmies. Leonard taas on hänen mustaihoinen sielunveljensä, kova ja suorasuinen taistelija, joka tykkää miehistä. Keskenään äijät ovat toisiaan kunnioittavia kavereita - mustan huumorin siivittäminä tosin. Näiden tyyppien nenille ei hypitä.

Julma Aika oli aika hyvä, ja Mucho Mojo vielä parempi. Tarinat ovat tavallaan jännitysdekkareita, joissa kukkii synkkä huumori. Teksasin kuumuus on polttavaa, myrskyt rajuja ja ihmiset kyynisiä. Nämä oikeamieliset kaverukset päätyvät ratkomaan ihmismielen pimeiden puolien aiheuttamia ongelmia omaan epäsovinnaiseen tapaansa. Lopussa kaikille ei käy hyvin.

Kyllä näiden pokkareiden kanssa viihtyy. Tapahtumat kerrotaan Hapin näkökulmasta, ja lukija päästetään tämän kautta kokemaan sellaisiakin ainakin täkäläisittäin eksoottisia asioita kuin rotuvihaa; Valkoisena miehenä mustien hallitsemalla alueella ei aina ole kivaa. Leonardin homous puolestaan on lähinnä kuriositeetti. Hän viettää selibaattia ja antaa asian vaan olla niin kuin on sitä sen enempää mainostamatta, mutta myöskään piilottelematta. Toisaalta sitten taas Hapin kohtaamat naiset ovat hyvännäköisiä ja anteliaita.

Eivät nämä mitään suurta kirjallisuutta ole, mutta omassa tyylilajissaan varsin onnistuneita teoksia.

 

[Pressiboxi]

Kiimakorttelin keltainen kaisa

Totti Karpelan "Kiimakorttelin keltainen kaisa" taisi viimeksi tulla luetuksi. Ihan OK puhekielistä juttua 50-luvun loppupuolen nuorisokulttuurista ja kaupunkielämästä Turkkusessa ja muuallakin.

Kiimakortteli on nykyisen Hansa-korttelin ympärillä oleva monivuosikymmeninen pillurallialue ja kaisalla viitataan tietenkin bilikseen, ei mimmeihin. Jotka toki saavat osansa tarinassa myös.

http://www.sammakko.com/media/Karpela.php

 

[Alkiolainen]

Näkymätön käsi

Tällä kertaa tuli lueskeltua Mauno ”Oskarin isä” Saaren viime syksynä julkaisema Näkymätön käsi. Siinä käydään läpi Ahon porvarihallituksen vaiheita pankkikriiseineen kaikkineen. Tekijällä on ollut käytettävissään silloisen valtiovarainministerin Iiro Viinasen (kok.) muistiinpanot.

Kirjassa käydään läpi hallituksen kivikkoista taivalta. Se paljastaa myös niitä sisäisiä jännitteitä, joita hallituksessa tuolloin oli. Tässä valossa esimerkiksi Ilkka Kanerva, Pertti Salolainen, Kimmo Sasi, Ben Zyskowicz sekä kepulaiset Mauri Pekkarinen ja Paavo Väyrynen paljastuvat melkoisiksi pelureiksi Ahon ja Viinasen selän takana. Jos Saaren tekstiin on luottaminen – niin kuin Viinanen on vakuuttanut – keskusta yritti moneen otteeseen iltalypsää kirstunvartijaansa – käyttäen toistuvasti panoksenaan ei sen vähäpätöisempää asiaa kuin Suomen EU-jäsenyyttä! Tulipa vain tätä kirjaa lukiessa miettineeksi, mitä mahtaa Viinanen ajatella porvaripuolueiden fuusiopuheista…

Paitsi, että lama koetteli Suomen taloutta, se rasitti myös silloisen valtiovarainministerin terveyttä. Ennen devalvaatiota Viinanen sai jonkinasteisen sairaskohtauksen ja lähellä oli, ettei markkaa todella kirjaimellisesti devalvoitu hänen kuolleen ruumiinsa yli.

Sauli Niinistö on luonut maineensa tarkkana talousmiehenä. Tiesin tämän toki aikaisemminkin, mutta Näkymätön käsi –teoksen luettuani voin hänen todeta vain jatkaneen Viinasen viitoittamaa tietä. Syystä ei Niinistö ole edeltäjäänsä kiitellyt.

Ahkeraksi metsästyksen harrastajaksi paljastuva Iiro Viinanen oli kokoomuslainen, mutta tämä teos kuvaa hänet ennen kaikkea ”isänmaalliseksi keikkapoliitikoksi”, jolla maan etu kulki oman- ja puolue-edun edellä. Ainakin minä haluaisin suomalaiseen politiikkaan lisää Viinasen kaltaisia hahmoja. Heihin voisi jopa luottaa!

 

[Kaiser Soze]

Edesmenneen, murhatun toimittajan Anna Politkovskajan kirja Putinin Venäjä on tällä hetkellä menossa. Aika mielenkiintoista ja hätkähdyttävää luettavaa. Suosittelen jo nyt.

Sama opus tuli juuri kahlattua läpi. Todella mielenkiintoista ja pelottavaa tekstiä Venäjän nykytilanteesta. Kirjan luettuani liputan vielä vahvemmin NATOon liittymisen puolesta. Kyllä ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi.

 

[H-katsomo]

Meikäläinen on innostunut lukemisesta vallan tosissaan viime aikoina. Tosin lukuharrastus rajoittuu oikeastaan pelkästään kotimaisiin "uuden polven" dekkareihin. Jarkko Sipilän Takamäki-sarja tuli pakettiin todennäköisin syin-opuksen myötä.

Sipilän kirjat ovat pääosin leppoisaa luettavaa. Ominaista niille on kirjailijan asiantuntemus alamaailmasta ja sen torjunnasta, jota tältä rikostoimittajalta eittämättä löytyy. Sipilän tuotoksia kuitenkin vaivaa se, että kirjailija olettaa jokaisessa kirjassaan lukijan olevan ensimmäistä kertaa kyseisen kirjasarjan kimpussa. Esimerkiksi esimaksettujen puhelinliittymien historia ja niiden asema rikoksentorjuntaa vaikeuttavana tekijänä kerrataan jokaisessa tarinassa. Sama pätee nk. vempeleeseen, jolla abloy-lukko aukeaa kädenkäänteessä, unohtamatta ATARI-poliiseja, jotka esitellään niin ikään jokaisessa kirjassa.

Nyt kun Sipilän kirjojen myötä tiedätte mieltymykseni, niin ehdottakaas kovemman luokan dekkari-friikit seuraavaa kynäniekkaa, jonka tuotosten pariin tulisi siirtyä? Mainittakoon, että Harri Nykäsen Arielit on jo kahlattu.

Onko Tero Somppi lainaamisen väärtti?