Koira – ihmisen paras ystävä

[Rike.K]

Ihmetyttää nämä ihmisen ja eläimen samanarvoisiksi rinnastajat. Jotenkin sairas ja kieroutunut ajattelutapa, joka on syntynyt nykyajan hyvinvointivaltioissa. Se että arvostaa ihmistä eläimen edelle, niin siinä ei ole kyse tunteista tai moraalista, vaan terveestä järjestä. Ihmisen oma elämä on aina riippuvainen muista ihmisistä, tämä vahva side koskee jokaista ihmiskuntaa kuuluvaa. Me olemme syntymästä kuolemaan sidottu toisiin ihmisiin. Kaikista ihmistä ei tietenkään tarvi pitää, mutta jokaisen olisi hyvä ymmärtää se fakta että hän ei ole yksin mitään, ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, jotta voisi elää ja olla oma itsensä.

Kun ihminen syntyy tähän maailmaa hän ei eläisi tuntejakaan ilman toisen ihmisen apua. Mikään eläin ei voi korvata toista ihmistä, me olemme joka hetki velkaa elämästämme toisille ihmisille, tämä on side jota meillä ei ole eläimiin. On äärimmäisen itsekästä ja jopa hölmöa ajetella että tämä side ei koskisi omaa elämää. Niinkaun kuin itse olet ihminen niin et pysty arvottamaan eläintä samalle viivalle kanssasi.

 

[varjo]

Hmmm, tämä selittääkin paljon. Varjon eläinviha ei olekaan ultrarationaalisen ajattelut tulosta, vaan lähinnä pitkälle jalostunut alkukantainen pelkoreaktio.

Ei nyt aivan, en minä eläimiä vihaa, koirista en vain pidä. En itse näe asiassa mitään eroa siihen, etten erityisesti tuntisi oloani kotoisaksi psykopaattimurhaajankaan seurassa (ts. mulla on hyvä syy olla luottamatta tippaakaan koiriin). Tai toisaalta yhtälailla kun on kerran polttanut naamansa bensaleikeillä nuotiossa, osaa suhtautua hieman varovaisemmin asiaan.

Elämäni hienoimpia hetkiä on ollut kun kerran tehdessäni pohjatyötä yhtä ratamestarointia varten istuskelin kalliolla ja yhtäkkiä parin metrin päähän tuli kettu, jänis hampaissaan. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme tovi ja lopulta kettu lähti matkoihinsa. No okei, ehkä vielä siistimpää oli nähdä kotka lentämässä tuntureilla Lapissa, mutta silti. Eläimet luonnontilassa jees, lemmikit ihmisten elämän prioriteetteina, huoh.

 

[Sides]

Itsemuuten olen elänyt koiran kanssa noin 20 vuotta putkeen muutamaa lyhyttä ajanjaksoa lukuunottamatta. Teini-iässä ja vähän nuorempanakin meillä oli kaksi Leonberginkoiraa, eli +100kg kotona odottamassa, kun tulin kotiin, yksin. Leppoisia otuksia, mutta ihan samalla tavalla kilahtaessaan olisivat voineet aiheuttaa vahinkoa itselleni. En kuitenkaan jäänyt odottamaan vanhempien töistä tuloa, vaan ihan rohkeasti menin sisään, lähdin lenkillle jne. Osui ilmeisesti hyvä arpa.

Itselläni sattuu olemaan 70-kg samaa rotua, mutta ei se koko eikä arpa vaan alkuperäinen jalostustarkoitus. Seitsemän kiloinen terrieri tehnee enemmän tuhoa, kuin 70-kg leonbergi, noin tervepäisenä, siis luonteesta puhun. Totta kai suojeluskoiraksi tarkoitetulla ja jalostetulla koiralla on oltava rotia ja koulutusta eri tavalla kuin seurakoiralla, kuten kultainen noutaja tjsp. vaikka kyllä noutajakin seotessaan saa pahaa jälkeä aikaiseksi. Nykyään kun rotuja jalostetaan linjasiitoksin ja vähät välittäen siitä jos kortissa alkaa kaksi sukupolvea taakse päin pyörimään samat nimet, niin ei ole ihme että koirilla on sairauksia fyysisesti ja mentaalisesti. Saa omistajien lisäksi peiliin katsella Kennelliitto ja kasvattajat.

Eläin on eläin ja jos koira tappaa tai vahingoittaa ihmistä, kyllä se on piikille vietävä, toisia mahdollisuuksia ei ole. Hihnan toisessa päässä vika yleensä kuitenkin on.

