Jatkoajan leffakerho

  • 2 308 746
  • 11 986

Jupe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Missä ovat uudet toimintatähdet, eli kuka päästäisi Liam Neesonin eläkkeelle... Kaikki nykyiset toimintatähdet ovat aikalailla samoja nimiä, jotka operoivat jo 80-, tai viimeistään 90-luvulla.
Itse näen että aika on muuttunut, enää suuret massat eivät kaipaa Syltyn ja Arskan kaltaisia pumpattuja action-tähtiä ja siten heitä ei ole isoissa rooleissa. Myös taistelulajien taitajat eivät enää saa nostetta kuin tv-sarjoissa jotka ovat vahvasti tehty vain genre-uskollisille. Kun miettii sitä 80/90-luvun wow-efektiä Chuck Norrisista, Bruce Leestä, Van Dammesta, ei voitaisi kauempana nykyään siitä olla. Ketään ei kiinnosta. Fortnite pelaajat saa kiksejä korkeintaan Marvel-toiminnasta. Mun kundikikin halusi nähdä Five Night at Freddys elokuvan, koska siitä on peli.

Liam Neeson on hyvä pointti, toimintaa karismalla ilman lihaksia. Mielestäni näitä näyttelijöitä vielä on, yksi suosikeistani on Idris Elba, Luther oli todella hyvin tehty karismaattinen toimintarooli. Ryan Gosling on taitava joka osa-alueella, toimintasuuntaan menisin Tom Hardylla, todella kovia roolisuorituksia. Pystyisi 10 luettelemaan. Juuri sain katsottua erinomaisen Bronsonin, täyttä timanttia, voiko fyyisempää toimintaroolia edes olla. Ei toki mikään hyvän mielen popcornit suuhun Stallone-pätkä. Tom Hardy on esimerkki myös laadukkaasta toimintatähdestä jonka roolit menee viime vuosituhannen kehonrakennus ja nyrkkeilyhahmoista enemmän MMA-suuntaan. Sama on nähtävissä lajien suosiossa.

Toimintaelokuva sellaisena kun itse opin sen tuntemaan viime vuosituhannella on valittavasti mennyttä, ei ole Harry Callahanin tyylisiä machoja kuin indie-elokuvissa enään. Nykyään kuvataan hyviä realistisempia toimintaelokuvia. Mennään esimerkeissä henkilö edellä, Robert Pattison, en ollut kiinnittänyt häneen huomiota yhtään, Twilight ei mun makuun, liian fantasiaa, en jaksanut innostua Batman kiinnityksestä. Batmanista tykkäsin viime vuosituhannella teininä. Sitten katsoin Safdien veljesten Good Timen, ei kympin elokuva, mutta loistava adhd-katukuvaus huumeita, viinaa, asiat menee vituiksi elokuva ja Pattison tekee erinomaista työtä, tämän voi laskea action-rooliksi vaikka hahmo onkin kovin antisankarillinen.
Benny Safdie ja Safdiet kannattaa laittaa kaikkien mieleen jos ei vielä ole. Hiomattomat Timantit jatkoivat siitä mihin tämä jäi, Good Time oli 8½ elokuva ja Hiomattomat timantit 9½.
Nyannsi näiden elokuvista, on myös taito tehdä kaoottisia kohtauksia missä voidaan puhua luontevasti toistensa päälle, se luo ihan eri realismin tunteen kuin selvästi erotellut vuorosanat.

Voisi enemmänkin kirjoitella elokuvista. Sanotaan lyhyesti että katsoin Jordan Peelen ja Ari Asterin tuotannon, kyllä nykyään tehdään erinomaisia elokuvia. Edellä mainittujen esikoisohjaukset täyden 10 elokuvia.
 
Viimeksi muokattu:
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Tämän vuosikymmenen paras actionleffa on imo Extraction, ja Chris Hemsworth on vähän sellanen klassinen actionhero ilman toki kevyitä sly ja arska -tyyppisiä onelinereita. Pyrkimys mainittuun realismiin. Mutta leffana hyvin suorasukainen action runsaalla rynkkyhylsymäärällä. Itsehän en genren isoihin faneihin kuulu, mutta toimiva toimintaleffa on aina toki katsottava. Suurin osa tuppaa vaan oleen ö luokan kamaa...


