Palaan aiheeseen, kun sen vedin esille.
Ei pelaamalla opi aseella ampumista, autolla ajamista tai lentämistä. Kyllähän pelit ja peliohjaimet kehittyvät jatkuvasti yhä todentuntuisemmiksi, ja peleissä on yhä voimakkaampi immersio, paikalla olemisen tuntu. Silti peleistä opittu rajautuu pelin aihepiirin laajuuteen suhteutettuna hyvin pieniin detaljeihin, kuten Cessnan mittariston lukemiseen, tai eri aseiden teknisten ominaisuuksien opetteluun. Asioihin, jotka oppii pelejä paremmin kirjastossa käymällä.
Pelasin eilen illalla Empire Earthia. Pelissä ohjaamani kansa kukoistaa ja kukistanee illalla töistä päästyäni massiivisella liikekannallepanolla vihollisensa. Olenko voitettuani pelin valmis kansakunnan johtajaksi? Pääsisinköhän tällä meriitillä eduskuntaan säätämään lakeja pelaajia vastaan edes Kreikassa tai muussa pelit varmuuden varalta jo kieltäneessä maassa?
Toinen tekijä oppimisen lisäksi, johon pelien demonisoijat vetoavat, on pelien mahdollinen turruttava vaikutus pelaajaan. Kun päivittäin niputtaa pikseli-Uzilla tai virtuaaliviikatteella pelihahmoja ja pikku-ukkoja ketoon, laskee väitteen mukaan kynnys ottaa nirri pois myös elävältä olennolta. Epäilen tuotakin väitettä, vaikka se onkin huomattavasti vakavammin otettava teoria kuin se, jonka mukaan hiirtä liikuttamalla ja näppäimistöä näpyttämällä oppisi ampumaan tarkkuuskiväärillä kahdeksan osumaa päähän yhtä monella yrityksellä.
Todellisuus on vielä hyvin kaukana pelien maailmasta, joka saattaa näyttää ja kuulostaa aidolta, mutta jossa maailmassa ei juurikaan ole tunteita, jotka ohjaisivat pelaajaa tekemään ratkaisuja, tai estäisivät pelaajaa tekemästä asioita.
Tekevätkö pelit siis ihmisistä tunteettomia, vai onko pelien maailma vain vakiintunut paikaksi, johon on helppo imeytyä juuri siksi, että siellä voi toteuttaa myös sellaisia asioita, jotka tosielämässä saattaisivat olla täysin mahdottomia, jopa vastenmielisiä ja järkyttäviä edes ajateltuina?
Tuntuu, että ihmisistä on tullut karaistuneempia tiedotusvälineiden kertomille raakuuksille, mutta niin on tullut myös niistä ihmisistä, jotka eivät ole peleihin vilkaisseetkaan. Tosipaikan tullen, kun maailman tapahtumien mittapuussa mitättömänkin onnettomuuden joutuu kokemaan paikan päällä ensimmäisenä paikalle ehtivänä, ei kukaan terve ihminen ole niin turtunut, että ajattelisi asioita kylmän rationaalisesti ja laskelmoivasti, järkyttymättä viimeistään tapahtuneen ollessa ohi.
Sellaiset kaaoksen hetket muistaa lopun elämänsä ajan - vaikka olisi kuinka pelejä tahkonnut, kuten minäkin vuosimallin -79 Space Invadersista lähtien.
Third person shooterien kehityskulun läpi kolunneenakin olin armeijassa aivan paska ampuja. Jokainen armeijan käynyt tietää, että tällaisen asian tunnustaminen vaatii, että sen täytyy olla myös totta. Kaikilla muillahan on jälkeen päin muisteltuna kultainen ampumamerkki, tosin osalla hukassa.