Tässä keskustelussa vaan mopo karkailee ojaan. Ei koiran kiloilla tai koolla ole väliä, luonteella, alkuperäisellä jalostus- ja käyttötarkoituksella, käsittelemisellä ja koulutuksella on.

 

[Sundis]

Olipas surullista lukea tämän päivän uutisista tästä surullisesta asiasta. Asia on vielä minulle kaksi piippuinen asia, koska on todella surullista että koirat tappavat ihmisiä, mutta itseäni harmittaa suunnattomasti taas lukea kuinka pahoja nämä "tappajakoirat" on ja kaikki koirat tulee tappaa. Minulla on kolme vuotias Bullmastiffi uros(jotkut ovatkin kirjoittaneet tänne Tampereen tapahtumista), jota pidetään yleisesti tappaja rotuna. Rotu ei missään nimessä sovellu kaikille ihmisille, mutta paljon rotuun tutusteneena ja satoja yksilöitä nähneenä voin olla ylpeä omistamastani rodusta.

Tappaja koirista puhuttaessa ei oikein nähdä metsää puilta. Syy ei yksinomaan ole koirissa, vaan liian usein hihnan toisessa päässä. Valitettavan usein isot molossikoirat ovat munan jatkeena omistajilleen, eikä näillä omistajilla ole tarkoitustakaan kouluttaa koiristaan yhteiskunta kelpoista. Tässä vaiheessa vastuu siirtyy myös ehdottomasti myös kasvattajalle. Kasvattaja on vastuussa siitä kenelle ja minkälaiseen perheeseen koiria antaa. Vastuuntuntoinen kasvattaja ottaa selvää ihmisistä, haastattelee heitä ja on muutenkin tilanteen tasalla. Sitten on näitä pentutehtailijoita. Heille on ihan sama minkälaisia koiria jalostukseen käytetään, ei haittaa vaikka koirat olisivatkin sukua ja pennuista tulee sisäsiittoisia hulluja. Tärkeintä on, että pentuja tulee vaan paljon ja tilin saldo kasvaa. Heille on yks vitun hailee kenltä he rahansa saa kunhan sitä tulee riittävän paljon ja riittävän usein. Tämä asia jää liian usein huomioimatta.

 

[Sundis]

Ihmisten pitää myös osata reagoida ympärillä tapahtuviin koirien väärinkäytöksiin. Vaikka pidän isoista koirista ja pienet lähinnä ärsyttää, niin en missään nimessä hyväksy sitä että kaikilla ihmisillä olisi oikeus pitää isoa koiraa. Viime syksynä samassa koirapuistossa kävi kaksi kaukaasian paimenkoiraa. Koirat oli lievästi sanottuna "vauhdikkaita" ja aika päälle käyviä. Isäntä kaitsi koiriansa remmillä hakkaamalla sen minkä viinan juonnilta kerkesi.

Koirat terrorisoivat puistoa useamman kuukauden ajan. Kerran puistossa ollessani tämä triio oli taas paikalla ja isäntä pienessä kaasussa. Vihdoin kun he poistuivat paikalta huomasin heidän lähtevä autolla pois paikalta. Kuuliaisena kansalaisena ampaisin perään ja soitin poliisille. Kaveri puhalsi vain 4,08 promillea ja kun poliisit haki isäntää kotoaan niin koirat puri poliisia.

Myöhemmin poliisin kuulusteluissa kerroin siitä kuinka nämä koirat saattoivat höykkäillä ihmisten ja muiden koirien päälle. Pitkälti näiden lausuntojen pohjalta koirat sitten lopetettiin. Vaikka sinäänsä viattomia koiria kävi sääliksi niin tiesin tehneeni oikein ja tekisin saman uudestaan.

 

[BitterX]

Minulla on kolme vuotias Bullmastiffi uros(jotkut ovatkin kirjoittaneet tänne Tampereen tapahtumista), jota pidetään yleisesti tappaja rotuna. Rotu ei missään nimessä sovellu kaikille ihmisille, mutta paljon rotuun tutusteneena ja satoja yksilöitä nähneenä voin olla ylpeä omistamastani rodusta.

Syy ei yksinomaan ole koirissa, vaan liian usein hihnan toisessa päässä.

Minä se olin, joka otti tuon asian esille.

Tarkoitinkin juuri sitä, että kasvattajan on katsottava kenelle koiran antaa. Ongelma on vaan siinä, että kasvattaja tapaa yleensä tulevan omistajan vain 2-3 kertaa ennen luovutusta. Tuossa ajassa ei paljoa vielä pysty henkilöstä ja hänen koiranhankkimismotiiveistaan sekä vastuuntunnostaan sanomaan.

Tietyt rodut saattavat saada huonosti / väärin koulutettuina pahaa jälkeä aikaiseksi (yleensä nyt kuitenkaan kukaan ei onneksi kuole). Ehkä kuitenkin voisi, jos halua on, löytyä keino sille, että koirat saavat isommalla prosentilla asiaankuuluvan omistajan ja toisinpäin.

 

[IIVEE]

En ole valmis kieltämään jotain asiaa, vaan olen valmis kieltämään rottweilerien pidon lemmikkeinä (ja pitbullien ja muiden "tappajien"myös).

Onkos pitbull tappanut jonkun? Tietääkseni Suomessa ei ole ensimmäistäkään tapausta jossa pitbull olisi tappanut ihmisen.

Rotujen kieltäminen on verrattavissa kärpäsen ampumiseen tykillä.

 

[Doaner]

Tarkoitinkin juuri sitä, että kasvattajan on katsottava kenelle koiran antaa. Ongelma on vaan siinä, että kasvattaja tapaa yleensä tulevan omistajan vain 2-3 kertaa ennen luovutusta. Tuossa ajassa ei paljoa vielä pysty henkilöstä ja hänen koiranhankkimismotiiveistaan sekä vastuuntunnostaan sanomaan.

Totta. Koiran kasvattamisessa on suuri vastuu, jota monet ihmiset eivät yksinkertaisesti tajua. Siksi monelle ihmiselle ei pitäisi koiraa edes antaa. Eikä koiran luovuttamisen jälkeen enää voi oikein seurata koiran kouluttamista, vaan se jää pahimmassa tapauksessa todella osaamattomiin käsiin.

Hyvänä esimerkkinä eräs tuttava perhe. He hankkivat kääpiöpinserin ja eivät sitten kouluttaneet sitä millään lailla (eivät ottaneet edes ns. luuloja pois). Pieni koira terrorisoi nyt koko perhettä: automatkojen ajaksi se pitää rauhoittaa, ystäviä ei voi kutsua kylään koska koira puree, näykkii, haukkuu ja murisee koko ajan. Isäntä ei voi laittaa koiralle edes kuonokoppaa, koska muuten on sormet verillä. Se ei tule toimeen toisten koirien kanssa, vaan on suorastaan hysteerisen pelokas kokoajan. En ymmärrä miten joku voi jaksaa sellaista koiraa!

Sitten on näitä taistelukoiria. Yhdellä toisella tutulla oli joku venäjältä (laillisesti) tuotu koira. Se oli aivan sekaisin, lievästi ilmaistuna. Se päästi vain 2 ihmistä lähelleen ja muut se olisi tappanut aivan varmasti. Voin sanoa että hieman kuumotti olla edes sen koiran lähellä, vaikka se oli kokoajan remmissä kiinni. Se oli villipeto, niinkuin joku leijona. Kuka sellaisesta koirasta voi edes tykätä? Kuinka sellaisia saa edes pitää lemmikkeinä? Onneksi omistaja oli edes jotenkuten vastuuntuntoinen ja piti koiransa visusti erossa muista eläimistä ja ihmisistä. Omistaja oli ollut myös ennenkin tekemisissä koirien kanssa, eli tiesi sentään koirista jotain. Se olisi vielä puuttunut, että tuollainen koira olisi ollut osaamattomissa käsissä. Valitettavasti joskus käy niinkin.

Mitä ajan teksitälläni takaa - sitä en tiedä tarkalleen itsekkään, mutta yritän kai sanoa että vastuu koirista on omistajalla. Koiran kouluttaminen, vahtiminen ja sen tekemisistä vastuun ottaminen kuuluvat koiranomistajien elämään. Aivan sama omistaako pölyhuiskan vai rottiksen.

 

[Viljuri]

Koirissa on eroja, mutta vielä enemmän eroja on koiranomistajissa. Kyllähän yli-innokkaita ja potentiaalisia ongelmakoiria näkee tuolla lenkkipoluilla valitettavan paljon, omien ja tuttujen kokemusten valossa.

Outoa kyllä, lapsuudessa en ainakaan itse huomannut mitään erityisempiä ongelmia asian suhteen, eli vasta nämä nykyiset "kaupunkilaiskoirat" ja kaupunkilaiskoirien omistajat ovat saaneet yhteiseloa paikoin käännettyä negatiivisempaan suuntaan.