 

Wizzö

Jäsen
Suosikkijoukkue
Maximus Lindroth
Koitin katsoa tämän Poor thingsin. Ei vaan pysty, karmeeta kakkaa.
 

Fat Cat

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit
Dyyni jätti itselle aika keskinkertaisen fiiliksen. Periaatteessa ihan ok leffa, mutta jotenkin todella laskelmoitu ja varman päälle pelattu ison budjetin projekti, josta väkisin väännetään isot lipputulot. Joka ikiseen rooliin oltiin otettu aivan megaluokan näyttelijä. Tuntui myös siltä, että leffa olisi alun perin 5-6 tunnin tekele, jota jouduttiin supistamaan.

Odotin aika paljon, kun yleensä todella niheä Hesari oli antanut viisi tähteä. Vaikea avata noita omia tuntemuksia kunnolla sanoiksi, mutta vähän harmaa Hollywood-koneiston tuottama tasapaksu tekele se oli.
 

Jakedeus

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Joka ikiseen rooliin oltiin otettu aivan megaluokan näyttelijä.

Tämä kyllä häiritsi, ja tarve castata rooleihin mahdollisimman isoja nimiä lienee johtanut myös siihen, että keisarin ja prinsessa Irulanin roolitukset, ainakin tässä osassa, menivät mielestäni pieleen.

Muutoin en kuitenkaan taida olla samaa mieltä. Itse voisin veikata, että studiolta on nimenomaan tullut vaatimus, että näyttelijöiden tulee tuoda ''tuttuutta'' peruskatselijalle, koska muutoin kumpikin Dyyneistä on nähdäkseni kaukana Hollywood-blockbustereista.
 

Stolk-2

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit
Katsoin pari viikkoa sitten Operation Mincemeatin. Mielestäni hyvin kirjoitettu ja kertoi Sisilian valloituksen harhautusoperaatiosta. Tietenkin elokuvaa oli dramatisoitu, mutta kertoo kuinka täpärästi tämä harhautus saatiin aikaan. Mielestäni oiva sotaelokuva missä ei räiskitty, mutta ratkaiseva operaatio oli ja aloitti länsiliittoutuneiden Euroopan vapautuksen. Pienenä häiritsevänä tekijänä oli mielestäni se rakkaustarina. Ei kovin kummoinen ja mietin olisiko sen voinut jättää pois.
 

godspeed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Heikki Silvennoinen, Ali Leiniö
Ostin juuri netistä blu-ray -levyjä teemalla 90-lukulainen psykologia eli kolmikko on: Krzysztof Kieślowskin Dekalog (1990), Mike Leighin Naked (1993) ja James Mangoldin Cop Land (1997). Vähän eri maistakin nämä on, kun Dekalog on puolalainen, Naked brittitekoa ja Cop Land sitä aitoa amerikkalaista.

Cop Landissa on toimintaa, mutta enempi vähempi draamastahan näissä on pääasiassa kyse. Järkälemäistä Dekalogia en ole entuudestaan nähnyt, mutta Kieslowski on loisto-ohjaaja, joten odotan innolla uutta tuttavuutta. Sen verran näitä pohdin myös, että minua hyvin paljon kriittisempi puolisokin voi katsella, kun ei yleensä näistä minun ostoksistani välitä :)
 

vastaantulija

Jäsen
Suosikkijoukkue
Määrätietoisesti HPK
Tuli bongattua CDON:n importeista Link (1986), jonka tilasin ja tänään se oli saapunut postissa perille. Äsken sen tuossa sitten katselin.

Tässä on varmaan sentimentaalista nostalgia-arvoa mukana enemmän kuin laki sallii, mutta vitsit, että tykkään tuosta leffasta. Olin tän leffan ihan unohtanut, vaikka nuorempana tää on kyllä monet kerrat katsottu.

Oikein toimiva kauhuleffa, korvamadoksi jäävä musiikki, sopivasti huumoria, nimihahmoa esittävä oranki on tässä huikea, ja Elisabeth Shue sopii tähän leffaan kuin nenä päähän.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Poor Things

Olipa pitkäastä aikaa elokuva, joka oli monikerroksinen ja vähemmän valmiiksi pureskeltu kuin esim Barbie (tai vaikka Oppenhaimer).

