Koulumuistoja

[Ruutiveijari]

Vaikka elämää on nähty vasta neljännesvuosisata, tulee aina välillä pohdittua jo menneitä aikoja varsin haikeana. Erityisesti peruskouluaikaa, jolloin vastuu oli jonkun muun ja itse sai rymytä puista pääedellä alas ja mäistä pulkkana varastettu muovipussi.

Muisto, mikä ketjun sai aikaiseksi, oli toiselta luokalta. Koulujen väliset hiihtokilpailut Raumalla. Olin tehnyt jo vaikutuksen urheilullisilla kyvyilläni edellisenä päivänä, kun onnistuneesti hävisin vuotta nuoremmalle tytölle luistelukilpailussa. Hiihdossa oli siis tilaisuuteni näyttää, nousta eliittiin ja luoda uraa lupaavana talviurheilijana.

Olin kolmas lähtijä. Kaksi ensimmäistä ryntäsivät kiiltävillä suksillaan alkusuoran ja ylämäen ja kadoten näkyvistä. Sitten minä. Kolme ensimmäistä polkaisua, liukastuminen. Ajanottaja tuli auttamaan ylös. Työnsi vielä kunnon alkuvauhdit ja aloitin alkutyönnön kuin nuori Björn Dählie. Hirveällä tikkaamisella pienen nyppylän päälle, voitontunne. Risteys. Jostain syystä valinta vaihtaa latua, risteyksestä oikealle. Rynnistin, alamäki. Lisää iloa, joku näkyy vastassa, saavutinko jo edellä lähteneen? Toinen vain lähestyi liian lujaa, itse vielä toki alamäen kiidossa mutta ei nopeusero näin kova voisi olla. Hurja isomman pojan karjasu "nyt perkule varo!" ja kellahdan kissamaisen jäykkänä sivuun, itkien jo puolivälissä ilmalentoa, väistäen vastaantulijaa.

Walk of shame, sukset kainalossa takaisin maalialueelle. Väärään suuntaan lähteneenä.

Entäpä muut, iloa tai noloutta, pelkoa tai rohkeutta, millainen kouluaika ja mitä muistoja?

 

[puuha-pete]

No yksittäistä nolouden hetkeä ei tule mieleeni. Kävin ensimmäiset koulutaipaleeni pienessä kyläkoulussa Ikkalassa, oppilaita oli kaikkiaan noin 50. Joka välkkä pelattiin futista, oli talvi tai kesä, oli puoli metriä lunta tai vettä tuli..Se oli elämäni tähän mennessä jossain määrin hienointa aikaa. Aina odotettiin välkkää ja ei ikinä ollut mitään huolia..
Ja rehellisesti olin koulun paras pelaaja! Ainakin 4-6 luokkien ajan, koska olin niin pieni kokoinen tuolloin ettei voinut pärjätä silloisia isoja korstoja vastaan.
No kerran ainakin heittäydyin maalissa pää edellä tolppaan, taju meni hetkeksi. Kerran liikkatunnilla meni silmäkulma auki kaverin sahlymailasta ja kerran sormi sijoiltaan. Oli siinä ihmettelemistä kun varroin koulutaksia ja katsoin sormea kun se ei taittunut, oli mukavasti kaksin kerroin(tätä ennen oli märässä paperinkäärössä ja itkin tovin pukukopissa), sitten siitä sanomaan opettajalle, että onkohan tämä nyt ihan oikein ja sairaalaan lähdettiin..Oi aikoja, oi iloja..Ja yökoulun pusuhipat ja tyttötouhut jätän sovinnolla pois, ei kúkaan jaksa niitä lukea.

 

[Iker]

Entäpä muut, iloa tai noloutta, pelkoa tai rohkeutta, millainen kouluaika ja mitä muistoja?

Ensinnäkin: valehteleminen, kusettaminen ja kaikenlainen pienimuotoinen epärehellisyys on aina ollut varsin luontevaa ja mutkatonta itselleni. Koulu-urani varrella tästä oli silloin tällöin "hyötyä", sillä näppärästi selitellen sai naurettavan helposti puhuttua itsensä pois kimuranteista tilanteista, kuten unohtuneista koulutöistä, ja välillä jopa kokeista.

Mestariteokseni sijoittuu vuoden 1994 kevääseen, kuudennelle luokalle siis. Olin jo parin deadlinen ylittäneenä siinä tilanteessa, että kirjaraportti oli opettajan vaatimuksesta tehtävä juuri siinä ja silloin. Muu luokka vietti jotain vapaamuotoista lukuhetkeä päivän päätteeksi, itseni joutuessa siis päkertämään tätä muiden jo palauttamaa kirjaraporttia.

Vittumaista sinänsä, sillä en ollut lukenut mitään kirjaa tehtävään liittyen. Tuon ikäisenä kirjojen lukeminen oli muutenkin aika olematonta, joten jouduin itse keksimään koko kirjan sekä kaikki sen tapahtumat raporttia pusertaessani. Kehittelin siis teoksen nimen, kirjailijan sekä puolentoista sivun mittaisen kertomuksen juonesta ja tapahtumista, ja täydestähän se meni. Sanoin, että tuon kirjan näytille maanantaina (elettiin perjantaita), mutta kappas kun unohtui.