Alan itsesääntely on tietysti hyvästä (kasvattajat), mutta tiettyjen koirarotujen sisäisten häiriöiden blokkaamisen lisäksi pitäisi pystyä puuttumaan siihen, että kaupunkiasunnoissa pidetään isokokoisia rotuja aivan epäasiallisissa tiloissa. Ei varmaan ihme, että häiritsevää ja häiriökäyttäytymistä tulee koirien osalta lenkkipoluilla niin paljon vastaan, jos 22-23 tuntia kuluu koiran kannalta epäasiallisissa tiloissa...

Ja luonnollisesti huumehörhöjen tai muidenkaan egonsa kanssa kamppailevien tulisi kohdata todellisuus koira-asiassa myös ennemmin kuin pahempaa sattuu, eläintenpitokieltojakaan ei saada kaikille määrättyä riittävän nopeasti.

Jos osa ihmisistä ei osaa huolehtia edes itsestään ja läheisistään, niin tätä tilannetta ei kyllä tarvitse terapoida enää oikeudella pitää potentiaalisesti muille ihmisille vaarallisia koiria.

 

[Sides]

Alan itsesääntely on tietysti hyvästä (kasvattajat), mutta tiettyjen koirarotujen sisäisten häiriöiden blokkaamisen lisäksi pitäisi pystyä puuttumaan siihen, että kaupunkiasunnoissa pidetään isokokoisia rotuja aivan epäasiallisissa tiloissa. Ei varmaan ihme, että häiritsevää ja häiriökäyttäytymistä tulee koirien osalta lenkkipoluilla niin paljon vastaan, jos 22-23 tuntia kuluu koiran kannalta epäasiallisissa tiloissa...

Mitkä on epäasialliset olot? Paljonko koira tarvitsee tilaa kg/neliömetri? Mä saan kyllästymiseen asti kuulla isosta koirasta keskustassa. Lienee enemmänkin kyse siitä, kuinka sitä hurttaa aktivoidaan. Totta kai suuri koira tarvitsee enemmän tilaa kuin pieni, mutta mä en vaan voi ymmärtää miksi isoa koiraa ei voisi asuttaa ihmisten ilmoilla. Toki Tampereella on keskustan tuntumassa mainiot lenkkeilymaastot, en tuon oman koirani kanssa voisi kuvitella asuvani Helsingin kantakaupungissa.

 

[Dominator131]

Tänään joutui viemään oman koiran piikille. Kamalin kokemus koskaan. 12 vuotta tämä meidän koira oli meillä, eikä koskaan tehnyt mitään pahaa tai ilkeää. Aina oli paras ystävä ja sellaisena hänet muistankin.

Viime viikolla ei ollut mitään vikaa, tosin koira oli pidemmän aikaa vinkunut, mutta yhdellä aspiriinilla ennen nukkumaanmenoa se oli aina rauhoittunut. Tänään aamulla äkisti koiran tila huononi ja koska minulla olisi ollut koulua vasta illalla, vietin koko päivän rauhoitellen koiraa... Iltapäivällä alkoi kyllä tulla mieleen että pakko tästä on lääkärille lähteä. Siitä sitten lahdettiin pieneläinklinikalle ja siellä koiraa tutkittiin ja kuvattiin eri tavoin. Tutkimisten jälkeen epäiltiin että koiralla on joko kasvain tai suolistotulehdus. Ultraäänitutkimusten jälkeen todettiin, että koiralla oli 3 kilon kasvain vatsan keskellä ja elinaikaa annettiin parista päivästä pariin viikkoon. Paras tapa oli kyllä tietenkin piikittää koira, jottei koira kärsisi enempää. Piikkiin päädyttiin ja koira päästettiin nukkumaan ikuiseen uneen käsivarsiltani.

Hirvein kokemus elämässäni koskaan, enkä tätä toivo kellekään muulle. Edes ihmisten kuolemat eivät ole satuttaneet näin paljoa. Pahinta oli se, kun koira luottaa omistajaansa aina, niin se kun omistaja vie koiran tapettavaksi johonkin. Tuskin koira sitä tajuaa, mutta ihmiselle siitä tulee aivan hirveä mieli, kun on vienyt ihmiseen sokeasti luottavan koiran lopetettavaksi. Muistan vieläkin miltä tuntui, kun koirani sydämenlyönnit loppuivat.