Leffa ammentaa alkuasetelmansa Mary Shelleyn Frankensteinista ja H. G. Wellsin Tohtori Moreaun saaresta (näissä siis rakennellaan uusia olentoja ja ihmisiä niitä leikkelemällä), ja lisää siihen vähän otteita steampunkmaisesta maailmasta ja meillä on peruspremissi, joka antaa mielenkiintoisen asetelman kysellä yhteiskunnan ja patriarkaatin olemassaoloa.

Leffassahan miehet pyrkivät hallitsemaan Bellan seksuaalisuutta omistamalla, säännöillä ja kaikella sillä, millä naisten seksuaalisuutta on länsimaissa muottiin puristettu. Samalla se on hieman ikävänoloinen kuvaus myös miesten pedofilimaisesta kiinnostuksesta lapsiin, sillä päähenkilöähän on alussa lapsi avioltaan vaikka aikuisen naisen kropassa onkin.. Jopa ”isä” God (win) olisi ollut halukas tätä panemaan, jos ei olisi impotentti… siinä pureskeltavaa jenkkiyleisöille.. (jos nyt edes tajusivat, jota epäilen). Lolitan ja Pretty Baben viitottamalla tiellä tämä lapsi kuvaillaan halukkaaksi seksin harrastamiseen.. ja tässä Bella todella sitä toteuttaa. Vaivaannuttava mielleyhtymä kun samalla mieskatsojaa ”palvellaan” näyttämällä Emma Stonena panemassa tissit pomppien… Vähän sama fiilis lievempänä oli aikoinaan Nell -leffassa, jossa maailmaa ja ihmisiä tuntematonta Nell:ia hyväksikäytetään ja Jodie Foster esittelee tissejään (no ite tuottajana, eip ole ollu pakkko, perusteltu kohtaus).

Valta kahlita ja vapaus päättää itsestään teemat sitten nivotaan hieman absurdiin ja simppleiin tarinaan, jonka kuvaus on huikaisevan hienoa. Linssinvaihdot toimivat huikeasti ja tekevät kohtauksista intensiivisiä.. ja musiikki.. eipä ole pitkään aikaan näin erilaista ja osuvaa musiikkia leffoissa.. varsinkin se kun Bella ryntää toteuttamaan kehollisuuttaan tanssimalla.. nerokasta metamusiikkia.


Joo, olihan tässä huonotkin hetkensä, eli leffan pituus mm Pariisin bordellista olis voinut hyvinkin leikata pois ja esim lesponainti oli käytännössä aivan turha, vaan saatiinpahan Emma Stone taas voihkimaan…


…josta päästään Emma Stonen Oskariin… Ei sillä, etteikö tehnyt tässä hyvää jälkeä näyttelijänä, mutta pakosti tuli mieleen, että taasko Oskarin sai nainen näyttelemällä uskottavasti orgasmia (kuten Halle Berry Monster’s Ball:sta aikanaan). Samoin tämä kasvonäyttely robottimaisine hätkähdyseleineen ja tylyttävine kommenteineen on nähty ennekin, nyt tässä äkkiä pystymättä pinpointata leffoja/sarjoja, ainakin Star Trek:n Datan kasvonykäyksiä (accessin) tuli useita.

..mutta oishan tää nyt Oskarinsa ansainnut erityisesti kuvauksesta ja musiikista imo ennen kuin Oppenhaimer
 
Viimeksi muokattu:
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Damsel

Moni voi kysyä, että miksi?

No koska Millie Bobby Brown ja se, että tämä on lytätty kriitikoiden toimesta ja saavan kuitenkin faneja puolustamaan.

No kyseessähän on simppeli satu, joka on kuvitettu kalliisti.. noin ulkosilta puitteiltaan. Sadussa on paha kuningatar, lohikäärme ja viattomat prinsessat sekä katuva vanhempi …äitipuoli nyt osoittautuukin hyväksi, joten ei ihan H.C Andersenia kuitenkaan.