Ai niin. Samalla lukukaudella koulusta lintsatessani soitin aamulla koulun kansliaan, luonnollisesti isänäni esiintyen. Ei mennyt läpi... onpa kumma. Viisi minuuttia myöhemmin isukki soitti töistä ja alkoi hieman kyselemään. Samana vuonna myös myöhästyin koulusta pari-kolme tuntia, syy: "olin jäänyt auton alle". Just... Se tarina tosin upposi kuin fillari jokeen, onneksi sillä kerralla ei soiteltu mihinkään.
Myös todistukseni heitin kuudesluokkalaisena roskiin, en nimittäin uskaltanut näyttää sellaista lappua vanhemmilleni. Se kun jaettiin sikäläiseen tyyliin postitse kotiin, oli helppo vain ihmetellä koko kesän, kun ei todistusta kuulu. Missähän se viipyy...?

Kerrottakoon vielä, että kyseinen kuudes luokka oli luultavasti kouluhistoriani surkein. Ei oikein innostanut, sillä edessä oli muutto takaisin Suomeen ja sekös vitutti.

 

[Kuvernööri]

Löytyipäs mahtava ketju, ja vasta pari viestiä!

Itse olen ansioitunut todellisena teknisen työn lahjakkuutena. Olen mm. iskenyt taltalla lähes kämmenen läpi, ja sen lisäksi onnistunut sohimaan sormeni pyörivään sirkkelinterään. Sen lisäksi olen puukapulaa vuollessani tempaissut puukolla itseäni polveen.

Ala-asteella olin kohtalaisen vallaton tapaus ja vuosittainen jälki-istuntomäärä oli 10-20 välillä. Syyt järjestään joko välitunneilta myöhästymisiä fudiksen takia, tai luokassa pallon potkiminen. Tappelin ala-asteella kerran. Jostain syystä kaverin kanssa tuli riitaa ja sovittiin että koulun jälkeen katotaan. Koko muu porukka seisoi ringissä ympärillä ja me painittiin. Valitsin taktiikakseni kaverin jalan murtamisen ja potkin toistuvasti samaan kohtaan jalkaa, siinä toivossa että frendi luovuttaisi. Lopulta kyllästyin ja tempaisin vastapalloon leukaperiin, kaveri lähti itkien juoksemaan. Jälkeenpäin oli aika paska olo.

Lisää tulee kun muistuu mieleen.

 

[BitterX]

Kerran vedeltiin toisiamme turpaan luokkakaverin ja nykyisenkin hyvän ystävän kanssa - olisikohan ollut viidennellä luokalla. Riita oli syntynyt jostain varsin mitättömästä asiasta ja seurauksena jälki-istunto. Jälki-istunnon alettua opettaja poistui luokasta ja kaveri pillahti poruun sen takia, että oli joutunut jälki-istuntoon ja isä suuttuisi kotona. Samoihin aikoihin meitsillä alkoi valua verta nenästä, joka oli silloin varsin tavallista minulla. Noin viiden minuutin jälkeen opettaja tulee takaisin luokkaan: varmasti hyvä näky, kun toinen tappelupukareista poraa ja toisella tulee verta nenästä kun aisaa. Vähän aikaa seliteltiin, että mitään uusintamatsia ei ole tapahtunut. Säälistä päästiin etuajassa pois jälkästä.

 

[seeyou@jäähalli]

Ala-asteella, muistaakseni toisella luokalla opettaja kirjoitti jotain väärin taululle. Minä huomautin asiasta, mutta ope ei uskonut. Rupesin osoittamaan mieltä, jonka jälkeen ope lähetti minut käytävään.

Parin minuutin päästä ope huomasi itsekin kirjoitusvirheensä, ja haki minut takaisin luokkaan. Luokan edessä halasi minua sovinnollisesti, mikä tietysti hävetti minua suunnattomasti, joten puraisin opea käsivarteen.

Sen oppitunnin jälkeen päätin lähteä himaan. Pääsin noin puoleenväliin, kunnes mutsi tuli vastaan ja raahasi minut takas skolelle. Se ope oli lisäks vielä vasikka...

 

[Tuamas]

Aijai, ala-asteella ja vielä ylä-asteellakin oli kyllä hienoa, ei tarvinnut paljoa arvosanoista, raha-asioista tai muista stressata.
Ala-asteella muistan lukuisat hetken futiksen parissa, käytännössä joka välitunti pelaamaan puolen koulun voimin ja kivaa oli.

Itse olin nuorna poikana (samoin kuin hiukan vieläkin) aika kova poika vittuilemaan. Siitä sitten seurasi hulvattomia episodeja puutyön tunneilla, kun ärsytin erästä hiukan hermoheikkoa luokkatoveriani. Jossain vaiheessa, silloin minua varsin paljon isommalla jantterilla, paloi käpy aina totaalisesti, ja sitten juostiin... Kaveri koitti saada minua kiinni jahdaten minua mm. lekan, vasaran, pistosahan, rautasahan ja monen muun apuvälineen turvin. Kertaakaan en onneksi jäänyt iskuetäisyydelle, kerran tosin oli aika liki kun sälli oli viilalla juuri kumauttamassa minua, niin kaveri nyppäsi takaa jahtaajalta viilasta "terän" pois. Käytännössä aina jahtaamiset päätyivät siihen, että tuo hiukan äkkipikainen kaveri lukittiin varastoon jossa säilytettiin valmiita töitä. Sama jantteri muuten puri pikkuveljeäni saappaasta läpi, komiat hampaanjäljet oli pidemmän aikaa.

