No niin. Painajainen on ohi ja voin vihdoin keskittyä muihin asioihin.
Tuo yllä mainittu toimikoon johdatuksena lukemaani Dostojevskin möhkäleeseen nimeltä Karamazovin veljekset, jonka otin työn alle pari kuukautta sitten. Noina viattomina alkupäivinä vielä kuvittelin, että pystyisin kepeästi lukemaan kyseisen tiiliskiven runsaassa kuukaudessa, mutta sitten tuli koulu ja alati paheneva vitutus kirjaa kohtaan. Mikä sitten aiheutti vitutuksen?
Yksinkertaisesti sanottuna: saatananmoinen jaarittelu, jossa ei näkynyt päätä eikä häntää, vaan joka tuntui jatkuvan lähes loputtomiin. Oletin kirjan takakantta lukiessani, että pääsisin lukemaan jotain todella merkityksellistä romaania erinomaisine henkilöhahmoineen, kutkuttavine tarinoineen sekä näkemään sieluni silmin tuonaikaisen Venäjän maan melkein kuin silmieni edessä. Esimerkiksi Anna Karenina ja jopa toinen Dostojevskin tiiliskivistä eli Idiootti onnistuivat nimittäin siinä. Miten väärässä olinkaan ja miten monta kertaa olenkaan kironnut itseäni sen johdosta, että päätin aloittaa tämän kirotulta tuntuvat luku-urakan!
Kirjassa on siis päähenkilöinä hummaileva 50-vuotia isäpappa Karamazov, joka on onnistunut haalimaan itselleen varsin mittavan omaisuuden erityisesti koronkiskurina, sekä tämän kolme poikaa sekä yksi äpärä, jonka pappa sai aikaiseksi raiskattuaan paikallisen kylähullun. Nuorin poika, 20-vuotias Aleksei on poikakatraan kiltein ja samalla myös naiivein jäsen, joka on vuosikausia viettänyt munkkiluostarissa. Keskimmäinen poika on Ivan, joka on neljä vuotta Alekseita vanhempi ja jota kuvaillaan älykkääksi. Vanhin poika Dmitri on 28-vuotias ja kaikkein eniten hän muistuttaa isäänsä eli on sekoiluun ja kännäämiseen taipuvainen.
Jokainen noista edellämainituista tyypeistä pääsee kirjan sivuilla avaamaan sanaisen arkkunsa ja voi helvetti, miten paljon sitä tekstiä jokainen heistä suoltaakaan ulos. Kaiketi sen voi tulkita filosofiaksi, sillä se tuntui olevan Dostojevskin suosikkityylejä, mutta enimmäkseen se teksti, jota melkein 1100 sivulle on oksennettu, tuntuu täysin turhalta jargonialta ilman päätä tai häntää. Jokaisella päähenkilöllä tuntuu olevan jonkinlainen ruuvi löysällä, sillä he kaikki tuntuvat kilahtavan milloin mistäkin aiheesta, minkä jälkeen seuraa aina sovittelu, johon tuhrautuu taas muutama kymmenen sivua.
Kirjassa on kyllä juoni, jonka paljastan tässä heti, jotta muiden ei tarvitse kärsiä niin paljon kuin minä kärsin: äpärä tappaa isäpapan ja päättää lavastaa sen näyttämään vanhimman veljeksen tekosilta. Tuohon kutkuttavaan tilanteeseen päästään vasta jossain sivulla 600 tai jotain sinne päin, jonka jälkeen edessä on taas monta sataa sivua paskanjauhantaa ja isänmaallista hehkutusta äiti-Venäjästä sekä siitä, miten Jumalan valittu kansa venäläiset ovat. Vanhin veli tuomitaan murhasta karkoitettavaksi Siperiaan ja sen jälkeen itketään ja puhutaan taas pitkiä hienoja puheita vailla mitään sisältöä.
Kuten tästä purkauksesta voi päätellä, menetin hermoni sekä kiinnostukseni kirjaan kovin nopeasti aloitettuani sitä lukemaan, mutta koska olin päättänyt kahlata koko romaanin alusta loppuun, en palauttanut kirjaa takaisin kirjastoon ennen aikojaan. En muista, olenko koskaan kironnut niin paljon, kuin tätä kirjaa lukiessani ja tuo kiroaminen on johtunut nimenomaan siitä, että tarina eteni niin helvetin h-i-t-a-a-s-t-i, tekstin ja erityisesti turhan tekstin osuus oli niin tähtitieteellisen suuri, henkilöhahmot eivät herättäneet mitään mielenkiintoa ja kaikkein suurimpana syntinä oli Dostojevskin tapa kuvata lasten puhetyyliä.
Jos joku 13-vuotias pojankloppi jostain pikkukaupungista Jumalan selän takaa puhuu parikymppiselle miehelle (Alekseille) kuin joku saamarin 60-vuotias korkeakoulutettu jostain Pietarista, ollaan melkein science fictionissa. Tuo täysin epäuskottava asia sai minut monta kertaa harkitsemaan koko lukuprosessin keskeyttämistä, mutta en tehnyt niin, vaan purin hammasta ja toivoin painajaisen jossain vaiheessa päättyvän. Tuo hetki koitti vihdoin tänään eikä hetkeäkään liian aikaisin. Enemmänkin olisi avauduttavaa tästä massiivisesta pettymyksestä, mutta tässä olivat ne tärkeimmät syyt sille, miksi annan kirjalle niin surkean arvosanan.
*
P.S. Pahoittelut kirosanojen määrästä.