Mutta sii s hölmöä ja yksinkertainen satu. Olisipa visuaalisesta budjetista annettu vähän esimerkiksi ohjaajalle, sillä jopa Millie on välillä kiusaannuttavan huono. Kuka ohjaaja päästää läpi tollasta näyttelemistä, mitä tässä on kautta linjan.

Ja tahtonta komiikkaahan tässä on, leffa on huonoudessaan jo hyvä, koska se on niin typerän simppeli, iltasatu alle kymmenvuotiaalle, mutta kovalla budjetilla tehtynä.

Millie Bobby Brownin tavoittelema tähtinäyttelijän statukseen tämä ei kyllä tuo nostetta. Enola Homesit sentään on keveydessään harkittuja ja näyttelijälle omiaan, mutta tässä nainen on välillä.. niin nolo.


Tätä siis mainostetaan DarkFantacynä.. no kuoleehan siinä ihmisiä, mutta ei nyt sen kummemmin kuin klassisissa saduissa ja ohan se satu, eli fantasiaa, mutta… kerralla tätä ei pystynyt, vaan kahessa osassa tuli katsottua.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Luvattu maa (Bastarden)

Viikonlopun kolmas leffa ennakkoon nähtynä. Kun ennakkoon ajateltuna viikonlopun kaks muuta, Poor Things ja Damsel, olisivat jenkkihöttöä.. (tosin Poor Things osottautu hienoksi leffaelämyksesksi), olin etukäteen säästänyt tän sunnuntaille, etukäteen ajateltuna sen laadukkaimman…

Luvattu maa on siis tanskalaine historiallinen elokuva miehestä, joka aikoi saada Jyllannin nummimaat viljelyyn kuninkaan pitkäaikaisen toiveen mukaisesti 1700 luvun puolessavälisssä. Yritetty oli monta kerta, mutta siinä maassa ei mikään kasva. Mads Mikkelsenin esittämä köyhä sotilas Ludvig Kahlen menee ja alkaa rakentaa tilaa ja taloo ja joutuu napit vastakkain paikallisen paronin kanssa, jonka mielestä nummi kuuluu hänelle eikä kuninkaalle. Tarinaan kuuluu tilanherran kosiskelema norjalainen aatelinen, palveluspariskunta, joka karkaa Kahleenin tialle jne. konfliktia ja kiista yltyy välivaltaseksi.
Ei isoja yllättäviä käänteitä, mutta laadukasta tarinankerrontaa ja hyviä näyttelijäsuorituksia.

menkää leffaan ku tulee Finnkinolle enskuussa
 

godspeed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Heikki Silvennoinen, Ali Leiniö
Kateltiin Michael Cainen tähdittämä brittijännäri Get Carter (1971). Ihan saatanan tyly ja lohduton pätkä, jopa siinä määrin, että toisinaan oli vaikea varsinaisesti nauttia. Hyvät tutkielmat väkivallasta yleensä saavatkin vähän epämukaviakin tunteita aikaan.

Kokonaisuutena tämä oli synkkä ja nihilistinen gangsteritarina, jossa kaikki ovat vapaata riistaa. Kellään ei ole asiat hyvin ja kaikki vaan suunnilleen odottavat kuolemaansa juonen edetessä. Carter on siis tämä päähenkilön nimi ja hän palaa kotiseudulleen selvittämään veljensä murhaa. Aika yksinkertainen kuvio tämä toisaalta on, mutta joskus sellainen tietty rosoinen minimalismi on tehokasta. Ei turhia krumeluureja ja kikkailua, vaan kylmäkiskoisen suoraviivainen tarina on kaikki mitä tarvitaan. Caine on lisäksi roolissa vielä todella hyvä ja karismaattinen, eikä lainkaan vielä niin laiska kuin jo 80-luvulla, kun osassa elokuvia riitti se, että tuli kuvauspaikalle.

Yksi mielenkiintoinen homma tässä oli poikkeuksellisempi kuvakerronta, joka perustui paljon etu- ja taka-alan käyttöön, lähikuviin ja maltilliseen leikkaukseen. Silmät olivat pääosassa melkoisen monessa kuvassa hahmosta riippumatta. Rauhallista, mutta jännittävää kuvaa, jossa kaiken aikaa tuntui tapahtuvan paljon silloinkin kun ei tapahtunut juuri mitään. Jos katsojana silmääkin räpäytit, niin missasit jotain olennaista :)

Tästähän on myös Sylvester Stallonen versio 2000-luvun alusta. Pidän siitäkin, mutta onhan se ihan eri elokuva. Se sijoittuu Seattleen ja leffassa sataa kokoajan. Ihan hyvä näkemys asiasta, vaikka en tunne ketään muuta, joka leffaa olisi kehunut.
 