Ylä-asteella taasen kunnostauduin oppilaskunnan kahvilan pyörittämisessä, että opettajille kettuilemisessa. Kahvila oli tosin niin iso projekti, että sitä piti välillä hoitaa usean tunnin ajan, seurauksena että vahingossa tuli jäätyä tunneilta pois.
Opettajille kettuilemisen huippua olivat hetket, kun meille tuli uusi biologian opettaja (mies) joka ei osannut hiukkaakaan kirjoittaa tai piirtää. Käsiala ja piirrokset olivat hirveetä huttua. Itse sitten en mitenkään voinut olla kommentoimatta noita tuherruksia ja tulin sitten heitetyksi luokasta ulos liki kolmeltakymmeneltä ekalta tunnilta. Tuokin äijä naureskeli itse aina ensiksi kuitteja, mutta sitten huomasi että minut tarvinnee passittaa pihalle.

Oli se niin kivaa olla lapsi, ainakin välillä tuntuu siltä.

 

[Finisher]

Kuten monilla muillakin näköjään, myös minun ala-asteellani pelattiin kaikki välitunnit fudista. Ympäri vuoden. Talvisin homman nimi oli tosin "hankipallo", ja märkinäaikoina "vesi-, muta- tai kurapalloa". Ja aina vähintään 3 molaria. Ja koko viikko samat joukkueet, ja tulostakaan ei nollattu. Perjantaina tilanne saattoi olla vaikka 120-128. No, tulipahan numeroita opeteltua. Kaikki liikunnantunnitkin oli pelkkää fudista. Meidän liikunnanopettajastakin saisi kirjoitettua vaikka kuinka paljon, mutta kirjoitan nyt vain muutamia hauskoja muistoja:

Oli liikuntatunnin loppu, (jalkapalloa tietenkin), kun kaksi luokkakaveriani rupesi jostain syystä tappelemaan. Kierivät kovaan ääneen maassa ja ihan oikeasti koittivat hutkia toiselta tajun kankahalle tai pään irti. No, liikunnanope tarkkana miehenä ei huomaa mitään, vaikka koko muu luokka tuijottaa tappelua. Yhtäkkiä ope kajauttaa:"Kattokaa pojat, kurkiaura!", ja osoittaa taivaalle. Tilannekomiikka ei tästä paljon parane.

Sama liikanope opetti myös puutöitä. Hän opetti meille kuinka lapset ei vielä saa käyttää yksin vannesahaa(vai mikä se oli), se on aikuisten hommaa. Sitten joku kaveri halusi puunsa paloiksi. Ope otti puun, käynnisti vannesahan, alkoi työntää puuta terää vasten, puu lipsahti, (auts), verta lensi, ope juosten pois verivana perässään. Eihän tuossa näin jälkeenpäin ole kauheasti hauskaa, mutta nassikkana tuli nauraa räkätettyä tällekin. Ja vannesaha imitaatio oli vuoden hitti välitunneilla. Ja opelle ei käynyt onneksi mitään vakavampaa kuin tikit ja sairasloma.

Lisää kun muistuu mieleen.

 

[jepujee]

Kirjakuulusteluksikohan sitä kutsuttiin meillä yläasteella, kun oli ollut noin viikko aikaa lukea jokin (kaikille yhteinen) kirja ja sitten äidinkielen tunnilla piti kirjoittaa ko. opuksesta. No minä suhteellisen tunnollisena oppilaana olin tietenkin verta, hikeä ja kyyneliä säästämättä lukenut sen kertaisen kirjan kannesta kanteen toisin kuin kaverini, joka oli tapansa mukaan hummannut missä milloinkin, koulutehtävistä liiemmin stressaamatta. Oli ehtinyt illalla viitisenkymmentä sivua alusta lukaista. Siinä sitten välitunneilla referoin lukemaani kaverille ennen iltapäivän äidinkielen tuntia, että reppana saisi edes jotain tuherrettua paperille. Lopputulos: minä 8 kaveri 8.5. Silloin kyllä mietitytti hiukkapikkasen.

 

[Paitselo]

LAULUKOE!

Laulukoe oli kansakoulun aikana sellainen rääkki, että se pelotti jopa enemmän kuin hammaslääkärissä käynti. Koko luokan edessä piti väen väkisin laulaa jotakin perkeleen kansanlaulua samalla kun luokkakaverit kiemurtelivat pulpeteissaan ja nauroivat naama punaisena.

Keskikoulussa sitten ei enää pantu laulamaan luokan edessä, vaan jokainen meni vuorollaan opettajan työhuoneeseen vetäisemään jonkin "biisin" Aatamin aikuisesta laulukirjasta. Minun hoilamaikkani oli noihin aikoihin eräs miekkonen joka oli oman toimensa ohella myös ihan oikea kanttori.
Elävästi on jäänyt mieleeni, miten kerran sain kyseisen ukon ihan kiroilemaan!
Oli nääs minun vuoroni mennä hänen huoneeseensa laulamaan - niinpä sitten menin ja olin jo etukäteen päättänyt "esittää" tämän perinteisen "Pohjan poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston" - siis olin päättänyt esittää sen HUUTAMALLA NIIN LUJAA KUIN PYSTYN.
Eipä se biisi sitten kovin pitkälle edennyt, kun kanttori nousi pystyyn pöytänsä takaa ja huusi minulle että ULOS SAATANA!
Noh, noilla saatanallisilla säkeillä tuli kuitenkin todistukseen numeroksi 7. Ei hassumpi saavutus.

