Kuinka voimme rohkaista uuden huippujen sukupolven?

[RuuhkaTukka]

Avaan tämä ketjun, vaikka olen täysin tietoinen että täällä jo etsitään kissojen ja koirien kanssa uusia maalintekijöitä.

Näkisin kuitenkin että meidän ikiaikainen ongelma ei enää rajoitu pelkästään maalintekijöihin, vaan meiltä puuttuvat lisäksi NHL:n huipputason pelintekijät, hyökkäävät puolustajat, puolustavat puolustajat, puolustavat hyökkääjät, alivoiman hyökkääjät ja ennen kaikkea jokaisen menestyvän joukkueen tukipilarit, eli aivan huiput all around puolustajat (eli ne Nummiset, Prongerit ja Orrit, joiden ympärille koko joukkueen peli rakentuu).

Aloitin kirjoittamaan vastausta nimerkki mrj:lle, mutta matkalla huomasin että en keskustele alkuunkaan Jukka Jalosen potkuista, joten lainaan oman vastineeni tähän:

...Ensimmäinen suomalainen maalivahti, joka vakiinnutti itselleen ykkösvahdin paikan oli Pasi Nurminen ja olikohan vuosi 2004 vai 2003? Meillä on ollut niin äärimmäisen kapea huippu, että Saku Koivun, Selänteen ja OJ:n lopettaminen selvästi iskee tähän,...

Toivottavasti en radikaalisti muuta viestisi sisältöä, koska se ei ole tarkoitukseni. Haluaisin vain kommentoida tätä nimenomaista kohtaa.

Muistan 2000-luvun taitteessa miettineeni (kironneeni) että Suomi olisi yksi todellisista maailman huipuista jos me viimeinkin saisimme tolppien väliin edes yhden kovan maalivahdin (siis maailman parhaimpiin kuuluvan vahdin, eikä tasoa huippu Euroopassa, keskinkertaisuus NHL:ssä). Omissa ajatuksissani tuo kuitenkin tuntui täysin utopistiselta seuraavaan 10-15 vuoteen, koska ajattelin että huippumaalivahdin kasvaminen alkaa laadukkaalla harjoittelulla viimeistään 12-15 vuotiaana. Ajattelin lisäksi että, poikkeuksellisia lahjakkuuksia lukuunottamatta, maalivahti on valmis maajoukkueen ykköseksi joskus 25-30 vuotiaana.

Vuonna 2004 meillä oli ensimmäinen todellinen huippu maalissa kun pelasimme World Cupin finaaleissa. 2006 Olympialaisissa meillä oli toinen huippu maalissa, kun pelasimme Olympialaisten finaalissa. Tällä hetkellä meillä on vähintään kymmenen maalivahtia, joista satunnaisesti valitulla kärkikaksikolla voimme lähteä pelaamaan parhaita vastaan ja meillä olisi maailman parhaimpiin kuuluvat maalivahdit.

Minua kiinnostaisi tietää milloin suomalaisessa maalivahtivalmennuksessa löydettiin se viisasten kivi, jolla nämä tämän hetken huiput saatiin tuettua, rohkaistua, motivoitua ja valmennettua tälle tasolle? Kenties Salama15 ja Jukka Ropponen osaavat vastata tähän?

Tämä huikea maalivahtien esiinmarssi antaa meille rohkeutta; tässä maassa osataan valmentaa ja tästä maasta löytyy lahjakkuutta, mutta ensin täytyisi selvittää mitä teemme tällä hetkellä oikein ja mitä teemme väärin kenttäpelaajien osalta?

Se miksi kysyn tämän kysymyksen liittyy meidän kiekon aivan päivän selvään ongelmaan; me emme enää osaa kannustaa, rohkaista, motivoida ja valmentaa huippukenttäpelaajia. Eli jos esitän kysymykseni hieman toisin, kuinka kauan meidän täytyy odottaa kunnes seuraavat todella kovat pelintekijät, maalintekijät, puolustavat hyökkääjät, vastustajan päälystakit, nelosen energiapelaajat, puolustavat puolustajat, hyökkäävät puolustajat ja all around puolustajat ovat valmiita ottamaan vastuun maajoukkueen menestyksestä?

Tarkasti ottaen ensimmäinen kysymykseni kuuluu milloin suomalaisessa maalivahtivalmennuksessa osattiin keskittyä oikeisiin asioihin ja mitä nuo asiat olivat? Toinen kysymykseni kuuluu kuinka paljon noista opeista olisi sovellettavissa kenttäpelaajien valmentamiseen ja mitä muuta tarvitaan että seuraava hopeinen sukupolvi olisikin kultainen sukupolvi, jossa ykkösen laidoilla olisivat 50 maalin Lehtinen, 70 maalin Selänne ja 185cm, 95kg Koivu? Kuinka kauan kestää että pakistossa olisivat 185cm Timonen, kiekollinen ja kestävä Salo, uusi Numminen ja 180cm, 90kg Nummelin?

Mitä tehtiin oikein ja väärin Oulussa että Pitkäsestä ei kasvanut uutta Prongeria? Mitä tehtiin oikein ja väärin Helsingissä että Lehterästä ei kasvanut uutta Helmistä? Mitä tehtiin oikein ja väärin Turussa että Makkosesta ei kasvanut meidän ensimmäistä Holmströmiä? Mitä tehtiin oikein ja väärin Porissa että Komarovista ei kasvanut uutta Ruutua? Mitä tehtiin oikein ja väärin Tampereella että Anttilasta ei kasvanut meidän ensimmäistä todellista huippu voimahyökkääjää? Mitä tehtiin oikein ja väärin Jyväskylässä että Pihlmanista ei tullut sitä toista kovaa voimahyökkääjää?

Edellä mainitsemillani kaupungeilla ei ole sinällään merkitystä, merkitsevä seikka on mainitsemani pelaajat. Tuosta porukasta olisi ollut mahdollista löytää ainakin yksi NHL-tähti, mutta sitä ei tapahtunut. Pitkänen on lähinnä, mutta otin hänet mukaan vain koska Pitkäsellä on lahjoja olla NHL:n paras puolustaja, vaikka näin ei näyttäisi tapahtuvan.

Esitänkin siis kysymyksen;"Milloin ja ennen kaikkea miten me saamme jalkeille tämän jääkiekkokansan tiedon, taidon, halun ja tunteen, ja mitä se se vaatii?"

 

[Fernando]

Ensinnäkin omaan silmään aika ristiriitasta on että halutaan Selänteitä, vaikka totuus on että ei niitä samanlaisia vaan tule. Täytyy kuitenkin pyrkiä jo juniori-ikäisille opettaa että välillä se poikittaissyöttö ei ole paras liike. Se että lauotaan paljon, tuo kokemusta laukojille, jolloin laukaus kehittyy. Itse haluaisin nähdä välillä joukkueen valmentajien jopa kannustavan yrittämään yksilösuorituksia, koska juniorisarjoissa ei se voittaminen ole tärkeää, vaan se pelaajien kehitys. Kun sä osaat veivata niitä samanikäisiä kanssa pelureita niin helpottaa varmasti myös tiimityöskentelyä. Välillä syöttää poikittain kaverille ja välillä laukoo itse/harhauttaa ja laukoo vasta sitten. Kuitenkin luulen junnujoukkueissa painotettavan joukkuepeliä, ei se aina vaan niin toimi.

Toki jos on kolme iät ja ajat yhdessä pelannut kolmikko niin totta kai tiimityöskentely toimii moitteettomasti, kuitenkin jos turnaukseenkin yhtäkkiä luodaan toisille lähes tuntematon kenttä niin aika hataraahan se työskentely silloin on. Mikäli nämä jampat uskaltaisivat lähteä välillä ihan yksikin ajamaan maalille mielummin kuin ampuu jo B-pisteeltä (OHI kuten nähtiin monessa Suomen pelissä). Toki mun tietotaito ja muutenkaan ei ole ajatus vielä niin kypsää että voisi tosiaan pohtia näitä asioita monelta kantilta.. Siltikin haluaisin nähdä niitä Ovechkin-maisia yksilösuorituksia suomalaisiltakin. Ajetaan hyökkäyspäässä keskelle laukaisupaikkaan sellaisella voimalla että pakista mentäisiin läpi.

Toinen mielenkiintoinen asia olisi luistelunopeus ja kiekonsuojaus. Kisoissa nähtiin JMA hyvänä esimerkkinä. Hyvin pystyi murtautumaan hyökkäyspäähän ja jopasuojaamaan kiekkoa. Selännekin tunnettiin tulokaskautena Finnish Flashinä, nopee kaveri ja hyvä maalintekijä. Uskon täysin että jos Teukkakin vielä jatkaa niin se pisteperpeli on vieläkin mahdollista.

Yhteenvetona näkisin että välillä yksilösuoritus olisi jopa suotavaa jo jr. ajoista. Kun oppii pelaamaan itse hyökkäyspäässä omin neuvoin niin sillon on kaksi tapaa millä kiekko voi päätyä maaliin. Ilmiömäisellä yksilösuorituksella tai ovelalla kiekonpeluulla kaverille, josta pääsee laittamaan sisään. Korpikoskikin (ei niin luontaisena maalintekijänä näytti, miten sinne maalille ajetaan) pisti maalin edestä vielä hyvän passin AVM:lle (Antti "Vitun" Miettinen.) Oisi voinut ratketa tähänkin. Aika monta tilaisuutta käytettiin turhaan kun yritettiin pelata kaverille ovelasti, mutta liian vaikeasti sekä lauottiin turhia toivotaantoivotaanettämenismaalille-kuteja.

