Kaksi melko erilaista ja erinomaista tuplakokoelmaa, joita kumpaakaan ei kuitenkaan ole helppo kuunnella yhdellä istumalla kokonaan.
Karkkiautomaatin Kaikilla on tosiaan setti kaikilla herkuilla. Olipas se mahtava bändi. Tosi mahtava. Vaatii kuitenkin kuuntelua pienemmissä annoksissa: tunnin kohdalla meinaa puskea paha sokerihumala päälle. Varsinaset levynsä ja keikkansakin olivat aikoinaan juuri sen mittaisia, että jäi janoamaan lisää. Kokoelman julkaisuunkin on panostettu kivasti, kun mukana vihkossa on tekstiäkin.
Radiopuhelimien Varmaa hapuilua 1987-2002 on kyllä varmaa, muttei hapuilua. Yksi suosikkibändeistäni, etenkin sanoitusten osalta, harmi vaan etten ole livenä koskaan päässyt näkemään. Silti vaikka kovasti tykkään, niin aina on ollut vaikea jaksaa keskittyä kokonaisen levyn verran Puhelimiin. On se kuitenkin jotenkin niin tylyä, raakaa ja junttaavan monotonistakin menoa. Niinkuin toki pitääkin. Tässä on kaikki (tai no, Hullu suku ainakin puuttuu) parhaat biisit, mutta ei sekään auta. Ei vaan pysty viettämään tuossa maailmassa kahta ja puolta tuntia.
Parempi enempi kuin vähempi ja onneksi stop-nappula on olemassa. Oma vikani siis, mutta ärsyttää. No, onneksi hyllyssä ei ole Jesus&Mary Chainin ja/tai Sonic Youthin tuplakokoelmia. Niidenkin kanssa tekisi varmasti aika tiukkaa.