Kemian opiskelu oli myös kivaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että sellaisissa oppitunneissa on munaa, kun ei koskaan tunnin alussa tiedä että kuinka kovaa kohta räjähtää. Tuli vahingossa todistettua sekin, että kyllä se paineaalto voi ikkunan ihan rikkoa.

 

[jesse72]

Vanhat koulukuvat taas selasin ja päädyin siihen että parhaat koulumuistot ovat Helsingistä ja Maatullin ala-asteelta, siellä oli SE lapsuuden jengi ja viattomuus joita ei saa koskaan takaisin..onneksi osaan jengiä tulee yhä pidettyä yhteyttä vaikka tie vei savoon jo keväällä 83..

Varmaan kaikki ikäiseni muistavat ajat kun liikuntatunneilla vielä oikeasti saatana hiihdettiin ja vielä pertsikalla? Entäs ne klassiset huutojaot, joissa tehtiin ikuisia tarumoja niille jotka eivät pärjänneet pallopeleissä, Häh?

Ala-aste oli viattomuutta ja yläaste kapinaa joka nyt kaduttaa, mutta silloin oli hienoa haistattaa vittua maikoilla..

Vanhojen koulukuvien katsominen saa oikeasti tunteita aikaan, kokeilkaa vaikka..kukaseolijamitäsetekee???? Olen oikeasti usein miettinyt miten saisin yhteyden luokanvalvojaani Maatulilla vuonna nakkisota, erityisesti eräskin jälkkäri ja keskustelu jonka muistan yhä..ja tämä opettaja jäi mieleen positiivisessa mielessä, oikeastaan mukavin maikka joka miulla oli.

 

[Jack Daniel's]

Vanhat koulukuvat taas selasin ja päädyin siihen että parhaat koulumuistot ovat Helsingistä ja Maatullin ala-asteelta, siellä oli SE lapsuuden jengi ja viattomuus joita ei saa koskaan takaisin..onneksi osaan jengiä tulee yhä pidettyä yhteyttä vaikka tie vei savoon jo keväällä 83..

Oho! Kaveri käyny samaa ala-astetta meikäläisen kanssa, tosin melkein 10 vuotta aikaisemmin.
Maatullillaahan oli loistava hiekkakenttä futiksen peluuta varten. Joka välitunti siinä melkeinpä tahkottiin. Kerran voitettiin viidennellä luokalla "kutoset" 0-5. Se on jäänyt elävästi mieleen.
Ala-asteelta ne parhaat koulumuistot pääasiassa tulee.

 

[brehme_]

Oho! Kaveri käyny samaa ala-astetta meikäläisen kanssa, tosin melkein 10 vuotta aikaisemmin.
Maatullillaahan oli loistava hiekkakenttä futiksen peluuta varten. Joka välitunti siinä melkeinpä tahkottiin. Kerran voitettiin viidennellä luokalla "kutoset" 0-5. Se on jäänyt elävästi mieleen.
Ala-asteelta ne parhaat koulumuistot pääasiassa tulee.

:D Minäkin olen maatullista. En tosin käynyt siellä kuin kaks ekaa vuotta vaikka oon koko ajan asunu ihan koulun vieressä. Muistan rakennuksesta sen verran että oli se oli semmosen M-kirjaimen muotonen ja sit oli vihree punanen ja kai sininen käytävä. Parhain muisto lienee kun vetäsin opettajan kahvikupin sählymailalla paskaksi eikä tullut edes jälkkäriä. Niin ja tietty silloin kun pelattiin hokia ja olin ihan ylivoimanen siinä ryhmässä :D

 

[dude]

Kirjakuulusteluksikohan sitä kutsuttiin meillä yläasteella, kun oli ollut noin viikko aikaa lukea jokin (kaikille yhteinen) kirja ja sitten äidinkielen tunnilla piti kirjoittaa ko. opuksesta. No minä suhteellisen tunnollisena oppilaana olin tietenkin verta, hikeä ja kyyneliä säästämättä lukenut sen kertaisen kirjan kannesta kanteen toisin kuin kaverini, joka oli tapansa mukaan hummannut missä milloinkin, koulutehtävistä liiemmin stressaamatta. Oli ehtinyt illalla viitisenkymmentä sivua alusta lukaista. Siinä sitten välitunneilla referoin lukemaani kaverille ennen iltapäivän äidinkielen tuntia, että reppana saisi edes jotain tuherrettua paperille. Lopputulos: minä 8 kaveri 8.5. Silloin kyllä mietitytti hiukkapikkasen.

Itselläni on vähän samantyyppinen kokemus. Minulla oli äidinkielen opettajana yläasteella nainen, joka oli jo toisessa polvessa (erään luokkakaverin äitiäkin opettanut) koko kulmakunnan kauhu. Ja kaikki hänen entiset oppilaansa muistavat tämän naisen, varmasti.

Meillä luettiin myös kirjoja, mutta niistä harvemmin piti kirjoittaa mitään, vaan oli ihan suomalaiskansalliset pistot. Joko suullisesti opettajan määrätessä vastaaja tai sitten paperille.

Itselläni on koko ajan ollut äidinkielen arvosana yhdeksän, tuolloin jopa kymmenen. Ja olen aina lukenut paljon kirjoja. Sillä kertaa kirjana oli Aleksis Kiven Nummisuutarit. Koulussamme oli nakkivuoro ns. käytävävalvonnoista, eli jokainen oppilas vuorollaan istui yksikerroksisen talon käytävän päässä ja vahti, ettei kuljeskellut asiattomia ihmisiä tavaroita varastamassa. Oli tietysti meikäläisen vuoro, joten löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja luin sen Nummisuutarit läpi.

