Kiitokset vladille valaisusta. Mitään uutta ja ihmeellistä en kylläkään oppinut, täysin samoja asioita toteutetaan kavioeläinten kanssa. Ainoana erona tottakai se, että kun eläin on monta kertaa suurempi, niin myös valmistelut ja kaiken toteutus kasvavat samassa potenssissa.
Ponin pesu muutamaan otteeseen, valkoisten osien kalkitseminen, trimmaaminen joka rodun säädösten mukaisesti, matkustaminen, majoitus, ruokinta, oikeaan lihas- ja lihavuuskuntoon treenaus ja henkilökohtaisesta kokemuksesta erityisesti se, miten ponin saa esittäessä toimimaan talutuksessa juuri halutunlaisesti. Esimerkkinä mainittakoon sivuunkirjoittaneen viimekeväinen reilun kahden kuukauden harjoittelu elämänsä tärkeimpään (ja omistajansa taloudenpitoon ja yleiseen uskottavuuteen vaikuttavaan) näyttelyyn valmistautuvan erittäin viriilin nuoren oripojan kanssa. Huolimatta noinkin pitkästä harjoittelusta, itse näyttelyssä poni oli poni, ja käyttäytyi vähemmän toivotulla, itselleen kuitenkin luonnollisella tavalla. Enkä minä sille mitään voinut. (Hyvin se silti pärjäsi.)
Uskallan siis väittää ponia herkemmin ympäröiviin asioihin reagoivaksi, kuin koiraa. Ponituomarin ei ole mahdollista tutkia ponia samalla tavalla, yhtä läheltä, kuin koiratuomarin koiraa. Sen takia ponin esittämisen olisi oltava lähes taidetta, tuodakseen ponin esille juuri halutulla, kyseistä ponia edustavimmalla tavalla. Yli satakiloista, luonnoltaan saaliseläintä on suurella todennäköisyydellä vaikeampaa saada taipumaan omaan tahtoonsa, kuin alle sata-, ehkä jopa alle viisikiloista petoeläintä.
Tuskin tämä viesti sai ketään ymmärtämään ponien kanssa touhuamista, saati näkemään siinä mitään järkeä, mutta tulipa taas avauduttua. Väitän siis edelleen, että koirien näyttelyt ovat pelkkää puuhastelua tämän rinnalla, ja siksi en niille kovin suurta arvostusta osaa suoda. Ehkäpä kuitenkin menen joskus ottamaan asiasta itse henkilökohtaisesti selvää. Vaikka sitten, kun kaverini sisko taas roudaa kaikki seitsemän vinttikoiraansa kaverini luo näyttelymajoitukseen.