Jaa ei meillä labradorit ole pentuna mitään tuhonnut. Epäilen tosin syyksi sitä että niillä on ollut rodunomaista tekemistä lähes heti kun ne ovat taloon saapuneet.
Vuh! Oon 5-v labbisuros ja aika äijä! Pentuna tein tosiaan pahojani,mutta miulla oli vaikea lapsuus. Olin vasta 7-kk, kun muutin nykyiselle omistajalleni, mut se oli jo kolmas perhe "laitokselta" päästyäni.
Eka omistaja oli semmoinen nuori nainen, taisi olla opiskelija. Olin kovasti söpö kuullemma, mutta ei tykännyt kun tein tarpeeni lattialle. Tuolinjalat, huonekalut ja kengät kiinnostivat kovasti, huutoa seurasi. Yksin jäädessäni minut eristettiin aidalla semmoiseen pieneen karsinaan, tyhmää. Emäntä ei sitten jaksanut minua katsella ja muutto oli edessä.
Auton etupenkillä matkustin pitkän matkan toiseen kaupunkiin. Sain kodin mukavalta nuorelta parilta omakotitalon yläkerrasta, mutta ne jyrkät rappuset pelottivat kovasti sen muistan. Itku pääsi, mut onneksi sylissä pääsin pihalle, mutta monet pissit lurahtivat rappusiin, kyllä hävetti. Sitten niille tuli semmoinen aikuisten juttu ja taas alkoi tuntua, että kamat jätesäkkiin ja maalimalle, kyllä mietitytti mihin sitä päänsä laittaa jatkossa.
Taisi olla sunnuntai ja isäntä pakkasi kamojani siihen malliin, että tajusin lähdön koittavan. Reippaana köpöttelin kuitenkin autoon. Pikku hetki ja olimme ison talon pihassa. Sit semmoiseen pieneen koppiin ja suhina kävi. Jotain hämärästi tuttua tässä oli..hei, täällä oon käyny kylässä! Saiskohan taas niitä makkaranpaloja.
Aloin tajuta tuon nuorenparin olevan uusi laumani. No, kahellaan nyt. Muutama eka päivä meni hyvin. Leikittiin, sain ruokaa ja tutustuin uuteen kotiini, ei rappusia, hyvä.
Sitten aamulla kumpikin lähti ja en päässyt mukaan, apu-va! Itkuhan siinä pääsi. Huomasin sängyn reunasta pilkottavan jotain kivaa, hei kun vetää sitä tulee lisää..päivä menikin rattoisasti. Heräsin oven kolahtaessa ja riemuissani menin näyttämään mitä sängystä oli löytynyt. Pahus, itkuhan emännältä pääsi ja häpeissäni luikin pöydän alle piiloon, taas mokasin.
Sain kuitenkin jäädä ja pikkuhiljaa kaikki alkoi sujua. Tajusin et aamulla ne lähetee, mutta palaavat aina. Sain paljon huomiota, eli leikimme ja opin kaikkea uutta, kuinka hyvältä tuntuikaan toteuttaa pyydetty käsky ja saada kehuja ja keksi. No, välillä piru iski ja kokeilin rajojani. Kenkiä ja etenkin paksuja kirjoja oli kiva pureskella aikansa kuluksi. Huomasin kuitenkin, että saan vaan sillä surua aikaan..
Vuodet kuluivat ja taas tuli niitä ihmisten juttuja ja muutin emännän kanssa uuteen kotiin, mutta onneksi vain viereiseen taloon. Vanhaan kotiin pääsin kuitenkin usein hoitoon. Sitten emäntä ei hakenutkaan minua enää, mitä nyt? oli kuullemma jossain ulkomailla. No isännän kanssa äijäiltiin. Pelattiin palloa, uitiin ja lenkkeiltiin. Välillä se oli ihan outo, huojui, örisi ja nukkui lattialla, outoja nuo ihmiset. Kerran nukahti suoraan lattialle ja en päässyt ulos, vaikka oli kova pissahätä ja sitä yritin herätellä.. No, lorottelin sitten isännän päälle, jos vaikka heräsi. Ei herännyt kuin aamulla ja kovasti oli nolona..
Mutta taas..isäntä oli vaisu, mitä nyt. Se pakkasi kamojani ja sitä kovasti ihmettelin. Ovikello soi ja katos, emäntä tuli. Sitten se minut vei taas autoon ja omaisuus takakontiin. Hirmuisen pitkän matkan se ajoi autolla ja kuumakin oli. Nyt asun Helsingissä ja käyn päivittäin koirapuistossa leikkimässä. Olen myös ajanut jo metrolla, myös eka junamatka on takana. Kävin isäntää moikkaa Mikkelissä.
Ajoittain kyllä kaipaa sinne Mikkeliin ja kunnon metsälenkeille..