Pitkästä aikaa ehdin istuutua tv:n äärelle katsomaan elokuvaa ja täytyy tunnustaa, että Jean-Marc Vallée'n Dallas Buyers Club on eräs vaikuttavimpia tämän vuoden puolella katsomiani elokuvia. Harvan elokuvan kohdalla tänä vuonna on ollut sellainen tunne, että hetimmiten katsottuani sen haluaisin katsoa sen välittömästi uudelleen mutta Dallas Buyers Clubin kohdalla minut valtasi tällainen tunne - elokuva todellakin teki kaikessa inhimillisyydessään minuun suuren vaikutuksen.
En yhtään ihmettele sitä, että Matthew McConaughey palkittiin roolityöstään parhaan miespääosan Oscarilla. Hän oli todella vakuuttava ja loistava roolissaan Ron Woodroofina, sähkömiehenä ja todellisen rodeofanina ja naisten miehenä ynnä kaman vetäjänä. Miehenä, joka on kaukana silloisesta stereotypiasta homppelina ja takatuupparina, joka saa HIV-tartunnan. Toisaalta eipä ihme, että kavereiden ja yhteisön leima on hyvin voimakas heidän saadessa tietää tartunnasta, olihan HIV tuolloin todella leimallisesti homojen tauti - sillä nimellä sitä jopa kutsuttiinkin.
McConaughey on kulkenut todella pitkän tien näyttelijänä noustessaan sekalaisten b-luokan leffojen tähdestä arvostetuksi metodinäyttelijäksi. Tässäkin elokuvassa hän oli ehdottomasti kantavia voimia ja häneen pystyi samaistumaan siitä huolimatta, että ihmisenä hän ei ollut mikään ihanteellinen vaan oikeastaan paikoin jopa hyvin vastenmielinen persoona, joka kuitenkin sairauden myötä kasvoi ihmisenä ja hänen elämäänsä tuli uusia näkymiä, jotka vaikuttivat omalta osaltaan hänen asennoitumiseensa toisiin ihmisiin. Ihmisiin laidasta laitaan, ei siis yksin homoihin eli ihmisiin joita hän aiemmin oli kenties vihannut tai vähintäänkin inhonnut ja joiden kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Muutoinkin McConaugheyn onnistui pureutua rooliinsa Ronina todella hyvin. Hän oli kuin luotu siihen, aivan kuin kyse olisi ollut hänen omasta elämästä, joka soljui ennen sairautta eteenpäin sekoillen ja naiden ja rodeossa käyden - siinä sivussa töitä tehden.
Mutta jos McConaughey oli loistava roolissaan Ronina oli sitä myös Jared Leto Rayonina. Leto oli ehdottomasti toinen elokuvan todella merkittäviä voimia ja elokuvaan sen hengen luoneita ihmisiä. Dallas Buyers Clubin onni oli, että siihen oli saatu kaksi näin hienon roolityön tehnyttä näyttelijää ja en todellakaan ihmettele, että Leto sai roolityöstään myös Oscarin. Muutamalla adjektiivilla kuvaillen häntä, hän oli: loistava, häkellyttävä, innostava ja hämmästyttävä!
Ja jos McConaughey oli tehnyt suuren työn rooliaan varten, muuntautunut melkoisesti, oli sitä tehnyt myös Leto - niin fyysisesti kuin myös henkisesti. Ja hänen kohdalla henkinen muuntautuminen oli vieläkin voimallisempaa ja syvällisempää. Minun on vaikea kuvitella, että joku toinen miesnäyttelijä olisi kyennyt suoriutumaan roolista Rayonina Letoa paremmin, hän istui rooliin täydellisesti ja hän suorastaan solahti Rayonin nahkoihin. Ja vaikka elokuva oli merkityksellisesti Ronin tarina oli se samalla Ronin ja Rayonin "suhteen" kasvutarina ja kertomus.
McConaugheyn ja Leton lisäksi elokuvassa oli joukko muita tasapainoisia ja oivallisia roolitöitä, kuten Griffin Dunne dr. Vassina ja Denis O'Hare dr. Sevardina ja mitä pidemmälle elokuva ehti, sen oivallisemmin rooliinsa sukelti Jennifer Garner Evenä ollen lopulta roolissaan oivallinen. Mutta hänen työnsä oli ehkäpä hiukan epätasapainossa, kokonaisuus oli hyvä mutta elokuvan alkupuolella hiukan "innoton" - toisaalta tämä voi johtua roolin henkilöstä. Samoin pieniin rooleihin oli saatu lukuisa joukko tasapainoisia esityksiä. Hienoa!
Elokuva oli kokonaisuudessaan loistava ja tällöin on tietenkin annettava osa kunniasta ohjaajalle eli Jean-Marc Valléelle. Osaltaan hänen ansiosta leffan henki on se millainen se on - inhimillinen mutta raadollinen ja lukuisien ihmiskohtaloiden kautta myös karu. Ja ihmiset siinä on kuvattu inhimillisinä kaikkine puolineen, kukaan ei ole täydellinen - ei kukaan.
vlad.