Kävin viime kesänä Berliinissä. Kun ennakkoon mietin missä haluaisin käydä, yhdeksi must-kohteeksi tuli Berliinin Filharmonikoiden konsertti. Konsertissa jossa kävin, esitettiin Dmitri Shostakovichin seitsemäs sinfonia "Leningrad". Tämä kappale kolahtaa ja lujaa – kuuntelen sen taikka osan sinfoniasta ehkäpä 2-3 kertaa viikossa noin keskimäärin.
Kun kotona Suomessa varasin konserttiin lippuja, huomasin että konsertteja on lähes joka päivä mutta matkani ajalla vain yhdessä konsertissa on tilaa. Hankin sinne liput, itselleni ja matkaseuralleni. Ohjelmassa oli todellakin Shostakovichin seitsemäs sinfonia johon perehdyin hieman jo ennalta. Kävi ilmi että sinfonia on omistettu Leningradin piiritykselle. Shostakovich oli itsekin Leningradissa piirityksen aikana joskin selvisi sieltä pois kesken kaiken. Käsittääkseni sinfonia kuvaa piiritystä ja edelleen käsittääkseni: Shostakovich sävelsi sinfonian alkuosan Leningradissa ja lopun jossakin muualla päästyään Leningradista pois. Yritin kuunnella teosta YouTubesta mutta se vaikutti mitäänsanomattomalta ja synkältä, en jaksanut kuunnella teosta loppuun. Voi, miksi en saa seurata kun iso orkesteri soittaa Vivaldia, Beethovenia, Mozartia tai jotakin muuta tosi hienoa, ajattelin. Miksi kohtaloni on Shostakovich? Näin mietin tuolloin.
No, kun saavuimme paikalle, huomasimme pian että puitteet ainakin ovat kohdallaan. Sali oli valtava, yleisöpenkkejä monissa eri tasoissa ryhmiteltyinä omiin kokonaisuuksiinsa. Orkesteri saapui paikalle, valoja himmennettiin. Orkesteri aloitti soittonsa ja vielä tuolloin en arvannut että kohta koen jotakin suurta. Kun soittoa oli kestänyt tietty hetki, kenties 6-7 minuuttia taikka jotakin sinnepäin, orkesteri hiljeni. Joltakin suunnalta alkoi kuulua rummun rytmikäs taputus, ei voimakkaasti mutta kuitenkin niin että tästä hetkestä käynnistynyt rummutus kuului jatkossa selkeästi kaiken muun musiikin taustalla. Sitten joku puhallin alkoi soittaa, jokin pieni, kenties huilu, soitti sävelmäpätkän joka osoittautui olevan teema. Kun tämä puhallin vaikeni, soittoon vastasi joku toinen puhallin soittaen saman teeman. Seuraavaksi teeman soitti joku suurempi puhallin ja siihen yhtyi useampiakin puhaltimia. Kohta joku pieni puhallin soitti teeman yksin taikka käyden vuoropuhelua toisen puhaltimen kanssa teemaa varioiden. Ja seuraavaksi teeman soitti joku jousisoitin, teemaan yhtyivät eri soittimet yksi toisensa jälkeen. Ja koko ajan pinnan alta kuului rummun rytmikäs taputus. Teema toistui aina vaan, eri soittimet varioivat teemaa, teemaan yhtyi koko orkesteri, sitä soitettiin isosti. Teema sinällään ei ehkä ole erityisen kaunis mutta se iski ja lujaa. Kokemukseni oli aivan ainutkertainen verrattuna niihin kokemuksiin joita olen saanut elämäni aikana kokea.
Ainakin toistaiseksi Shostakovichin seitsemännestä sinfoniasta on tullut osa elämääni. En mitenkään usko että olisin rakastunut kappaleeseen kuten nyt on käynyt ellen olisi kuullut sitä paikan päällä. YouTubesta löytyy kappaleen esitys useiden orkesterien soittamana, näitä olen katsellut ja kuunnellut vertaillen ja yrittäen oppia kappaleen hienouksista enemmänkin.