PetriVaris

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit
Viikonloppuna flunssassa tuli katseltua Denis Villeneuven elokuvia:

Prisoners
Arrival
Blade Runner 2049
Dune (1)

Näistä leffoista ylivoimaisesti paras oli Prisoners, vaikkakin semi ahdistava pätkä olikin kyseessä. Arrivalissa tykkäsin perusideasta, että ufojen kanssa yritetään tulla juttuun tieteen keinoin eikä pelkästään aseiden avulla kuten 98% muissa ufoleffoissa.

Blade Runner ja Dune sitten ratkovat kamppailun heikoimman leffan tittelistä keskenään, ollen molemmat ylipitkiä sekä sangen tylsiä pläjäyksiä. Hyviä musiikkikohtia tarjosivat molemmat joo, mutta noin muuten huomasin itseni haukottelemasta tusinan kertaa varsinkin Blade Runnerin kohdalla. Ana de Armas pelasti edes vähän.
 
Suosikkijoukkue
Washington Capitals, Tampereen Ilves
Viikonloppuna flunssassa tuli katseltua Denis Villeneuven elokuvia:

Prisoners
Arrival
Blade Runner 2049
Dune (1)

Näistä leffoista ylivoimaisesti paras oli Prisoners, vaikkakin semi ahdistava pätkä olikin kyseessä. Arrivalissa tykkäsin perusideasta, että ufojen kanssa yritetään tulla juttuun tieteen keinoin eikä pelkästään aseiden avulla kuten 98% muissa ufoleffoissa.

Blade Runner ja Dune sitten ratkovat kamppailun heikoimman leffan tittelistä keskenään, ollen molemmat ylipitkiä sekä sangen tylsiä pläjäyksiä. Hyviä musiikkikohtia tarjosivat molemmat joo, mutta noin muuten huomasin itseni haukottelemasta tusinan kertaa varsinkin Blade Runnerin kohdalla. Ana de Armas pelasti edes vähän.

Tässä on kyllä hyvä esimerkki siitä, et kuinka makuja on monenlaisia :) Itsellä oikeastaan täysin päinvastaiset ajatukset, tosin Prisoners itsellä noista vasta kolmannella sijalla. Hyvä leffa toki myös omasta mielestäni. Itsellä noista neljästä kärkipaikkaa pitäisi joko Blade Runner tai Dune. Arrival ehdottomasti pohjalla. Arrivalin katsoin joskus kun se suoratoistopalveluun ensi kertaa tuli ja ei lähtenyt, ei sit millään. Monissa leffakeskusteluissa sitä kuitenkin ylistettiin ja halusin antaa sille uuden mahdollisuuden tässä joku aika sitten, ajatuksena et olisinko ollut sit ekalla katsomiskerralla väsynyt tms. mut ei, ei vaan iske kyseinen leffa sit yhtään. Blade Runnerin oonkin sit katsonut jo useempaan kertaan (ja tulen katsomaan vielä useasti uudestaan). Itseäni ei tuossa leffassa ole koskaan pitkästyttänyt, päinvastoin pitää itseäni otteessa koko leffan ajan. Erityismaininta todella hienosta lopusta, missä... no en spoilaa, mut siis missä parivaljakko ottaa yhteen märissä olosuhteissa.

Dune kanssa itselle toimiva leffa (kakkonen oli kyl vielä parempi). Tämänkin useasti katsonut ja omalla kohdalla varmaan nostaa leffan pisteitä se, että en ole lukenut kirjoja. Siis tarkotan, että minulla ei ollut tarinasta mitään hajua ennen leffan näkemistä. Monelle kirjan lukeneelle varmaan pettymys, kun leffassa tilanteet eivät mene niinkuin on sen kuvitellut menevän kirjaa lukiessaan.
 

