Tulipa luettua Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Tämähän oli Keke Lankisenkin lukupiirissä. Nyt täytyy sanoa, ettei ollut mun kuppini teetä, luin toki loppuun asti. Rakenteellisesti en pitänyt, kirjassa on paljon takaumia, joissa kerrotaan jotain, mutta takaumat jäävät useinmiten kesken, ja tietysti johonkin koukuttavaan kohtaan. Rakenne on siten tehty koukuttavaksi näillä tv-sarjoista tutuilla cliff hangereillä. Joo, onhan tätä kirjaa pidetty koukuttavana, mutta se ei mielestäni ole sitä niinkään sisältönsä kuin rakenteensa puolesta. Kirja on myös aiheen käsittelyyn tarpeettoman pitkä, yli 700 sivua. 400-500 olisi kyllä riittänyt. Sisältö oli vähän ahdistava, siitä lisää spoilerissa.
Kirja on monilta osin ahdistava. Päähenkilö on itseänsä viiltelevä, lapsena hyväksikäytetty heppu, jonka traumat heijastuvat koko kirjaan. Nämä lapsuuden ja nuoruuden kokemukset on lyöty överiksi, esim. nuoruuden karkumatkalla liftatessaan kaikki rekkakuskit, jotka ottavat hepun kyytiin ovat nuorta hyväksikäyttäviä pedofiileja. Jotkut maksavat, jotkut eivät, mutta kaikki rekkakuskit ovat paskiaisia.
Vastakkain asettelu: aikuisena kohdatut hyväsydämiset kaverit, jotka tekevät frendin eteen mitä tahansa mihin kellonaikaan tahansa vs. nuoruuden kaltoinkohtelu on kirjan tarinan juonta leimaava. Mitä tahansa hyvää päähenkilö myöhemmin kohtaakaan, se lapsuuden paska seuraa aina mukana. Ja se viiltely, sitä sitten kuvataan yksityiskohtaisesti läpi koko kirjan? Pointti tulisi perille vähemmästäkin, tällä määrällä tämä oli jonkinlaista ahdistuspornoa.
Oli kirjassa paljon hyvääkin, siinä on hyvin (detaljit ovat vaatineet kirjoittajalta perehtymistä) kerrottu leffa-/näytelmäalasta, taidemaailmasta, asianajomaailmasta, läätieteestä jne. Kirja ei ole syntynyt hetkessä, vaan taustatöihin on tehty paljon töitä. Ja kun kerronta on pääosin sujuvaa, ymmärrän kyllä, miksi tästä on kirjana pidetty, vaikkei tämä mikään hyvän mielen kirja ole.
Vastakkain asettelu: aikuisena kohdatut hyväsydämiset kaverit, jotka tekevät frendin eteen mitä tahansa mihin kellonaikaan tahansa vs. nuoruuden kaltoinkohtelu on kirjan tarinan juonta leimaava. Mitä tahansa hyvää päähenkilö myöhemmin kohtaakaan, se lapsuuden paska seuraa aina mukana. Ja se viiltely, sitä sitten kuvataan yksityiskohtaisesti läpi koko kirjan? Pointti tulisi perille vähemmästäkin, tällä määrällä tämä oli jonkinlaista ahdistuspornoa.
Oli kirjassa paljon hyvääkin, siinä on hyvin (detaljit ovat vaatineet kirjoittajalta perehtymistä) kerrottu leffa-/näytelmäalasta, taidemaailmasta, asianajomaailmasta, läätieteestä jne. Kirja ei ole syntynyt hetkessä, vaan taustatöihin on tehty paljon töitä. Ja kun kerronta on pääosin sujuvaa, ymmärrän kyllä, miksi tästä on kirjana pidetty, vaikkei tämä mikään hyvän mielen kirja ole.