 

[Mänizeri]

Minua kiinnostaisi tietää milloin suomalaisessa maalivahtivalmennuksessa löydettiin se viisasten kivi, jolla nämä tämän hetken huiput saatiin tuettua, rohkaistua, motivoitua ja valmennettua tälle tasolle? Kenties Salama15 ja Jukka Ropponen osaavat vastata tähän?

Tämä huikea maalivahtien esiinmarssi antaa meille rohkeutta; tässä maassa osataan valmentaa ja tästä maasta löytyy lahjakkuutta, mutta ensin täytyisi selvittää mitä teemme tällä hetkellä oikein ja mitä teemme väärin kenttäpelaajien osalta?

Eiköhän se selkein ero ole siinä, että Suomesta on saatu tuotettua yli 180cm pitkiä maalivahteja, jotka liikkuvat melkeinpä paremmin kuin oman aikansa ykkönen Jamo Myllys aikanaan. Varusteet ovat keventyneet ja perhostyyli vaihtunut pääasialliseksi tyyliksi. Lisäksi NHL:n arvostus eurooppalaisia maalivahteja kohtaan on muuttunut totaalisesti viimeisen 15 vuoden aikana, tämä selviää pelkkiä rostereita vertaamalla. Lisäksi Miikka Kiprusoffin unelmaveto 2004 keväällä aloitti melkoisen buumin suomalaisten siirtymisessä pohjoisamerikkaan. Jopa Fredrik Norrena pelasi yli 30-vuotiaana. Esim. Antti Niemellä ei olisi ollut mitään jakoa päästä Chigacoon vielä 15 vuotta sitten ilman ykköskierroksen varausta (eikä Eddie Belfouria silloin oliskaan kukaan syrjäyttänyt). Eikä asiaa ole haitannut NHL:n laajentuminen 30 joukkueen sarjaksi.

Maalivahtivalmennusta on jo ollut ainakin 25 vuotta jollain tasolla, ei toisin kaikilla.

Itse tiivistän syyn seuraavasti: meillä on tehty oikeita asioita maalivahtien osalta. On jopa julkaistu opuksia maalivahtipelin tekniikoista. Vastaavaa ei kenttäpelaajien osalta taida löytyä kuin viisikkotasolta. Korjatkaa jos olen vääärässä.

Kenttäpelaajien osalta fysiikkaan on panostettu valtavasti, mutta se muu puoli on edelleen yhtä huonoa (ellei jopa huonompaa) kuin aiemmin. Meillä luullaan, että joukkuepelillä tehdään maaleja mutta kyllä se yksilön suorittaminen ratkaisee aina sen kiekon liikeradan. Oli kyse sitten syötöstä tai laukaisusta.

Summa summarum: yksilöitä pitää auttaa paremmin. Miten se sitten tehdään, sen pitäisi olla Jukka Rautakorven päänsärky, jolle punaisen langan löytämisestä maksetaan.

 

[Kirwa]

Yksinkertainen on kaunista:

1. Maksimoidaan jääaika.
2. Kannustetaan roolipelaamiseen.

Ensimmäinen kohta tarkoittaa paitsi rahallista panostusta riittävään määrään jääaikaa ja -halleja myös harjoitusten ulkopuoliseen jääaikaan. Hockey sense ja jään fysiikka tulee parhaiten tutuksi viettämällä mahdollisimman paljon aikaa jäällä.

Toisen kohdan pointtina on unohtaa tasapäistäminen ja tuoda yleiseen suomalaisen jääkiekkoyhteisön tietouteen erilaisten roolien tärkeys, jotta junnut ymmärtävät kirkkaasti muidenkin kuin kiekollisten ratkaisijoiden tärkeyden. Harjoitellaan ainakin C-junnuista lähtien jääkiekkojoukkueessa tarvittavien eri roolien pelaamista ja kannustetaan junnuja etsimään henkilökohtaisiin luontaisiin vahvuuksiin sopiva rooli. Kaikkien ei tarvitse eikä kannata olla Gretzkyjä. Kun luontaisesti sopivat roolit selkeentyvät, korostetaan rooliin sopivia ominaisuuksia harjoitussuunnitelmassa ja yritetään erikoistumisalueen sisällä tulla parhaaksi mahdolliseksi pelaajaksi.

 

[PJx]

Yksinkertainen on kaunista:

1. Maksimoidaan jääaika.
2. Kannustetaan roolipelaamiseen.

Ensimmäinen kohta tarkoittaa paitsi rahallista panostusta riittävään määrään jääaikaa ja -halleja myös harjoitusten ulkopuoliseen jääaikaan. Hockey sense ja jään fysiikka tulee parhaiten tutuksi viettämällä mahdollisimman paljon aikaa jäällä.

Toisen kohdan pointtina on unohtaa tasapäistäminen ja tuoda yleiseen suomalaisen jääkiekkoyhteisön tietouteen erilaisten roolien tärkeys, jotta junnut ymmärtävät kirkkaasti muidenkin kuin kiekollisten ratkaisijoiden tärkeyden. Harjoitellaan ainakin C-junnuista lähtien jääkiekkojoukkueessa tarvittavien eri roolien pelaamista ja kannustetaan junnuja etsimään henkilökohtaisiin luontaisiin vahvuuksiin sopiva rooli. Kaikkien ei tarvitse eikä kannata olla Gretzkyjä. Kun luontaisesti sopivat roolit selkeentyvät, korostetaan rooliin sopivia ominaisuuksia harjoitussuunnitelmassa ja yritetään erikoistumisalueen sisällä tulla parhaaksi mahdolliseksi pelaajaksi.

Pakko lainata koko teksti, oli sen verran täyttä asiaa. Suomessa puhutaan yhteistyön jääkiekosta, mutta totuus on tavallaan toinen. Kaverit kilpailevat samoista rooleista eivätkä oikein ymmärrä miten ne voitot haetaan. Suomalaisessa kiekkokulttuurissa sekoittuu yhteistyö ja itsekkyys kierolla tavalla. Mentaliteetti on osin jotenkin slaavilainen.

Jos kaverit sisäistäisivät roolinsa (yleensä useita samanaikaisia), niin työnjako olisi selkeä ja turha egoilu ratkaisuhetkillä olisi tarpeetonta. Suomalaiset eivät ehkä ole pahimpia omien pisteiden laskijoita. Taitavat olla nöyriä duunareita, mutta käsi kuitenkin taskussa nyrkissä. Se on hyvä alusta vääränlaiselle itsekkyydelle ja sitä kautta roolista lipeämiselle.

 

[Salama15]

Yksinkertainen on kaunista:

1. Maksimoidaan jääaika.
2. Kannustetaan roolipelaamiseen.

Ensimmäinen kohta tarkoittaa paitsi rahallista panostusta riittävään määrään jääaikaa ja -halleja myös harjoitusten ulkopuoliseen jääaikaan. Hockey sense ja jään fysiikka tulee parhaiten tutuksi viettämällä mahdollisimman paljon aikaa jäällä.

Ihan oikeita pointteja, mutta kun 10-vuotiaan pojan lätkä maksaa jo näillä jäävuoromäärillä about 150,00EUR/kk (ja siitä periaatteessa +50 egee / vuosi) niin mahdottomaksi menee... Suurin osa meidän "kultaisesta sukupolvesta" treenasi kunnallisissa (lue = ilmaisissa) jäähalleissa & ulkojäillä ja näin lätkän pariin saatiin parhaimmat kundit eikä vain niitä joilla siihen on varaa!! Jo nyt normi-palkkatyöläisiltä vaaditaan iso uhraus lapsen harrastuksen puolesta jos poika pelaa koko junnuputken läpi, mutta jäitä lisäämällä ja näin kustannuksia edelleen kasvattamalla saataisiin aikaan sellainen tilanne, ettei se iso uhrauskaan enää riitä ja valtaosa kiekkoilijoistamme olisi näitä "rikkaiden perheiden hemmoteltuja velliperseitä"... Siihen kun lyödään vastaan joku Kanadan takametsien maatilan poika jonka ainoa mahdollisuus pärjätä tässä maailmassa on pelata jääkiekkoa niin sen tietää jo etukäteen kummalta löytyy kovassa paikassa sen polte, halu, apinanraivo jne.

Roolipelaamisesta => onhan Suomessa roolipelaajia jo nytkin, ne ovat vaan niitä kolmoskentän tykinkuulia;-)

Mutta vakavasti; omakohtaisia kokemuksia on aika tanakastikin sellaisista koutseista, jotka eivät oikeasti ajattele pelaajien vaan pelin kehittymistä. Henk.koht.taitojen kehittäminen vaatii isosti duunia ja armottomasti toistoja, mutta touhu pitää olla suunnitelmallista eikä poikien voi antaa vaan "touhuta kiekon kanssa". Esim. lämärikiellon poistuttua eräässä läheltä seuraamassani junnujoukkueessa unohdettiin kaikki muut laukaustekniikat ja ala-asteikästen poikien annettiin paukuttaa lämäreitä joka hemmetin tilanteessa! Samalla unohdettiin täysin esim. rystylaukauksen tekniikan harjoittelu (herkkyyskausi) ja käytännössä lopetettiin maalintekoharjoittelu ranne- & vetolaukauksia käyttäen => kaikki kierrot päättyivät "silmät kiinni"-lämäriin alta 5 m maalista ja veskareiden maskit paukkuivat joka ainoissa treeneissä... Kaikenlaisia oman pään haku-harjotteita tietenkin pyöriteltiin ja treenattiin kolmella kaistalla hyökkäämistä jne.

