Pistetäänpäs ketjua tulille missä seurataan seuraavan stadionluokkaan kasvavan rock yhtyeen kasvutarinaa. Kyllä, aivan oikein, otsikkokin sen kertoo, Euroviisu-voittaja Måneskin on parasta mitä Eurovison Song Contest voi meille parhaimmillaan tarjota sitten sukupolvi-ilmiö Abban ja nyt meillä on käsissä Led Zeppelin -luokan helmi jollainen tulee kerran sukupolvessa vastaan.
Nyt kovan linjan tosirokkarit tirskahtelee siellä takana ja itsekin olin Euroviisu-esityksen perusteella astumassa naisbasistin johdosta tähän ”White Stripes” -kopio miinaan, mutta kahden albumin kokonaisvaltaisen kuuntelun jälkeen olen aivan puulla päähän lyöty.
Ja niin on koko muukin maailma: tänään Måneskin saavutti Spotifyssa maailmanlistan kärkipaikan Four Seasonsin coverillaan Beggin’ ja rock-ralli ’I wanna be your Slave’ on mukavasti myös TOP10ssä. Siis rock-bändi pistää kaiken maailman Bieberit, Lil Kimit ja muut hiphop, rythmblues räppärit kumoon. Milloin viimeksi suoratoiston aikakaudella tämän tempun on tehnyt perinteinen bändikokoonpano?
Tähän voisi loppuun tykittää suositukset kappaleista Ven’t Anni, Torna a Casa, Le Parole Lontane, La Paura del Buio, In nome del Padre, Lividi sui Comiti, New Song, Close to the Top, Fear for Nobody ja ehdottomana helmenä CORALINE. Jätin tarkoituksella voittajakappaleen Zitti e Buonin pois, koska bändi on heittämällä isompi kuin voittajakappaleensa (joka ei sekään kyllä hullumpi ole).
Mutta tiivistäen: tämän pumpun albumi Teatro d’Ira vol 1 (Vihan teatteri vol 1) on heittämällä parasta rock’n rollia mitä 2000-luvulla on tarjoiltu sitten The Darknessin debyyttialbumin ja pistää kaikki ylituoteut amerikkalaiset Fall out boy, Panic at the Disco! ja Imagine Dragonsit roskapönttöön. Rockin pelastuksen piti tulla… Italiasta? Rock’n roll never dies!
Varmaan meni ylihehkutuksen puolelle, mutta niin menee myös puusilmäinen näkemys italodiscosta, gucci-mallista, Euroviisupelleistä hukkaan. Tämä on Z-sukupolven näkemys rock’n rollista ja näillä kavereilla on enemmän munaa rikkoa rajoja kuin jollain ennalta arvattavalla ”oikealla rockilla”.
Otetaan tähän väliin Måneskinin veto Radio Italian live-keikalta, New Song.
Bändin musiikkityyli on toistaiseksi monipuolinen. Sieltä löytyy Rage Against the Machine tylytyksestä herkkiin stadion balladeihin kiertäen BonJovi poprockista takaisin raskaampaan tykitykseen. Jokaisessa kappaleessa on joku koukku, oli se sitten tarttuva melodinen kertosäe tai sanoitus. Ja voi pojat, ne sanoitukset.
En tiedä onko kyse yleisesti italiaisuudesta @Tifosi voi auttaa tässä, mutta Måneskinin italiankieliset kappaleet menevät oikeasti todella syvälle sanoituksissa ja tarinoissa ja nyt puhutaan ihan Aersmithin ’Janie’s got a gun’ -tason sanoituksista ja siitä yli. Ja tämä porukka on kuitenkin kulkenut 2000-luvulla vielä vaipoissa. Joku Ven’t Anni on sanoitukseltaan jotain sellaista mitä minä kyyninen 40-vuotias en pystyisi ikinä pusertamaan ulos itsestäni.
Nyt kovan linjan tosirokkarit tirskahtelee siellä takana ja itsekin olin Euroviisu-esityksen perusteella astumassa naisbasistin johdosta tähän ”White Stripes” -kopio miinaan, mutta kahden albumin kokonaisvaltaisen kuuntelun jälkeen olen aivan puulla päähän lyöty.
Ja niin on koko muukin maailma: tänään Måneskin saavutti Spotifyssa maailmanlistan kärkipaikan Four Seasonsin coverillaan Beggin’ ja rock-ralli ’I wanna be your Slave’ on mukavasti myös TOP10ssä. Siis rock-bändi pistää kaiken maailman Bieberit, Lil Kimit ja muut hiphop, rythmblues räppärit kumoon. Milloin viimeksi suoratoiston aikakaudella tämän tempun on tehnyt perinteinen bändikokoonpano?
Tähän voisi loppuun tykittää suositukset kappaleista Ven’t Anni, Torna a Casa, Le Parole Lontane, La Paura del Buio, In nome del Padre, Lividi sui Comiti, New Song, Close to the Top, Fear for Nobody ja ehdottomana helmenä CORALINE. Jätin tarkoituksella voittajakappaleen Zitti e Buonin pois, koska bändi on heittämällä isompi kuin voittajakappaleensa (joka ei sekään kyllä hullumpi ole).
Mutta tiivistäen: tämän pumpun albumi Teatro d’Ira vol 1 (Vihan teatteri vol 1) on heittämällä parasta rock’n rollia mitä 2000-luvulla on tarjoiltu sitten The Darknessin debyyttialbumin ja pistää kaikki ylituoteut amerikkalaiset Fall out boy, Panic at the Disco! ja Imagine Dragonsit roskapönttöön. Rockin pelastuksen piti tulla… Italiasta? Rock’n roll never dies!
Varmaan meni ylihehkutuksen puolelle, mutta niin menee myös puusilmäinen näkemys italodiscosta, gucci-mallista, Euroviisupelleistä hukkaan. Tämä on Z-sukupolven näkemys rock’n rollista ja näillä kavereilla on enemmän munaa rikkoa rajoja kuin jollain ennalta arvattavalla ”oikealla rockilla”.
Otetaan tähän väliin Måneskinin veto Radio Italian live-keikalta, New Song.
Bändin musiikkityyli on toistaiseksi monipuolinen. Sieltä löytyy Rage Against the Machine tylytyksestä herkkiin stadion balladeihin kiertäen BonJovi poprockista takaisin raskaampaan tykitykseen. Jokaisessa kappaleessa on joku koukku, oli se sitten tarttuva melodinen kertosäe tai sanoitus. Ja voi pojat, ne sanoitukset.
En tiedä onko kyse yleisesti italiaisuudesta @Tifosi voi auttaa tässä, mutta Måneskinin italiankieliset kappaleet menevät oikeasti todella syvälle sanoituksissa ja tarinoissa ja nyt puhutaan ihan Aersmithin ’Janie’s got a gun’ -tason sanoituksista ja siitä yli. Ja tämä porukka on kuitenkin kulkenut 2000-luvulla vielä vaipoissa. Joku Ven’t Anni on sanoitukseltaan jotain sellaista mitä minä kyyninen 40-vuotias en pystyisi ikinä pusertamaan ulos itsestäni.
Viimeksi muokattu: