Eihän tuollaisesta tutkimuksesta voi vetää mitään yleisiä johtopäätöksiä yhtään mistään, koska ihmiset kokevat eri asioita eri tavalla. Pitäisi ensiksi määrittää mitä on olla onnellinen. Johan tässä lähiympäristöä havainnoimalla huomaa, miten erilaisia ihmiset ovat. Siinä, missä meikäläinen on onnellinen päästessään Nordikselle katsomaan IFK:ta, suurin osa mun hallin ulkopuolisista kavereistani ei ymmärrä tätä ollenkaan. Tai ymmärtää, mutta ei osaa samaistua.
Samalla tavalla joskus ihmettelen, miten naapurin rouva voi olla väsynyt yhden lapsensa kanssa, vaikka tämän uhmaikä ei ole lähelläkään sitä, mitä meillä on ihan normipäivänä, ilman uhmaa. Ja samalla tavalla jonkun syöpäsairaan läheinen voi ihmetellä, miten ihmeessä mua väsyttää ja turhauttaa vängätä omien terveiden lasten kanssa täysin turhista asioista, kun lapset ja minä olemme kuitenkin täysin terveitä.
Vanhemmuus ei todellakaan ole yksinomaan mitään ruusuilla tanssimista. Ainakaan mun kohdallani. On päiviä, jolloin tuntuu, että pää yksinkertaisesti menee palasiksi ja hermokontrolli on vaarassa pettää totaalisesti. Jos samaa vääntöä joutuisi käymään jonkun muun kuin oman lapsensa kanssa, voi olla, että käsilaukku olisi ollut vasaran ominaisuudessa käytössä jo monta kertaa.
Mutta sitten on niitä hetkiä, kuten esim. nyt, kun lapset nukkuvat (=D), jolloin tuntuu, että sydän pakahtuu onnesta, että on pieniä ihmisiä. Lapset elävät hetkessä ja itsekin pitäisi tätä tehdä enemmän, mutta käytännössä se ei vain onnistu, koska minun tehtävänäni on katsoa tulevaisuuteen myös lasteni osalta. Vaikka mieli tekisi silloin tällöin antaa periksi, ei vain voi. Ainakaan tässä vaiheessa lasten elämänpolkua, koska heidän ymmärryksensä ei aina riitä tajuamaan, että "joskus" ei tarkoita joka ikinen kerta. Ja jos nyt jaksaa opettaa, myöhemmin ei enää tarvitse vääntää, koska ovat ehkä oppineet ymmärtämään, mitä se "joskus" tarkoittaa.
On monta päivää äitinä oloa, jotka voisi hyvinkin vaihtaa pois. Mutta mitä se hyödyttäisi? Sillä pakalla pelataan, mitä on annettu. Joskus ajetaan metsään, mutta mitään peruuttamatonta ei koskaan ole tapahtunut. Suurin osa asioista on tavalla tai toisella itsestä kiinni. Välillä se on suorastaan pelottavaa. Mutta ehkä joskus tulevaisuudessa, omien lastenlasten kanssa pääsee nauttimaan enimmäkseen vain niistä ihanista ja iloisista hetkistä.
Se hyvä puoli äitiydessä on ollut, että sietokyky ja pinna on kehittynyt tajuttomasti. Ja omalla kohdallani se on ollutkin ihan tervetullutta. Toisaalta sellainen paskanjauhamisen sietokyky aikuisilta ihmisiltä on aika minimissä. Ja se on ollut ainoastaan elämänlaatua parantava asia sekin. Ja kyllä tässä itseluottamus ja -tuntemuskin on aika tavalla kasvanut. On ollut pakko miettiä, millaisiksi ihmisiksi haluaa omat lapsensa kasvattaa ja tehdä työtä sen eteen. Mitkä on ne arvot, mitä haluaa lastenkin arvostavan? Pelkästään fiilispohjalla ei voi vetää. Ja kun kuulee 50 kertaa päivässä olevansa tyhmä, sitä ei jaksa ottaa millään tavalla tosissaan. On ollut pakko ymmärtää, että toisilla on oikeus tuntemuksiinsa, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että olisivat oikeassa.
Mulle lapsettomat ihmiset eivät ole mikään ongelma. En tuputa omaa "lapsellisuuttani" heille, joskaan en myöskään peittele. Ei meidän maailmamme siltikään pahasti toisistamme poikkea. Vapaa-ajanviettäminen on ehkä aika erilaista, mutta mitäs sitten. Vaikka omat lapseni ovat jokseenkin raskasta seuraa osin ikänsä, osin luonteidensa puolesta, en minä heistä missään nimessä luopuisi minkäänlaisen vapauden vuoksi. Tilapäisesti kyllä, mutta jo parin päivän päästä tulisi ikävä. Olen tämänkin kokenut.
Aika kultaa muistot. Kohta minäkin kaipaan noita itsepäisiä nappuloita, vaikka juuri nyt en siihen uskoisikaan. Huomaan jopa ajoittain muistelevani kaiholla sitäkin aikaa, kun toinen oli vauva ja toinen parivuotias termiitti. Ja kuitenkin muistan, miten kovilla silloin olinkaan. Minulle onnellisuus ei ole yksinomaan onnen tuntemista, vaan tässäkin asiassa kokonaisuus ratkaisee. Ei ole kovin realistista odottaa, että elämä olisi jatkuvaa iloa ja onnea. Nytkin elämässä on monessa mielessä raskas vaihe, mutta silti ne pienet hetket tuovat hirmuisesti onnen tunteita. Niinkin yksinkertainen asia kuin herääminen johonkin muuhun kuin lapsen tyytymättömään kiljumiseen, pelastaa päivän aika pitkälle :).