Ja sitten kun tuli pistot, niin en yksinkertaisesti tiennyt mitään, vaikka olin kirjan lukenut. Kaverini, joka ei ollut lukenut sai 2/10 ja minä reilusti 0/10. Siinä meni uskoni siihen, että koulussa kannattaisi jotain töitä tehdä ja sen jälkeen pistinkin elämän risaiseksi, joka näkyi kyllä todistuksessa...

 

[Europoli]

Laulukoe oli kansakoulun aikana sellainen rääkki, että se pelotti jopa enemmän kuin hammaslääkärissä käynti. Koko luokan edessä piti väen väkisin laulaa jotakin perkeleen kansanlaulua samalla kun luokkakaverit kiemurtelivat pulpeteissaan ja nauroivat naama punaisena.

Kyllä tuota harrastettiin vielä peruskoulun alkuaikoinakin, vaikkei kai olisi enää saanut. Kävin tokaa luokkaa pienehkössä koulussa Siuntiossa vv. 77-78 ja meillä oli opettajana sellainen vanhan ajan täti-ihminen, nimeltään Lahja. Keväällä kun oli laulukoe niin eräs Mauri-poika päätti että hänhän ei luokan edessä laula ja pakeni tunnilta ikkunan kautta. Siellä jätkä sitten hillui koko loppupäivän viereisillä kallioilla eikä suostunut tulemaan luokkaan. Lopulta Mauri sitten suoritti laulukokeen yksityisesti. Mutta voi jeesus sentään, oli se luokan edessä laulaminen kamalaa, vaikka oma ääni onkin aina suht hyväksi arvosteltu. Onneksi ei moista tarvinnut toista kertaa kokea. Meillä ei kyllä kukaan uskaltanut nauraa... olisi joutunut käytävään.

Elävimmät koulumuistot ovat juuri tuolta Siuntiosta, siellä sattui ja tapahtui kaikenlaista, ja toisaalta sen ikäisenä koulunkäynti oli vielä jossain määrin kivaa... Meidän aseman seudulla asuvien koulukyyti lähti ruotsalaisen koulun kentältä aamuisin 8.30. No minä jouduin usein yksin suoriutumaan aamulla matkaan kun vanhemmat menivät niin aikaisin töihin (nykyään perustettaisiin varmaan vastaavassa tilanteessa 8-vuotiaalle lapsiraukalle kriisiryhmä...). Kerran seisoskelin siellä kentällä eikä ketään näkynyt. Voi hyvänen aika sitä hämmennystä. Tiesin etten ole voinut myöhästyä bussista, mutta missä ihmeessä kaikki muut olivat? No kotonaan, pieni kansalainen oli paikalla tunnin etuajassa...

Siihen aikaan telkkarista tuli sarja Näkymätön mies. Kerran samalla luokalla olevan serkkuni kanssa säikähdimme kuollaksemme, kun välituntivalvojana olevalla Lahjalla oli vain yksi jalka!! Juoksimme hädissämme hänen luokseen ja helpotus oli suuri, kun toinen jalka ei sittenkään puuttunut. Lahja oli seissyt meihin selin, hänellä oli pitkä talvitakki ja hän juuri raaputteli yhdellä jalalla seisten toinen jalka koholla jotain kengänpohjaan tarttunutta lumipaakkua irti...

Lahjasta vielä sen verran että oli ankaruudestaan huolimatta erittäin pidetty opettaja. Ehkä sellaisia maikkoja tarvittaisiin nykyäänkin enemmän, mene ja tiedä.

 

[Osmo Rapeli]

Viitosluokan aikana koulullamme ilmaantui mysteeri...pyöränrenkaan venttiilien mustia suojatulppia alkoi hävitä oppilaiden pyöristä. Siihen aikaan jaksoi innostua vielä salapoliisitouhuista ja Sherlock kaverineen rupesi selvittämään mysteeriä. Tarkkailua, kyttäilyä, kyselyä.

Mysteeri selvisi...mutta hiukan nolommalla tavalla. Syyllisiä olivat kolme vuotta oleva pikkuveljeni ja naapurin samanikäinen poika! En mennyt ilmiantamaanmutta pojat tunnustivat itse myöhemmin...syy varkauksiin oli luokkaa "ihan huvikseen, ei erikoisempaa syytä".

 

[Grumpy]

Itselläni on vähän samantyyppinen kokemus. Minulla oli äidinkielen opettajana yläasteella nainen, joka oli jo toisessa polvessa (erään luokkakaverin äitiäkin opettanut) koko kulmakunnan kauhu. Ja kaikki hänen entiset oppilaansa muistavat tämän naisen, varmasti.

Et ole sattumoisin Ristinarkun yläastetta käynyt? Ainakin samanlainen opettaja on siellä minua piinannut.