Lopputulema oli se, että
a.) veskarit alkoivat pelkäämään kiekkoja (saa mennä kokeilemaan miltä tuntuu saada se kiekko about 5-10 kertaa päähän / treeni) ja yksi lahjakkaista pojista lopettikin tähän kauteen (ei oo enää kivaa)
b.) joukkue hallitsee monesti mielin määrin pelejään, mutta ei saa aikaan maaleja, koska kundit eivät osaa vetää ranteella nopeasti (maalinedushässäkät päätyvät lähes poikkeuksetta vastustajan veskarin patjoihin) ja jos kiekko on siellä rystypuolella niin se pitää aina kääntää kämmenelle => aikaa kuluu ja kaveri vie karkin pois

Kys.porukka on täynnä todella lahjakkaita jätkiä, joista (ihan mutulla) 2-4 omaavat urheilulliset edellytykset vaikka tehdäkseen lätkästä itselleen ammatin ja vähintään kentällinen on "Pohjola leiri"-tasoa. Mutta kiitos koutsin, kundeilla taitaa juna mennä, koska jääkiekkoa pitäisi osata pelata myös rystypuolelta ja laukoakin pitäisi joskus ranteella...

Yhteenvetona => ei noiden junnujen pidäkään treenata noita ranne-, veto- ja rystylaukauksia tuolla seurajäillä, mutta siellä koutsien vaan pitää opettaa tekniikat joita kundit sitten omalla ajallaan / talent-jäillä / mailallisilla yleisövuoroilla / ulkojäillä / vanerin päältä treenaavat!! Siellä tulee ne tarvittavat toistot, oppi uppoaa lihasmuistiin / selkärankaan ja jätkät eivät enää paikassa mieti vaan toimivat.

 

[scholl]

Valmentajien rooli veke juniorikiekkoilusta. Koko päivä pallopelien pelaamista yli lajirajojen. Pihapelejä, laukausten harjoittelua jne. Kyllä jokainen pelaa sentyylistä peliä silloin, mistä tykkään. Eli jos tykkää kynäillä niin tekee sen. Jos tykkää tehdä maaleja niin tekee niitä jne. Faijat sitten vain rohkaisemaan sitä vahvuutta. Valmentajat siis veke ja unohdetaan niihin heikkouksiin keskittyminen.

 

[R-G-P]

Yksinkertainen on kaunista:

1. Maksimoidaan jääaika.
   [*]Kannustetaan roolipelaamiseen.

Ensimmäinen kohta tarkoittaa paitsi rahallista panostusta riittävään määrään jääaikaa ja -halleja myös harjoitusten ulkopuoliseen jääaikaan. Hockey sense ja jään fysiikka tulee parhaiten tutuksi viettämällä mahdollisimman paljon aikaa jäällä.

Toisen kohdan pointtina on unohtaa tasapäistäminen ja tuoda yleiseen suomalaisen jääkiekkoyhteisön tietouteen erilaisten roolien tärkeys, jotta junnut ymmärtävät kirkkaasti muidenkin kuin kiekollisten ratkaisijoiden tärkeyden. Harjoitellaan ainakin C-junnuista lähtien jääkiekkojoukkueessa tarvittavien eri roolien pelaamista ja kannustetaan junnuja etsimään henkilökohtaisiin luontaisiin vahvuuksiin sopiva rooli. Kaikkien ei tarvitse eikä kannata olla Gretzkyjä. Kun luontaisesti sopivat roolit selkeentyvät, korostetaan rooliin sopivia ominaisuuksia harjoitussuunnitelmassa ja yritetään erikoistumisalueen sisällä tulla parhaaksi mahdolliseksi pelaajaksi.

Tummensin tekstistäsi kohdat joihin haluaisin tarttua.. Ensinnäkin olen jo pitkään ihmetellyt että kuinka kaikki toitottavat tätä "suomalaisen juniorityön tasapäistämismentaliteettia". Minusta asia on täysin päinvastoin! Suomalainen juniorivalmennus tuottaa paljon erilaisia ja erilaatuisia pelaajia, joilla useilla on jokin huippuominaisuus, mutta ainoallakaan ei ole riittävän moni pelaamisen osa-alue huippuluokkaa!! Verrataan rakkaaseen naapuriimme Ruotsiin, missä juniorivalmennus nimenomaan tasapäistää pelaajia. Mutta hyvällä tavalla. Naapurimaamme pelaajakoneisto tuottaa samasta, hyvästä muotista tehtyjä pelaajia, jotka ovat isokokoisia, taitavia ja nopeita; jotka osaavat syöttää, laukoa ja taklata. Suomen juniorivalmennus tuottaa erilaisia pelaajia. Pelaajia, jotka ovat isoja ja taitavia mutta hitaita ja pehmeitä. Pelaajia jotka ovat nopeita ja kovia, mutta pieniä ja kädettömiä. Huippulahjakkuuksia joillain osa-alueella, mutta joiden muut ominaisuudet eivät riitä huipputasolle. Suurin superlahjakkuutemme Mikael Granlund on pieni, hidas ja heiveröinen. Potentiaalisin maalintekijämme Teemu Pulkkinen on myös melko pienikokoinen, eikä omaa maalintekemisen lisäksi juuri muita kykyjä. Toinen sniper-lupaus Eero Elo taas omaa kokoa, mutta ei nopeutta. Jori Lehterän koko ja taito riittäisivät NHL-kentille, mutta kovuus ja pelinopeus eivät. Lauri Korpikoski on näennäisesti taitava ja nopea, mutta ei omaa maalintekijän lahjoja eikä pelinrakentajan kykyjä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lähimpänä tätä modernia ruotsalaista pelaajatyyppiä on Oskar Osala, jonka potentiaali ei kuitenkaan yllä lähellekkään Ruotsin huippulupauksia.

Puolustajat meillä jaotellaan kahteen kastiin: kiekollisiin ja kiekottomiin. Kiekolliset ovat niitä pikku-ukkoja, jotka pyörittävät ylivoimaa, mutta eivät pärjää omassa päässä. Kiekottomat ovat isoja ja kömpelöitä maalinedusputsaajia, jotka eivät osaa tehdä kiekolla mitään. Ja välimuotoja ei tietystikkään ole, lukuunottamatta Kukkosen Lassea joka on sukka sekä omassa päässä että hyökkäyspäässä... Toisin on Ruotsissa. Sieltä tulee tasaiseen tahtiin Hedmaneja ja Ekman-Larssoneita, jotka ovat suuria, vahvoja, ja taitavia puolustajia. Ns. allaround-pakkeja. Ja jotka tulevat siksi olemaan NHL-joukkueidensa suuria vastuunkantajia. Tasapäistämisen malli toimii.

Kysymys siis kuuluu: Miksi Suomessa ei saada jalostettua huippupelaajia, joilla on useampia vahvuusalueita kuin yksi tai kaksi? Maalintekijöitä, joilla on taitoa, kokoa ja nopeutta. Pelintekijöitä joilla on taitoa, kokoa ja nopeutta. Roolipelaajia, joilla on kokoa ja nopeutta. Tottakai olen lainaamani nimimerkin kanssa samaa mieltä siitä, että omia vahvuusalueita täytyy korostaa ja kaikki eivät voi olla Gretzkyjä. Mutta kuinka saamme jalostettua pelaajia, joilla ei ole niin selkeitä heikkouksia, että ne haittaisivat merkittävästi pelaajan huippuominaisuuksien esille tuomista huipputasolla? Tämä on mielestäni yksi juniorijääkiekkoilumme suurimmista ongelmista.

 

[Zen]

Jokaisen pelaajan pitäisi junnuissa yrittää maalia. Valmentajan pitäisi vaatia,tukea,ymmärtää ja ohjeistaa pelajaa. Puolustavan puolustajan pitää uskaltaa välillä ajaa vastustajan maalille tai tuoda kiekkoa ylös. Tässä tulee pelaajalle virheitä, mutta valmentajankin pitää tämä kestää.

"työmyyrä" hyökkääjään ei pidä olla tyytyväinen, kun hän pitää oman maalinsa puhtaana ja riistää kulmassa kiekkoja. Pitää uskaltaa laukoa ja ajaa väkisin maalille.

Itse pelasin kiekkoa ja tykkäsin puolustaa vaikka olinkin hyökkääjänä. Valmentaja tuki vahvuuksiani ja mielestäni olinkin puolustavana hyökkääjänä ihan hyvä. Jälkikäteen mietittynä, en muista että olisi huudettu: -aja sinne maalille perkele!

On todellakin niin että meillä arvostetaan liikaa näitä "jarijääskeläisiä" ja "aliarvostettujapelaajia". Se on kiekon helpoin tehtävä, vääntää ja puolustaa...

 

[finnishninja]

Suomi tarvitsee korkeatasoisen juniorisarjan. Siis sellaisen, jota yritykset, valtio ja kunnat ja media tukevat ja jonka kanssa koulut ovat yhteistyössä. Pelit televisiossa joka viikonloppu jne.

 

[Mänizeri]

Mutta hyvällä tavalla. Naapurimaamme pelaajakoneisto tuottaa samasta, hyvästä muotista tehtyjä pelaajia, jotka ovat isokokoisia, taitavia ja nopeita; jotka osaavat syöttää, laukoa ja taklata. Suomen juniorivalmennus tuottaa erilaisia pelaajia. Pelaajia, jotka ovat isoja ja taitavia mutta hitaita ja pehmeitä. Pelaajia jotka ovat nopeita ja kovia, mutta pieniä ja kädettömiä. Huippulahjakkuuksia joillain osa-alueella, mutta joiden muut ominaisuudet eivät riitä huipputasolle.

Toisin on Ruotsissa. Sieltä tulee tasaiseen tahtiin Hedmaneja ja Ekman-Larssoneita, jotka ovat suuria, vahvoja, ja taitavia puolustajia. Ns. allaround-pakkeja. Ja jotka tulevat siksi olemaan NHL-joukkueidensa suuria vastuunkantajia. Tasapäistämisen malli toimii.

Kysymys siis kuuluu: Miksi Suomessa ei saada jalostettua huippupelaajia, joilla on useampia vahvuusalueita kuin yksi tai kaksi?

Aika moni näistä asioista on sellaisia, joiden kanssa pitää painia valtavasti oma-aloitteisesti ja jonkun pitäisi niistä kertoa. Jos pärjää junnuissa, niin tunnistaako valmentaja ne puutteet joita pitäisi selkeästi kehittää, vahvuuksien kehittämistä unohtamatta. Jaksaako nuori ihmisen alku tehdä töitä päivästä toiseen, kun lahjakkuudellakin pärjää? Ja kohdistuuko se lajivalinta siihen jääkiekkoon, kun sen paikka tulee? Monta monessa...

Voipi olla, että Pääjärvet ja kumppanit ovat aikanaan olleet hieman kömpelöitä luistimilla (tietääkö joku?) mutta ruotsalaisen kulttuurin tuntien heitä on todennäköisesti kannustettu viimeiseen asti kehittymään ja uskomaan parempaan huomiseen. Olen ennenkin tuonut tätä kulttuuriasiaa esille ja uskon siihen aika vahvasti. Ympäristö tekee kaltaisekseen ja jostain syystä pallopeleissä Ruotsi tuottaa laatutavaraa jatkuvasti suhteessa väkimäärään. Mikä sitten Ruotsissa mättää esim. lentopallossa ja koripallossa, en tiedä. Eikös Suomi ole näissä edellä?

Sen kyllä haluaisin tietää, että miten Ruotsista on löytynyt isoja lahjakkaita urheilijoita juuri jääkiekon puolelle, miksi he ovat valinneet jääkiekon? Meilläkin näitä lahjakkaita kyllä näkee, mutta enemmän lentopallon ja koripallon puolella.

 

[Esa Tikusta-asiaa]

Sen kyllä haluaisin tietää, että miten Ruotsista on löytynyt isoja lahjakkaita urheilijoita juuri jääkiekon puolelle, miksi he ovat valinneet jääkiekon? Meilläkin näitä lahjakkaita kyllä näkee, mutta enemmän lentopallon ja koripallon puolella.

Ehkä meillä jäi muutto- maalta kaupunkiin vähän kesken (kiitos kekkonen :)).

Suuret välimatkat! ja ennenkaikkea suurten kaupunkien vähäisyys tekee sen, että junioreilla ei oikeastaan ole vaihtoehtoja. (Kuin harrastaa juuri sitä (yhtä) lajia, mikä kullakin paikkakunnalla on Se laji esim. pesäpallo, lentopallo jne.)

Suomessa on suuria alueita esim. oulun läänin itäosat, lapin lääni jne missä niitä vielä käyttämättömiä "massoja" voisi löytyä. Mutta kun Se ykköseura puuttuu... Saamarin roki, kun meni tippumaan.

 

[finnishninja]

Sen kyllä haluaisin tietää, että miten Ruotsista on löytynyt isoja lahjakkaita urheilijoita juuri jääkiekon puolelle, miksi he ovat valinneet jääkiekon? Meilläkin näitä lahjakkaita kyllä näkee, mutta enemmän lentopallon ja koripallon puolella.

Tämähän menee vähän sykleinä. Kun Björn Borg niitti mainetta tenniskentillä, nuoret hakkasivat palloa autotallinoveen sankoin joukoin ja kehittyi hetkessä uusia Mats Wilandereita ja Stefan Edbergejä. Kun Ingemar Stenmark laski mäkeä, koko maa pysähtyi ja isät ostivat lapsille suksia. Näin myös jääkiekossa, Ruotsissa on ollut kautta aikojen suuria jääkiekkoprofiileja ja nuoret ottavat he tietenkin omakseen.
Lentopallo ei ole oikein sellainen joukkuepeli, jossa yksilöt erottuvat samalla tavalla kuin esim. jääkiekossa. Käsipallo on sitä enemmän ja siinähän Ruotsi on ollut aina hyvä.

Sykleinä myös sillä, että Ruotsihan on joskus ollut ihan hyvä autourheilussakin, mutta tänä päivänä homma on vähän kuopassa, vaikka Ekström onkin niittänyt kovasti mainetta DTM:ssä.

Emme voi myöskään unohtaa ekonomista puolta. Jääkiekkohan on kallista varusteiden puolesta ja Ruotsissahan on ollut melkein aina parempi elintaso, Suomeen verrattuna. Tämä mahdollistaa myös vähän kalliimman urheilulajin harrastuksen + että vanhemmilla on varaa kuskata lapsia harjoituksiin ja peleihin. Ruotsissa on myös paljon jäähalleja, yli 330 ja 150 jäärataa (vrt. Suomen 220). "Vain" sadan hallin heitto, mutta tätä eroa on kurotto umpeen vauhdikkaammin vasta viime vuosina.
Myös Ruotsin suurempi väkiluku johtaa automaattisesti siihen, että alan harrastajia on enemmän silloin, kun se saa huomiota mediassa.