 

[Tombe76]

Hirvein kokemus elämässäni koskaan, enkä tätä toivo kellekään muulle. Edes ihmisten kuolemat eivät ole satuttaneet näin paljoa. Pahinta oli se, kun koira luottaa omistajaansa aina, niin se kun omistaja vie koiran tapettavaksi johonkin. Tuskin koira sitä tajuaa, mutta ihmiselle siitä tulee aivan hirveä mieli, kun on vienyt ihmiseen sokeasti luottavan koiran lopetettavaksi. Muistan vieläkin miltä tuntui, kun koirani sydämenlyönnit loppuivat.

Osanottoni.

Ei ole helppoja paikkoja koskaan. 15 vuotiaana (v.1991) äiti soitti kesällä mökille että oli joutunut viemään perheen labradorinnoutajan piikille, juuri kasvaimen takia. Tuli aika nopea isku palleaan, ja fiilikset meni mökillä, jossa oltiin kaveriporukalla saman tien. Meillä oli mökin puussa pitkä vaijeri, jossa koiraa aina pidettiin, ja jossa oli tuolloinkin kaulapanta. Tuo panta löytyy vieläkin nykyisestä kodistani, 17v myöhemmin.

Vuonna 1997, kun opiskelin vuoden Lappeenrannassa sain puhelun, jossa äiti totesi toisen Leonberginkoiramme sairastavan syöpää, ja että muutaman viikon sisään on koira vietävä piikille. Tullessani viikonlopuksi kotiin tuo samainen koira tuli yhtä iloisesti vastaan, kuin aina aikaisemminkin, ja yhtä iloinen oli kun lähdin sunnuntaina takaisin Lappeenrantaan. Itse tiesin tuolloin, että en koiraa näe enää koskaan. Oli aika paska fiilis.

Ikävin kaikesta tapahtui vuonna 2001, kun Saksanpaimenkoiramme jouduttiin lopettamaan. Itse olin tullut perheeseen (koira+emäntä), mutta tuolloin se oli jo "minun koira". Totteli, hakeutui lähelle, tehtiin pitkiä lenkkejä yms. Sitten loppuvuodesta ruoka ei enää maittanut, ja vietiin lääkärille. Lääkäri totesi oireet kuultuaan, että on joko tai - lähtö 2 viikon sisään, tai sitten jotain lievempää. Uudet ruokailuohjeet, lääkitystä ja sillä piti selvitä. 3 viikkoa meni ihan ok, joten huokaisin helpotuksesta. Ja kun lääkäriin piti lähteä, pyysin puolisoani hoitamaan homman, kun olin juuri ollut 16h töissä ja väsytti aivan pirusti. Sitten heräsin puhelinsoittoon, jossa puoliso itkuisena toteaa, että kasvaimia on siellä ja täällä ja että lääkäri suosittelee lopettamista. Vieläkin vituttaa ja harmittaa ettei edes hyvästejä päässyt sanomaan.

Ihmiset joilla ei ole koiraa eivät voi tietää kuinka paljon ja pahasti koskee nuo piikitykset. Varsinkin kun kyseessä ei ole mikään "tappaja", vaan hyvin käyttäytyvä perheenjäsen. Silti kuitenkin on ajateltava epäitsekkäästi koiran etua. Ja koska armomurha on sallittu eläimille, niin se on useasti juuri näissä kasvainasioissa se ainoa oikea vaihtoehto, vaikka pahalta tuntuukin.

 

[Alamummo]

Osanottoni, Dominator. Tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu/tuntui. Toisen koirani kuolemasta on yli vuosi ja silti tuntuu edelleen kamalalta, kun ajattelen sen lähtöä. Koira oli parantumattomasti sairas ja tiesin jo saadessani diagnoosin sen sairaudesta, että yhteiset hetkemme ovat kortilla. Viedessäni sitä eläinlääkäriin tarkistuskäynnille tiesin jo, että kävelen paikasta ulos ilman koiraa, sen verran huonoon kuntoon se oli mennyt. Samaa mieltä oli sitten lääkärikin. Päätös oli helppo, mutta luopuminen oli vaikeaa. Eläinlääkäri oli myötätuntoinen, mutta onneksi ei liian empaattinen, sillä yritin pysyä reippaana niin kauan kuin koira oli tajuissaan. En halunut sen hätääntyvän minun pahasta mielestäni viime töikseen. Syliini se nukahti samalla kun kerroin, miten rakas ja kultainen tyttö se oli ollut. Nätisti ja rauhallisesti lähti. Silittelin sitä vielä hetken ja kastelin sen turkkia kyynelillä. Muistoksi leikkasin sen hännästä karvakiehkuran.

 

[Rocket Richard]

Osanottoni, Dominatorille!

Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntui, tuollainen on aina hyvin ikävä ja koskettava asia ja kuten sanoit koira luottaa aina loppuun asti ihmiseen. On se vaan kyllä käsittämättömän hieno eläin ja ennenkaikkea ystävä, ei voi muuta sanoa. Osaonotto tietenkin myös sinulle, Alamummo. Vaikeaa on luopuminen ystävästä.

Koirasta tuli mieleen, että eilen tuli kyllä hyvä fiilis, kun katseli "Kyttäkaksikko"-leffaa, jossa on saksanpaimenkoira "Jerry Lee". Loistavia ilmeitä ja jekkuja kaverilla!!

 

[Hespeler]

Avopuolison 14 vuotta omistama tiibetinspanieli lähtee huomenna viimeiselle matkalle, ja tunnelmat on kyllä todella surulliset. Aivan lapsena kun on tyttöystäväni tuon koiran saanut, ja nyt lopullinen luopuminen on edessä, kaikkien yhdessä vietettyjen vuosien jälkeen, niin on kyllä kova paikka. Myös itselle tämä ei ole lainkaan helppo asia, sen verran monet lenkit on juostu, ja lukemattomia kertoja olen koiraa hoitanut viikonloppuisin. Omaa koiraa en ole koskaan omistanut, enkä siksi täysin osaa samaistua tuohon oman lemmikin menettämiseen, mutta kyllähän tästä turrikasta sellainen läheisin, ja tärkein koira on minulle 7 vuoden aikana tullut. Vanha,vaikeasti sairas, ja todella väsynythän se on, ja on varmasti vaistonnut, että ei ilonamme enään kauan ole. Silti aina tulee iloisesti ovelle vastaan häntä heiluen, ja tuota iloista ja ihmisläheistä tipsua tulee kyllä valtava ikävä. Aina kiltti ja reipas, hyvin koulutettu, ja pienten muksujen kanssa pärjäsi aina mainiosti.

Vaikeinta tässä tuntuu olevan tuo tyttöystävän suru, yritän lohduttaa parhaani mukaan, mutta tuntuu, että mitkään sanat tai eleet eivät auta. Kai se sitten ajan kanssa alkaa helpottamaan. Tuohonkin voi mennä ilmeisesti vuosia, niin kuin Alamummo ylempänä totesi. On muutenkin liian herkkä ihminen, ja pelottaa, että mitä sitten kun lähiomaisia/ystäviä alkaa poistumaan joukosta? Joskus sekin aika tulee.

Tänään illalla käymme vanhan pojan hyvästelemässä, ja tulee olemaan kyllä vaikea paikka karskille miehellekin. Nyt on pakko lopettaa, ettei täällä töissä aleta ihmettelemään vetistelevää ukkoa. Itketään sitten illalla, koska silloin se auttamatta on edessä.

 

[Janiz80]

Tulee kyllä tosi paha olo, kun lukee näitä piikitysmuistoja. Pala kurkussa, vaikka en teidän tapauksistanne tiedä tämän enempää. Dominatorille osanotto menetykseesi.

Huomasin nopeasti ensimmäisen koiran hankittuani kiintyneeni siihen niin paljon, että ajatus menettämisestä alkoi jo hirvittää. Kyllä noihin otuksiin vain kasvaa kiinni, vaikka välillä rasittavatkin.

 

[Vili#16]

Dominator, otan osaa. Onhan nuo kauheita paikkoja. Meidän kultainen noutaja vietiin piikille reilu vuosi sitten, ja olihan se aivan kauheaa kun isä soitti ja ilmoitti että nyt se on tehtävä. Mukaan piikitysreissulle en pystynyt lähtemään, en olisi sitä kestänyt. Vieläkin pala nousee kurkkuun kun muistelee miten kuuleman mukaan häntä oli vielä heilunut toimenpidepöydällä ennen piikitystä.

Nyt minulla ja avovaimolla on 5 vuotias mopsi. Siihenkin on kiintynyt aivan samalla tavalla kuin entiseenkin. Koira oli alunperin avovaimoni kun tapasimme reilu 4 vuotta sitten. Mutta "omaksi" koiraksi se muodostui nopeasti. Hirvittää ajatella kun siitä aika jättää joskus. Enemmän avovaimoni kohdalla, joka nyt jo puhuu ettei voi kestää sitä päivää. Ovat ne koirat vaan tärkeitä ja rakkaita perheenjäseniä. Enpä usko, että osaan enää ilman koiraa edes koskaan elää. Pienestä pitäen kun niihin on tottunut.