Itselläni pahimmat ja samalla mieleenpainuvimmat koulumuistot tulevat ensimmäisiltä luokilta. Hiihtotunnit olivat minulle täyttä tuskaa ja sitä tultiinkin aina semmoiset satametriä jäljessä muista. Kerran hiihtoretkellä olin taas muita huomattavasti jäljessä. Muut olivat jo ehtineet nousta yhden mäen päälle ja laskea sen takaisin jo alaskin, kun minä vasta aloitin kapuamisen. Siinä sitten kaikkien muiden tuijottaessa kiivettiin mäkeä. Puolessa välissä matkaa irtosi toinen suksi, jonka jouduin käymään alhaalta hakemassa ja eikun takaisin yrittään mäkeä ylös. Kyllä siinä itkukin pääsi pieneltä tytöltä. Yhtä paljon sitä oltiin kumossa kuin pystyssäkin. Suoritettuani viimein tehtävän sain muilta hyvin vihaisia katseita. Palattuamme koululle hiihtoretkeltä jouduin, muiden päästessä välitunnille, harjoittelemaan opettajan opastuksella, kuinka mäki noustaan suksilla. Oli siinä muilla oppilailla naurussa pitelemistä. Ei oikein ole innostanut hiihtää varsinkaan tuon tapahtuman jälkeen.

Olikos muilla koulussa näitä rusettiluisteluita? Itse keksin aina mitä loistavimpia syitä, etten joutuisi niihin osallistuun. Sain jopa kerran itkukohtauksella vanhempani kirjoittamaan lapun, jossa vain mainittiin, että minä en halua osallistua rusettiluisteluun. Ei ollut opettajan mielestä kuulemma mikään kunnon syy.

 

[Paitselo]

VOIMISTELUTUNTIEN KAUHU

Kaikki oikeastaan alkoi siitä, kun pukuhuoneessa (toisella luokalla kansakoulussa) luokkakaverit nauroivat minun pitkäpunttisille, Roope Ankka-kuvioiduille kalsareilleni. Jo pelkästään tuollaisesta voi ihmistaimi saada elinikäisen trauman. Sitten piti hetki hillua siellä ahtaassa pukukopissa täysin munasillaan, ennenkuin oli saanut ne kalsarit pois jaloistaan ja saanut vaihdetuksi voimistelushortsit tilalle - kolmisenkymmentä kahdeksanvuotiasta jätkää yrittämässä yhtaikaa alasti samaa operaatiota helvetilliseltä hieltä haisevassa kopissa. Se kuulkaas ei ole kiva tunne kun luokkakavereiden heiluvat mulkut sipaisevat aina välillä omaa kylkeäsi, mahaasi, persettäsi, nenääsi.

Sitten harjoiteltiin telinevoimistelua. Jokaisen piti vuorollaan ottaa juosten kova vauhti ja ponnistaa sitten vauhdikas hyppy hevostelineen yli. Opettaja oli siellä telineen toisella puolella vastaanottamassa - ettei kukaan telo itseään lattiaan.
Minä kyllä onnistuin telomaan sen opettajan lattiaan. Ope sai kyllä minut kiinni, mutta tulin niin helvetin lujaa sen hevosen yli, jotenkin oudosti puolittain "kerien" ikäänkuin jotakin idioottimaista volttia tavoitellen, että hän ilmeisesti ei ollut varautunut siihen. Eikä varsinkaan ollut varautunut siihen, että saa minun vasemman koipeni kantapään suoraan leukaansa.

Samaista opettajaa onnistuin kerran huitaisemaan pesismailalla kylkeen, kun hän oli syöttäjänä ja minä lyöjänä.
Mainittakoon että koko 13-vuotta kestäneen kidutusrupeeman aikana, kansakoulu-keskikoulu-lukio, en osunut koskaan, missään, mitenkään, kertaakaan pesismailalla palloon. Tosin kerran takakentällä haukotellessani (selkä lyöjään päin) pallo osui minua takaraivoon.

Olin jo nuorella iällä melko raskastekoinen - sellainen Lalli Partisen & Mikko Kivisen yhdistelmä ulkomitoiltani, joten pesäpallo ja sisävoimistelu olivat siis aivan helvetin hauskoja lajeja.
Luistimilla kyllä etenin hyvinkin noileesti ja samoin futiskengät jaloissani. Ihme juttu.

 

[repe_joke]

Kyllä tuota harrastettiin vielä peruskoulun alkuaikoinakin, vaikkei kai olisi enää saanut.

En tiedä olisiko sitä luokan edessä laulattamista saanut harrastaa, mutta minäkin olen tuohon tilanteeseen joutunut. Vuosi oli jotain 90 - 92.
Tosin minä päätin, että en laula luokan edessä, ja seisoinkin siinä tuppisuuna vaikka opettaja mitä yritti.
Lopulta sitten opettaja suostui siihen, että laulan vain sille.
Muutenkin musiikintunnit olivat minulle suurinta myrkkyä koulussa. Joten harvoimpa minua niillä tunneilla näkyi. Usein tuli karattua ennen tunteja, ja pari kertaa oli puolet luokkasta perässä juoksemassa minua kiinni. Onnekseni olin silloin luokkani nopein juoksija, joten kiinni ne eivät minua saaneet.

Minulla meni peruskoulu täysin vihellen, ja se näkyy päästötodistuksessa. Ihme kyllä kertaakaan en ehtoja saanut, joten kait minä siellä jotain oikeinkin tein.

 

[krobbe]

Minä olin opettajien kannalta vittumainen oppilas. Hölisin tunneilla jatkuvasti ja häiritsin muiden keskittymistä touhuillani. Lisäksi intouduin silloin tällöin muihinkin sääntöjenvastaisuuksiin, minkä lisäksi korjailin opettajien virheitä ja haastoin heidän näkemyksiään omillani. Aika usein minut poistettiin luokasta käytävälle, ja jälki-istunnotkin tulivat tutuksi tavaksi viettää iltapäivää muiden päästyä kotiin. Eniten opettajia ärsytti se, että vaikka olin muutoin ns. huono oppilas, vetelin kokeista lähes pelkkiä kiitettäviä. Asiat vain jäivät kerrasta päähäni, vaikka en keskittynyt ollenkaan seuraamaan opetusta. Läksyt tein vain silloin, kun tekemättä jättämisestä uhattiin rangaistuksilla, ja kokeisiin en lukenut käytännössä koskaan. Samanlaisella meiningillä luovin lukionkin läpi - tuloksena laudaturin paperit ja ysin keskiarvo päästötodistuksessa.

