Ajattelin kirjoittaa oman tarinan, jos saisi omia ajatuksia ehkä vähän selkeämmäksi. Yleensä en ole tähän ketjuun edes tullut lukemaan, koska täällä on ollut niin koskettavia kertomuksia että sitä on alkanut heti heijastamaan meidän omaan tilanteeseen ja alkanut surettaa vaikka toinen eli vielä.
Meidän Perhoskoira tosiaan poistui vihreämmille nurmille lauantaina. Ikää ehti tulla yli 15v. On käsittämättömän tyhjä olo ollut nyt kaksi päivää. Tiedän että tuska helpottaa ajan myötä, mutta vaikeata se on tällä hetkellä. Vielä vaikeampaa se on meidän 9-vuotiaalla, joka on elänyt koko elämänsä tämän kaverin kanssa. Itseasiassa ollaan hieman yllätytty että se on ollut niin vaikeaa, koska mitään niin läheistä kaveruutta heillä ei ollut, koska meidän perhonen ei pitänyt oikein lapsista. Monta lapsien kiusaamistilannetta vain jätti jälkensä. Ts. tyttäremme ei saanut juurikaan silittää toista. Hetken ja sitten toinen siirtyi pois. Niin siihen nähden toinen on silti ollut tosi kiintynyt ja nyt tekee pahaa ja myös itselle pahaa kun katsoo 9-vuotiaan suremista.
Omia ristiriitoja on ollut lopettamisen kanssa, vaikka on tiennyt että se oli oikea päätös. Toisella oli jo vuosi sitten ongelmia mahan kanssa, kun paskoi sisälle. Eli tavara ei pysynyt sisällä. Sai lääkkeeksi tylosiiniä joka auttoi ja sitä koiramme söi 1/4 tablettia joka päivä. Talvella heikkeni kuulo täysin ja myös näkö alkoi olemaan heikko. Tietyt asiat kuten ruoka ja herkut kiinnosti vielä kovasti poismeno aamunakin, mutta muuten alkoi kaikki muu tekeminen olemaan jo vaikeata. Peseminen, kynsien leikkuu, harjaaminen, yms. toimenpiteet meni jo kuonokopalla koska toinen oli jotenkin niin traumatisoitunut vuosien saatossa näistä että koki oikeudekseen rähjätä niistä ja näykkiä. Mutta nämä tilanteet pystyimme vielä hoitamaan. Lenkeilläkin oli virtaa ihan hyvin, perässä ei tarvinnut vetää. Viimeisen viikon aikana tilanne meni osittain huonompaan että paskomisen kanssa oli jo vaikeaa, eli se jäi kertaan peräaukkoon ja se piti pestä ammeessa pois. Eli ongelmia alkoi ilmaantumaan. Mutta viimeinen niitti tuli kun toinen keksi että talutinhihnaa ei saa ottaa pois. Kävi agressiiviseksi, alkoi näykkii ja puree sitä joka yritti ottaa pois hihnan. Tästä aloimme keskustelemaan vaimon kanssa, että onko toisella jo kipuja mistä emme tiedä ja miten pystymme viemään koiran ulos jos kotiintultaessa saat puremia käsiin kun otat hihnaa pois (kaikkea kokeiltiin, napun kanssa, toisella hihnalla jne.). Niinpä emme löytäneet enää ratkaisua tähän ja tulimme siihen tulokseen että kun toinen on edes jokseenkin pirteä, niin nyt pystymme tekemään vaikean ratkaisun omien ehtojemme mukaisesti, ei siten että toinen on esim. vaikeasti sairas, ruoka ei maistu yms. Silti se kovasti vieläkin mietityttää kun toinen oli aamulla vielä energinen kun syötiin ennen lääkäriin menoa ja annettiin tuttuun tapaan nuolla keittolautanen. Sitten kuitenkin kummatkin mietti että jos perumme päätöksen, jonkun on lähettävä lenkille ja ottamaan vastaan agressiivista käytöstä. Emmekä voisi enää kuvitella toisen hoitoon viemistä jolloin joku muu joutuisi kärsimään tästä lenkkien tuomista ongelmista.
Vaikea sanoa mitä se tylosiini sitten vaikutti elimistöön. Selväähän se on että jotain ruuansulatusongelmia oli jo vuosi sitten ja jos kakka saatiin lääkkeellä kiinteäksi, niin onko sitten kaikki hyvät hivenaineet yms. ruuista enää imeytyneet elimistöön niinkuin kuuluu? Eli voi hyvin olla että tuo lääke toi vuoden lisäajan, mutta nyt ne kivut vaan kulminoitui tähän lenkkeilyyn. Perhoskoirat ovat tunnettuja siitä että eivät millään lailla osoita heikkoutta, niin ehkä ne ruuat vielä jaksoi innostaa mutta muuten kroppa jo oli aika loppu. Häntä oli jo tippunut vuoden aikana aikalailla laahaavaksi. Ei se juurikaan heilunut, kuten aiemmin.
Sitä tässä itsekin ymmärtänyt että kyllähän koira muuttui viimeisen vuoden aikana paljon ja se mitä nyt muistelee lämmöllä, kuten sylissä istuminen, rapsuttelut jne. niin kyllähän ne väheni viimeisten kuukausien aikana aika vähiin ellei nollaan. Ja vastavuoroisesti epäluuloinen käytös lisääntyi. Eli jos toisen nosti syliin, niin ensiksi piti murista, ennenkuin muistettiin että eihän sylissä olo olekaan paha asia, enkä minä ole esim. harjaamassa turkkia.
Ikävä on kova ja kaikki pienet asiat vielä muistuu mieleen. Sentään suosikkipeitot, peti, lelut lähti säkkiin ja pois kotoa muistuttamasta toisesta mutta ei tule kukaan kurkkimaan enään että tulenko nukkumaan, ei ole kukaan haistelemassa että mitkä housut laitan päälle (joka kertoi toiselle että mitä tapahtuu seuraavaksi), ei ole kukaan kerjäämässä enää kurkkua tai nakkia. Kaikki nämä on vaan hyväksyttävä ja jatkettava eteenpäin. Ihan toista jo kunnioittaakseni, uutta koiraa ei ole tulossa. Tuleeko joskus, sen aika näyttää mutta jos koiran lopettaminen on näin vaikeaa, en tiedä haluanko enää kokea tätä uudestaan.
Lepää rauhassa R***. Kasvatit minua ihmisenä ja olit maailman paras kaveri. Olit läsnä ylä- ja alamäissä ja "kuuntelit" kun tarvitsin kuuntelijaa. Tukeuduit kovasti minuun, mutta sait myös todella paljon rakkautta takaisin ja sinusta huolehdittiin loppuun asti. Kiitos kaikesta.