 

[puuntakaa]

Itsekin olen rakkaan koiran joutunut muutama vuosi sitten lopettamaan. Reppanan selkänikama murtui ja koira halvaantui takapäästään. Kaikki tehtiin mitä voitiin. Vietiin koira Helsinkiin yliopistolliseen eläinsairaalaan, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Sain ainakin olla vierellä ja jättää jäähyväiset perheenjäsenelle, mutta laiha lohtuhan sekin loppupeleissä oli. Tsemppiä ja kaikkea hyvää Dominatorille sekä muille menetyksen kokeneille.

 

[Alamummo]

Nyt minulla ja avovaimolla on 5 vuotias mopsi. Siihenkin on kiintynyt aivan samalla tavalla kuin entiseenkin. Koira oli alunperin avovaimoni kun tapasimme reilu 4 vuotta sitten. Mutta "omaksi" koiraksi se muodostui nopeasti. Hirvittää ajatella kun siitä aika jättää joskus. Enemmän avovaimoni kohdalla, joka nyt jo puhuu ettei voi kestää sitä päivää. Ovat ne koirat vaan tärkeitä ja rakkaita perheenjäseniä. Enpä usko, että osaan enää ilman koiraa edes koskaan elää. Pienestä pitäen kun niihin on tottunut.

Niistä tulee äkkiä "omia". Meilläkin jäljellä oleva koirani on ottanut puoliskoni omakseen ja kiintymys tuntuu olevan molemminpuolista. Onneksi mopsillanne on aikaa vielä runsaasti, jos se pysyy terveenä. Omani on lähes 15-vuotias, joten matka pilvenreunalle saattaa olla papparaisella piankin edessä. Tämä väistämätön päivä surettaa jo etukäteen, jos sitä ajattelee. Olen kuitenkin toisen koiran kuoleman jälkeen alkanut henkisesti varautua tähänkin, vaikka järkytyksenä lähtö kuitenkin tulee. Ainoa asia oikeastaan mikä vähän lohduttaa koiraystävän lähdössä on se, ettei se älyä itse pelätä tai surra kuolemaansa. Parasta on ottaa päivä kerrallaan ja iloita yhdessäolon hetkistä.

EDIT: Hespelerille pärjäämistä iltaan. Itkeä pitää kun sen aika on. Suru muuttuu ikäväksi pikku hiljaa.

 

[Cassu]

Kuuluuko palstalaisten koiraharrastuksiin vapaaehtoinen etsintä koiran kanssa tai rauniokoiratoiminta? Kun tämän pikkujätkän kanssa ajattelin sille puolelle suunnata, niin kokemuksia olisi kiva kuulla. Toisen koiran kanssa sitten on tarkotus reenata eri asioita

 

[Uleåborgir]

Oli se kamalaa, kun töistä tullessani - vielä vanhempien luona asuessani - koira makasi isän Volvon takakontissa lähdössä viimeiselle piikille. Ikää koiralla oli 12 vuotta. Lonkat paskana ja kasvain mahassa. Kaihi sillä raukalla oli ja häntä amputoitu, mutta silti tyytyväinen elämäänsä. Mutta sitten se reppana teki tahattoman spagaatin ja homma alkoi olla selvä.

Se oli ensimmäisen piikin jälkeen raahustanut isän luo ja toisen jälkeen rauhallisesti kuollut isännän luona pois. Hyvä elämä ja kuolema meidän partis-paralla.

Nykyinen koira, joka sekin on partis, on onneksi vasta neljävuotias, joten se tuskin ihan heti vaihtaa hiippakuntaa. Mutta jos vaihtaa, minä itken ja pitkään. Se rakkaus ja kiintyminen, jota koira osoittaa, ja jota ideaalisesti voi osoittaa koiraa kohtaan on jotakin uniikkia.

Se on pyyteetöntä. Samoin rakkaus koiraa kohtaan. Kun koira tietää pääsevänsä ulos - hihna kilisee - ja sen silmät loistavat; se on todellista iloa, siinä ei todellakaan ole vilppiä tai opportunismia.

Voi kunpa me ihmisetkin joskus voisimme tuntea samalla lailla.

Hespelerille ja Dominatorille sympatiat. I can hear you.

 

[Rocket Richard]

Se on pyyteetöntä. Samoin rakkaus koiraa kohtaan. Kun koira tietää pääsevänsä ulos - hihna kilisee - ja sen silmät loistavat; se on todellista iloa, siinä ei todellakaan ole vilppiä tai opportunismia.

Näinhän se menee. Itselläni ei ihan varsinaista omaa koiraa tällä hetkellä ole, mutta tyttöystävällä on vuoden ikäinen Parsonrusselin terrieri. Todella innokas kaveri.

On tosin myös erittäin vaativa, koko ajan pitäisi leikkiä. Illat meneekin nykyään koiran kanssa leikkiessä, mutta mikäs sen mukavampaa!

 

[TQoFE]

Isäntä huutaa eläimelle, se ei saa koskaan positiivistä palautetta, aina ollaan turkissa kiinni ja kiukkuisia jos käskyjä ei ymmärretä. Käskyjä joissa ei ole mitään johdonmukaisuutta...

Äiti kulkee koiran kanssa aina ratsastusraippa mukana...

Koiran isäntä kävi tänään hakemassa jäykkäkouristusrokotuksen kun koira puri. Kuulemma isäntä vähän ärsytti sitä...

Ja se koira puree ja hyppii vieraita...

Yhteys eläinsuojeluviranomaisiin välittömästi, ja koira osaavalle omistajalle. Ei siis kohta vaan heti.

Vituttaa aivan suunnattomasti tuollaiset idiootit, jotka ottavat koiran, ja vain koska eivät viitsi hankkia tietoa (jota saa helposti kasvattajilta, kirjoista, toko-kursseilta ym.), päätyvät käyttämään väkivaltaa.

 

[Beagle Boy]

...

Kyllähän pari vuotiastakin koiraa voi vielä hyvin kouluttaa. Ratsupiiska ei tosin ole se oikea keino.

Sitä en osaa sanoa miten menetelmät eroavat pentukoiran kouluttamisesta, mutta tärkeintähän on olla johdonmukainen ja osoittaa koiralle se, että se on komentoketjun pohjimmainen. Itse olen kuullut, että koiraan jolla on itsestään ja asemastaan liian suuret luulot toimii se, että sisällä koiraa ei huomioda ollenkaan. Kun tullaan kotiin koiraa ei tervehditä ja sen yrittäessä hyppiä käännetään vain selkä ei katsekontaktia ei mitään, koira laitetaan nukkumaan eristyksiin muista perheenjäsenistä yms. Koira pitää siis saada tajuamaan oman paikkansa laumassa ja tietyllä tavalla lannistaa.

Kouluttamisessa sitten pienin askelein eteenpäin ja palkitaan kun koira tekee oikein. Netistä löytyy varmasti ihan videoitakin jossa konkreettisesti näkee kuinka esimerkiksi istumisen, maahan menon yms. saa opetettua vaivattomasti. Jos koira remmissä kuljettaessa vetää, niin olen kuullut kuonopannan oleva oiva apu siihen. Oman koiran kohdalla olemme tosin käyttäneet tekniikkaa jossa koiran vetäessä pysähdytään kokonaan ja liikkelle lähdetään vasta kun koira tulee ihmettelemään miksi ei edetä ja remmi on löystyy.

Leikkiä koiran kanssa tietenkin pitää ja osoittaa huomiota, mutta ainakin alkuun ulkona ja aina ihmisten ehdoilla, jos koira ottaa hampailla kiinni toruminen ja leikki loppuu siihen, näin me toimimme "aktiivisen" koulutuksen aikana.

Tsemppiä.

edit. Itselläni ei kylläkään ole kokemusta sakemanneista tai edes neuvojeni absoluuttisesta oikeudesta. Omalla kohdalla on kyllä toiminut tosin pentujen kanssa.

 

[Seppis]

Juu kyllä näin on että koira on ihan paska otus jos se ei osaa käyttäytyä. Ja kyllä alkaa itseä vituttamaan jos/kun koira touhuaa mitä lystää. Ei ole sisäsiisti, vinkuu, haukkuu, koheltaa. Saatikka että on jopa vaaraksi ympäristölleen.

Itse olen tässä keväällä hankkimassa jotain sekarotuista koiruutta(ei varaa 1000-2000e:n rotukoiraan), minkä sitten koulutan olemaan kuin ihmisen mieli. Ilman syytä tai käskyä ei vinguta, ei haukuta. Ei hypitä sohvalla tai tuoleille. Ei ole asiaa myöskään makuuhuoneeseen. Koiralle tulee oma "sänky" keittiön nurkkaan johon ei sitten muilla ole asiaa. Eikä tuohon koulutukseen tarvita kuin kärsivällisyyttä ja ymmärrystä koiraa kohtaan.