Tuo yllä mainittu toimikoon johdatuksena lukemaani Dostojevskin möhkäleeseen nimeltä Karamazovin veljekset, jonka otin työn alle pari kuukautta sitten. Noina viattomina alkupäivinä vielä kuvittelin, että pystyisin kepeästi lukemaan kyseisen tiiliskiven runsaassa kuukaudessa, mutta sitten tuli koulu ja alati paheneva vitutus kirjaa kohtaan. Mikä sitten aiheutti vitutuksen?
Yksinkertaisesti sanottuna: saatananmoinen jaarittelu, jossa ei näkynyt päätä eikä häntää, vaan joka tuntui jatkuvan lähes loputtomiin. Oletin kirjan takakantta lukiessani, että pääsisin lukemaan jotain todella merkityksellistä romaania erinomaisine henkilöhahmoineen, kutkuttavine tarinoineen sekä näkemään sieluni silmin tuonaikaisen Venäjän maan melkein kuin silmieni edessä. Esimerkiksi Anna Karenina ja jopa toinen Dostojevskin tiiliskivistä eli Idiootti onnistuivat nimittäin siinä. Miten väärässä olinkaan ja miten monta kertaa olenkaan kironnut itseäni sen johdosta, että päätin aloittaa tämän kirotulta tuntuvat luku-urakan!
Kirjassa on siis päähenkilöinä hummaileva 50-vuotia isäpappa Karamazov, joka on onnistunut haalimaan itselleen varsin mittavan omaisuuden erityisesti koronkiskurina, sekä tämän kolme poikaa sekä yksi äpärä, jonka pappa sai aikaiseksi raiskattuaan paikallisen kylähullun. Nuorin poika, 20-vuotias Aleksei on poikakatraan kiltein ja samalla myös naiivein jäsen, joka on vuosikausia viettänyt munkkiluostarissa. Keskimmäinen poika on Ivan, joka on neljä vuotta Alekseita vanhempi ja jota kuvaillaan älykkääksi. Vanhin poika Dmitri on 28-vuotias ja kaikkein eniten hän muistuttaa isäänsä eli on sekoiluun ja kännäämiseen taipuvainen.
Jokainen noista edellämainituista tyypeistä pääsee kirjan sivuilla avaamaan sanaisen arkkunsa ja voi helvetti, miten paljon sitä tekstiä jokainen heistä suoltaakaan ulos. Kaiketi sen voi tulkita filosofiaksi, sillä se tuntui olevan Dostojevskin suosikkityylejä, mutta enimmäkseen se teksti, jota melkein 1100 sivulle on oksennettu, tuntuu täysin turhalta jargonialta ilman päätä tai häntää. Jokaisella päähenkilöllä tuntuu olevan jonkinlainen ruuvi löysällä, sillä he kaikki tuntuvat kilahtavan milloin mistäkin aiheesta, minkä jälkeen seuraa aina sovittelu, johon tuhrautuu taas muutama kymmenen sivua.
Kirjassa on kyllä juoni, jonka paljastan tässä heti, jotta muiden ei tarvitse kärsiä niin paljon kuin minä kärsin: äpärä tappaa isäpapan ja päättää lavastaa sen näyttämään vanhimman veljeksen tekosilta. Tuohon kutkuttavaan tilanteeseen päästään vasta jossain sivulla 600 tai jotain sinne päin, jonka jälkeen edessä on taas monta sataa sivua paskanjauhantaa ja isänmaallista hehkutusta äiti-Venäjästä sekä siitä, miten Jumalan valittu kansa venäläiset ovat. Vanhin veli tuomitaan murhasta karkoitettavaksi Siperiaan ja sen jälkeen itketään ja puhutaan taas pitkiä hienoja puheita vailla mitään sisältöä.
Kuten tästä purkauksesta voi päätellä, menetin hermoni sekä kiinnostukseni kirjaan kovin nopeasti aloitettuani sitä lukemaan, mutta koska olin päättänyt kahlata koko romaanin alusta loppuun, en palauttanut kirjaa takaisin kirjastoon ennen aikojaan. En muista, olenko koskaan kironnut niin paljon, kuin tätä kirjaa lukiessani ja tuo kiroaminen on johtunut nimenomaan siitä, että tarina eteni niin helvetin h-i-t-a-a-s-t-i, tekstin ja erityisesti turhan tekstin osuus oli niin tähtitieteellisen suuri, henkilöhahmot eivät herättäneet mitään mielenkiintoa ja kaikkein suurimpana syntinä oli Dostojevskin tapa kuvata lasten puhetyyliä.
Jos joku 13-vuotias pojankloppi jostain pikkukaupungista Jumalan selän takaa puhuu parikymppiselle miehelle (Alekseille) kuin joku saamarin 60-vuotias korkeakoulutettu jostain Pietarista, ollaan melkein science fictionissa. Tuo täysin epäuskottava asia sai minut monta kertaa harkitsemaan koko lukuprosessin keskeyttämistä, mutta en tehnyt niin, vaan purin hammasta ja toivoin painajaisen jossain vaiheessa päättyvän. Tuo hetki koitti vihdoin tänään eikä hetkeäkään liian aikaisin. Enemmänkin olisi avauduttavaa tästä massiivisesta pettymyksestä, mutta tässä olivat ne tärkeimmät syyt sille, miksi annan kirjalle niin surkean arvosanan.
*
P.S. Pahoittelut kirosanojen määrästä.
Viimeksi muokattu:
