KUKKAKAALI
Kouluruoka, tarkemmin ottaen kukkakaali.
Tämä on minun tarinani:
Ala-asteella ei koulussamme saanut jättää ruokaa ollenkaan. Kaikki piti syödä, muuten ei ruokalasta saanut lähteä. Tämä oli periaatteellista, sillä eihän siellä nyt viikkotolkulla voinut maleksia. Väsytystaistelua ei kuitenkaan nähnyt vaihtoehdoksi, sillä pitkä puolen tunnin ruokavälkkä oli koulupäivän kohokohta. Oppilaita käskettiin vaan pyytämään ruokaa niin vähän, että kaikki saisi syödyksi.
No, ruuan lisukkeena oli silloin tällöin kukkakaalia. Tuota hirveää ihmiskunnan tuhoavaa vahinkokasvia, josta pitäviä pidän perversseinä tai liaallisesta hapen puutteesta synnytyksessä kärsineinä. Sain usein pieniä paloja pyynnöstä, ja silppusin ne pieniksi, ja piilotin ne ylijäämäkastikkeen sekaan yms. Lautasta piti näyttää opettajalle aina pöydästä lähtiessä. Noh, tänä kyseisenä päivänä pyysin keittäjätätiä jälleen antamaan niin vähän kukkakaalia kuin suinkin vain mahdollista. "Joo kuule kuulitko kun Mirjan petuniat on ihan kuivahtaneet?!?", juttelivat tätöset keskenään. Tömps, ja lautasellani lepäsi kaksi nyrkin kokoista kukkakaalijööttiä (kolmasluokkaisen nyrkin, mutta kummiskin).
Fiilis oli masentava. Kuinka nämä muka pystyn syömään, miten selviän ilman valtavaa tuskaa tuon hirveyden nielemisestä. Olin ahdistettu selkä seinää vasten, eikä pakotietä näyttänyt olevan missään, kunnes yhtäkkiä mieleeni juolahti kuningasidea. Koulussa oli tapana pitää mukit valmiina pöydissä. Siinä ne keskellä pöytää lepäsivät nurinpäin, peittäen sisälleen vapautuksen tulevasta tuskasta. Suunnitelmani tulisi olemaan täydellinen, keittäjät pitäisivät juttua vitsinä, ja tätähän voisi käyttää jatkossakin hyödyksi.
No, sinne vain sutjakasti kukkikset mukin alle, perusruuat napaan, ja äkkiä ruokavälkälle. Tuli niin hyvä fiilis, että olin kaiken lisäksi lyömätön kiipparihipassa (tms.) tuolla kyseisellä välkällä. Olin jo kokonaan unohtanut äskeiset tuskat, ja elämä tuntui olevan raiteillaan. Iloni tulisi kuitenkin olemaan lyhytaikaista, sillä en tietenkään ollut pöydässä yksin.
Välkältä tullessani Laurinlahden Koulun pelätyin henkilö odotteli minua sisääntuloaulassa. Olin totaalisesti jo unohtanut tekoseni, ja ihmettelinkin että mitähän sillä rexillä nyt oikein on? "Tuleppas tänne!", hän ohjaili minua ruokalaan. "Siinä haarukka, siinä ateria. Syö", Hän nosti mukia ja paljasti välkän aikana mukavasti kylmenneet kukkikset. Joku yhteiskunnan hylkiö samasta pöydästä oli siis katsonut aiheelliseksi kertoa tästä jemmauksesta opettajalle, sillä tällainen toimintahan nyt on vähintäänkin järkyttävää, suorastaan pöyristyttävää. "Mitään ei jätetä"-meininki juonsi varmaan juurensa Talvisodasta.
Siinä 3. luokkalainen espoolaisten veromaksajien poika söi veromarkoista liksansa saavan paskiaisen käskystä kylmiä kukkakaaleja, suoraan pöydältä ja pakon edessä. Tämä tapahtui Suomessa, Espoossa, Laurinlahden koulussa, joskus 80-luvulla. Meinigistä kertoo se, että siellä oli käytössä tovin aikaa "hiljainen ruokailu", eli ruokaillessa ei saanut puhua. Ainoa miksi suuta sai aukoa, oli jos pyysi voita tai maitoa. Todella ahdistava meininki vallitsi ruokalassa. Ilmeisesti Amnesty tms. puuttui peliin muutaman viikon jälkeen. En voi käsittää kenen pienestä apinanaivosta oli tuollainenkin idea kimmonnut. Mitä tällainen käytäntö palveli?
En minä sille rehtorille katkera ole, paskainen mikä paskiainen. Jostainhan vanhojen ukkojen pitää perversionsa saada. Uskon että miehellä oli tosi paha olla. Väärässä duunissahan mies tosin oli. En minä niille keittäjille katkera ole, ei ne voi päivästä toiseen kuunnella ja toteuttaa täsmälleen jokaisen rasittavan natiaisen toiveita. En kadu tekosiani, ei ollut silloin muuta vaihtoehtoa (ja homma melkein toimikin). Sen sijaan olen hieman katkera sille säälittävälle selkärangattomalle henkisesti kehittymättömälle tyttöselle, joka minut vasikoi. Kyllä se selvisi kuka se oli, ja ainakin sillä oli tytön nimi, mutta sammakolta se (jo?) silloin näytti.
Toivon että olosi on nyt mahdollisimman kurja, eikä lupaavasti alkanut päiväkoti-tädin tms. ura jatkunutkaan niin lupaavasti. Toivon että huomasitkin olevasi aivan väärällä alalla. Toivon että huomaat sen itse, ilman että kukaan sanoo sitä sinulle, tai antaa kenkää tms. Toivon että jo 25-vuotiaana huomaat tehneesi enemmän huonoja ratkaisuja kuin hyviä. Toivon että huomaat mitä tuskaa joudut kärsimään, kun huomaat ettei muuta vaihtoehtoja enää näytä olevan. Toivon että myöskään mikään taho ei tule pakottamaan sinua syömään omaa kukkakaaliasi, vaan toivon että pystyt itse löytämään ratkaisusi oman kukkakaalisi syömättä jättämiseen. Ja toivon että samalla hetkellä ymmärrät ettet saavuttanut yhtään mitään tällä vasikoinnillasi, ja ymmärrät kuinka tyhmää se oli. Samalla hetkellä saat anteeksiantoni.
Ah, tekipäs hyvää!
Disclaimer: en yo. johdosta vihaa naisia, tai edes kyseistä tyttöstä. En myöskään toivo kellekään tarinan henkilöistä mitään pahaa. Arvet eivät ole oikeasti noin syvät, vaan tarina on hauska ja sitä on väritelty iät ja ajat kaikenlaisissa illanistujaisissa. Tapahtumat ovat silti täysiä tosia.
:)