Aika velikulta, mitä muuten laudatur sanoi kun veit sen paperit?

 

[punainen#20]

Itselleni Yläasteen musiikkitunnit ovat jääneet huvittavasti mieleen. Kolme vuotta kuunneltiin jokamiehen listaa, minkä musiikin maikka oli äänittänyt joka viikko. Silloin kyllä alkoi tulemaan jo korvista ulos se helvetin "I like Chopin", joka oli varmaan vuoden päivät lista ykkösenä:)

 

[Evenuel]

Evenuelhan oli koulussa(kin) omalla rämäpäisellä tavallaan sovinnaisen anarkistinen, kapinoivan konservatiivinen ja veteli kokeista ysejä ja kymppejä lukematta niihin kertaakaan. Jotenkin asiat jäi mieleen, vaikka vihkoihinkin tuli lähinnä piirreltyä vampyyrien, hautausmaiden ja langenneiden enkeleiden kuvia. Tunnit muutenkin meni lähinnä itsekseen mököttäessä tai kaverin kanssa potaskaa jauhaessa.
Mutta opettajat tykkäsi. Osasin kuitenkin käyttäytyä myös fiksusti, keskustella asiallisesti ja perustella mielipiteeni niin tehokkaasti, kuin angstinen, itsetuhoinen teini vain kykenee.

Kaikkein inhottavin koulumuisto liittyy pariin luokkakaveriin ja heidän reaktioon tunnustaessani oman avarakatseisuuteni. Sen jälkeen puolet meidän luokan tytöistä vaihtoi vaatteensa ennen ja jälkeen liikuntatuntien suihkukopperossa. Eivät siis voineet minun aikana riisuutua. Se sattui.

Kävipä kerran niinkin, että olin päättänyt jättää liikuntatunneillä hiihdon väliin. En ollut asian kanssa yksin ja niinpä meitä jäi muutama tyttö liikuntahallin kuntosalille, kun muut menivät hiihtämään. Opettaja ei sanonut mitään vastaan, joten oletimme asian olevan ok. Yllätys olikin suuri, kun kotiin ilmestyi kirje, jossa kerrottiin Evenuelin joutuneen jälki-istuntoon hiihtämättömyyden vuoksi. Ette muuten ikinä arvaa kuinka jälki-istunto tuli suorittaa. Kyllä vain, hiihtämällä. Söi pientä ihmistä lähteä kiertämään se lenkki opettajan virneen saattelemana.

Ala-asteelta taitaa olla melkeinpä parhaat koulumuistot. Pesäpalloa pelattiin aina ja joka kerta. Tytöt ja pojat sekaisin, ja kivaa oli. Vaikka yleensä allekirjoittanut sai seistä viimeiseen asti, ennen kuin huudettiin joukkueeseen.

Vietin ensimmäisen ja toisen luokan Tampereen suurimmassa koulussa ja sieltä sitten mentiinkin pieneen kyläkouluun, jossa oli nipin napin 60 oppilasta. Siinä oli kokemusta ja totuttelua tarpeeksi jo sinällään.

 

[jesse72]

Parhaat muistot siis Maatullin ala-asteelta 80-luvun alusta, mukavia maikkoja ja todella mahtava kaveripiiri..niin ja miinuksena se ilkeä talkkari jolla oli todella mahtavat viikset asui siinä koulun yhteydessä. Kuten Ikijokerikin mainitsi siellä maatullin "saharassa" pelattiin monet tiukat välitunti/liikuntatunti matsit, myös se teline jota mentiin päästä päähän käsien varassa oli pop!

Murhe oli suuri kun vanhemmat päättivät muuttaa Ristiinaan, oli totuttelua mennä Pellosniemen ala-asteelle, pieni koulu jossa oli yhdysluokkia ym ja ei tuo sopeutuminenkaan ollut aivan kivutonta, "maalaisjuntit" katsovat stadin pelleä aluksi alta kulmien..vaan muutaman painimatsin ja jalis/lätkäkentällä esitettyjen otteiden jälkeen suhtautuminen onneksi muuttui.

Ylä-aste oli sitten mitä oli, nykyään harmittaa kun tuli vedettyä koulu silloin todella läskikisi. Summasurrum, Hesan vuodet olivat koulumuistoilta mahtavaa aikaa, muuten ei jäänyt käteen mitään.

Koulukavereilla on ollut monenlaisia kohtaloita, eräs nousi jalkapallossa A-maajoukkueeseen maatullin saharalta, eräs nappasi karatessa suomen mestaruuksia..muutama on joutunut henkirikoksen uhriksi ja muutamat ovat vankilassa/puistokemisteinä..vaan suurin osa on perusduunareita ja kadun tallaajia.

Elokuussa ehkä taas maatullin jätkien perinteinen pussikaljailta, tämä sisältää muisteluja, kaljanjuontia ja ruutuhyppelyä maatullin pihalla..