Yksi asia jota ihmettelen myös kovasti - miksei suomalaisia, entisiä ässiä käytetä tässä asiassa hyväksi? Minne meni Jari Kurri? Hiljainen GM ja taitaa olla kohta niin, ettei häntä edes muisteta junioripiireissä. Missä on Esa Tikkanen? Taisi lähteä Koreaan ja Norjaan aktiivisen uransa jälkeen. En pannut myöskään merkille, minne Teppo Numminen katosi. Ja listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Tällaiset tunnetut ja menestyneet tähdet ovat tuoretavaraa ja heitä pitäisi pystyä käyttämään enemmän junioreiden koulutuksessa, sillä ei se paljon iske, jos joku Pietilä yrittää vakuuttaa nuoria pelaajia visioistaan, siihebn tarvitaan myös kokemuksen ääntä ja tarinoita, jotka herättävät mielenkiintoa ja passiota lajiin.

 

[Mänizeri]

Suuret välimatkat! ja ennenkaikkea suurten kaupunkien vähäisyys tekee sen, että junioreilla ei oikeastaan ole vaihtoehtoja. (Kuin harrastaa juuri sitä (yhtä) lajia, mikä kullakin paikkakunnalla on Se laji esim. pesäpallo, lentopallo jne.).

Lähinnä mietin isoja kaupunkeja, joissa on joukkueita joka lajiin. Pienet paikkakunnat kärsivät sitten kaikesta muustakin, kuin välimatkoista.

Mutta toki yhteiskunta rajoittaa aina jossain määrin.

 

[Pasi77]

Suomi tarvitsee korkeatasoisen juniorisarjan. Siis sellaisen, jota yritykset, valtio ja kunnat ja media tukevat ja jonka kanssa koulut ovat yhteistyössä. Pelit televisiossa joka viikonloppu jne.

Ja ruotsalaiset veronmaksajatko sen biffaavat;)? Paljon haukutaan mm. Nuori Suomi-järjestelmää, unohtuu vain sellainen asia että lajia tuetaan laajasti veronmaksajien pussista, joten siinä suhteessa myös pitäisi saada vastinetta maksetuille verorahoille, eli tarjota näillä verorahoilla tuettua lajia harrastaa mahdollisimman laajalle kansanosalle (veronmaksajille). Näkisin aika vieraana sellaisen että suomalaisten veronmaksajien kustannuksella ja heidän tehtävänään olisi tuottaa verorahoilla huippupelaajia ulkomaalaisille tai kotimaisille yrityksille (NHL, KHL, SM-liiga ym.joukkueille)

 

[Pasi77]

Muutenkin huvittaa tuo joidenkin ainainen jankutus siitä että Suomen koulujärjestelmä tasapäistää, jääkiekko tasapäistää... Tulee mieleen noista jankutuksista papukaija joka toistaa opittua sanaa, ymmärtämättä mitään;)

Jos ajatellaan koulujärjestelmää, niin esim. Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa todettiin muutama vuotta sitten että 20 % väestöstä on tosiasiallisesti lukutaidottomia, melko hyvä koulujärjestelmä;)! Suomessa varmaan 99% jo ekaluokan käyneistä osaa lukea. Toinen juttu tuohon liittyen on se että kun Suomessa annetaan kaikille mahdollisuus kouluttautua, niin sinne yläpäähän eri ammateissa väkisinkin seuloutuvat älykkäimmät, kun jenkeissä jossa varakkailla on mahdollisuus kouluttua (pl stipendiaatit), niin siellä väkisinkin saa rikkaan perheen vesipääpoika mahdollisuuden kouluttua yliopistossa yms. ja tätä älykkäämpi köyhän perheen kaveri ei pääse kouluttautumaan samalle tasolle puutteellisen varallisuuden vuoksi.

 

[Esa Tikusta-asiaa]

Lähinnä mietin isoja kaupunkeja, joissa on joukkueita joka lajiin. Pienet paikkakunnat kärsivät sitten kaikesta muustakin, kuin välimatkoista.

Mutta toki yhteiskunta rajoittaa aina jossain määrin.

Niinpä, hyvän tekstin kirjoitit, pisti ajttelemaan ja jatkoin vain tekstiäsi..

Ihan mutuna (musta tuntuu- osastoa):

Meitä on vähän mutta jopa meidän väkilukuun suhteutettuna, niin onko meillä liian vähän 100 000- ihmisen kaupunkeja? Verrattuna esim ruotsiin? Ja 100 000 ihmistä on sittenkin aika pieni populaatio eri lajien kilpailuun (enkä puhu ihonväristä :)).

Toinen mutu:

Jossakin välissä tuntui, että (jääkiekonkin) huiput (ainakin osa) ovat kotoisin aika pieniltä paikkakunnilta. Johtuuko se palosta, vai lahjakkuudesta vai tekemisen puutteesta vai mistä... Mutta niin tai näin, ei kannata heittää kirvestä kaivoon kun puhutaan pienten paikkakuntien merkityksestä.