 

[Sammakkoprinssi]

Ja sitten kun tuli pistot, niin en yksinkertaisesti tiennyt mitään, vaikka olin kirjan lukenut. Kaverini, joka ei ollut lukenut sai 2/10 ja minä reilusti 0/10. Siinä meni uskoni siihen, että koulussa kannattaisi jotain töitä tehdä ja sen jälkeen pistinkin elämän risaiseksi, joka näkyi kyllä todistuksessa...

Vähän samanlainen muisto on itselläni. Yläasteella luokallani oli tällainen huoleton velmu, joka aina juuri ja juuri pääsi kokeista läpi. Lukeminen ei ollut hänen hommaansa, mutta verbaalilahjakkuutena hän oli vertaansa vailla, ja tämä kyky olikin hänelle monissa kokeissa korvaamaton.

No, ainoa aine, jossa sanailutaidosta ei ollut hyötyä, oli ruotsi. Niinpä kaverini olikin usein ruotsin tukiopetuksessa. Ysiluokan keväällä ruotsin vihoviimeisessä kokeessa oli sitten kuunteluosa, jossa oli 15 oikein/väärin-kohtaa. Kaverini osasi ruotsiksi vain lukusanat kymmeneen ja persoonapronominit eikä juurikaan muuta, mutta niin vain hän veti luokaltamme ainoana tästä osuudesta täydet 15 pistettä. Kokeet saatuamme meidän muiden ihmetellessä hän kertoi heittäneensä kaikki vastaukset puhtaasti hatusta tarkkaillen, että rivissä olisi tasaisesti kumpiakin vaihtoehtoja, ei kuitenkaan vuorotellen tai muuten symmetrisesti. Itse kokeesta ei hänelle sitten montaa lisäpojoa herunut, mutta tuo muhkea saalis kuuntelusta riitti kokeen läpäisyyn. Tuskinpa on tämä kaverini yläasteen jälkeen paljon ruotsia puhunut.

 

[Pistelinko87]

Ai ett! Tulipa löydettyä hieno ketju. Pistelingon kouluajoista on todella lämpimiä muistoja. Linko oli ala-asteella raikulipoika ja yläasteella luokan kovin jäbä.

Ala-aste oli hauskaa aikaa. Minulla oli kotikaupungissani iso alakoulu, jossa oli yli tuhat oppilasta. Välitunnit menivät AINA jalkapalloa pelatessa. Joskus pelattiin pöntteröä tai piilosta. Poliisi- ja roisto vai mikä lienee oli myös kova peli. Koulunkäyntihän oli ihan huumoria tuohon aikaan. Ainoa huoli oli, että saako varattua päätykentän isot maalit välitunnilla. Ala-asteelta parhaat muistot olivat luokkaretkien lisäksi hauskat kommellukset joita tapahtui milloin missäkin. 5. luokalla olin ikäluokkani lahjakkaimpia urheilijoita koulussani. Muistan edelleenkin kuinka koko koulun edessä löin luokkien välisessä ratkaisupelissä kunnarin ja takasin kultaisen mitallin luokalleni. Muistan vieläkin kun miesopettajamme huusi "HYVÄ PISTELINKO* (*=nimi muutettu) Me voitettiin kultaa". Olihan se upeaa aikaa.

Lisäksi meillä oli 6. luokalla sählyturnaus. Meidän luokkamme oli suuri ennakkosuosikki, koska meidän luokalla oli useita jääkiekkoilijoita ja sählynpelaajia. No siitä turnauksesta tuli pannukakku, kun kapteenin natsoja kantanut pelaaja eli minä menin hölmöilemään ekassa pelissä 2-1 johtotilanteessa itselleni ulosajon polvitaklauksesta. Huusin tuomarille pikkupoikana hiukset silmillä tuomarille "mitä vittua nyt taas" ja tuomari huusi "ulos" ja näytti 300 katsojan edessä ulosajoa. Sain lopputurnauksen pelikiellon ja jäimme turnauksessa yllättäen ilman mitallia.

Ylä-asteella Pistelinko oli rakkipentu. Koulun "päälliköitä" olivat jääkiekkoilijat. Istuin muutaman kerran jälki-istunnossa, kun aloin kavereiden edessä vittuilemaan opettajalle. Ruokalassa joku junnu törmäsi minuun ja tarjotin tippui lattille laseineen päivineen. Huusin siinä blondille pikkupojalle, että "vitun urpo". Siinä sitten yläkoulun miesopettaja, jonka kutsumanimi oli Meisseli tuli paikalle ja käski minua siivoamaan sotkuni. Huusin "kovana jätkänä" hänelle että "siivoo vittu ite". No siitähän napsahti tunti jälkkää. Koulun jälkeen aina notkuttiin jäkistreeneihin asti koulun pihalla. Vapaa-ajalla monet kerrat räkytin opettajille. Minulla oli yläasteella pitkät olkapäille yltäneet hiukset ja sehän nostatti itseluottamustani.

Yläasteelta eräs nolo muisto on se, kun heitin liikunnanopettajaa polttopallolla suoraan päähän. Pallo lipesi pelikatkolla kädestäni ja sinkoutui suoraan opettajaa silmäkulmaan. Siinä sitten rupesin nauramaan räkäsesti ja kihersin kuin pikkutyttö. Opettajalle näytti tekevän kipeää. Onneksi näin jälkeenpäin tajusin käydä pahoittelemassa tilannetta niin selvisin ilman sanktioita.

Huhhuh, ompas sitä ollut lapsellinen. No olenhan minä vieläkin, vaikka noista ajoista onkin jo vierähtänyt aikaa. Good times.