Manazeri

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tampereen Ilves
@PetriVaris Villeneuven leffoista suosittelen Enemy ja Sicario rainoja. Molemmat omia suosikkeja mieheltä.
Sicario itselleni oli aikanaan ensimmäinen Villeneuve-elokuva. Se ensimmäisen kohtauksen, missä isketään johonkin aavikolla olevaan taloon (jonka seinien sisältä löytyy lopulta ruumiita), painostava tunnelma oli jotain mitä en koskaan unohda. Taisin katsoa kyseisen elokuvan uudestaan heti samalta istumalta.

Mutta heitän vielä keskusteluun oman Villeneuve-suosikkini, eli Incendies vuodelta 2010.
 

avatar

Jäsen
Suosikkijoukkue
Aidosti Sysipaska
Dune II

Liian pitkä. Alussa paljon tyhjäkäyntiä. En ole lukenut kirjoja ja olisi pitänyt katsoa ykkönen muistutukseksi, koska näistä profetiajituista meni valtaosa ohi ja yhtäkkiä se mutsikin oli vaikka mitä.

Mielestäni käsikirjoitus ei ollut kovin vahva. Ja lopun mätöt meni hetkessä ja todella epäloogisesti.

Se Butlerin pahis oli siisti. Vähän nosti pisteitä. Yleisesti ottaen nämä tällaiset massiiviset leffat nykyään kaikki ovat jotenkin vähän tyhjiä. Aikanaan katson kolmosenkin, mutta odotukset ovat alempana.

Annetaan 7,5/10
 

alwahla

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flames, Canadiens, Kraken, HIFK
Vielä on maaliskuuta jäljellä, mutta koska haluan keskittyä kokeiden lukemiseen ja vielä keskeneräisiin koulutehtäviin, päätin julkistaa tässä kuussa näkemäni leffat jo näin varhaisessa vaiheessa. Tällä kertaa mukaan mahtui elokuvia 2010-, 2000-, 1920-, 1970-, 1990- ja 1940-luvulta, joista jokaisesta tuli nähtyä viisi leffaa. Kansainvälinen teema jatkui edelleen, sillä 30:stä leffasta reilusti yli kymmenen oli ei-amerikkalaisia. Lisäksi jostain kumman syystä mielenterveyteen liittyviä leffoja oli yllättävän paljon.

The Snake Pit (1948) - ****
Sahara (1943) - ****
Vredens Dag (1943) - ****
The Palm Beach Story (1942) - **
The Shop Around the Corner (1940) - ***
Chaplin (1992) - ***
Raise the Red Lantern (1991) - ****
All About My Mother (1999) - ****
Breaking the Waves (1996) - ****
Friday (1995) - ****
Death Race 2000 (1975) - **
Murder on the Orient Express (1974) - ***
Jeremiah Johnson (1972) - ****
A Woman Under the Influence (1974) - *****
Manhattan (1979) - ****
Lonesome (1928) - ***
Das Wachsfigurenkabinett (1924) - ***
Körkarlen (1921) - ****
The Crowd (1928) - ***
The Man Who Laughs (1928) - *****
Departures (2008) - *****
Motorcycle Diaries (2004) - *****
Good Bye Lenin! (2003) - ****
Ne le dis à personne (2006) - ****
Secret Sunshine (2007) - ****
Only Lovers Left Alive (2013) - ****
Melancholia (2011) - ****
The Descendants (2011) - ****
Inside Llewyn Davis (2013) - ****
Warrior (2011) - ***

TOP 5 Parhaimmat leffat

1. Departures. Klassinen musiikki, hirtehinen huumori, pieni japanilainen kaupunki maaseudulla. Olin myyty ensimmäisestä hetkestä lähtien.
2. The Man Who Laughs. Yksi parhaimmista 1920-luvun leffoista ehdottomasti. Koskettava, traaginen, jonka onnellinen loppu toi hymyn huulille.
3. Motorcycle Diaries. Tämä oli pyörinyt jo useamman vuoden ajan mielessäni, kunnes vihdoin tässä kuussa päätin katsoa sen ja tuota päätöstä en katunut ollenkaan.
4. A Woman Under the Influence. Paras niistä tässä kuussa näkemistäni elokuvista, joiden teemana oli mielenterveys.
5. Vredens Dag. Pitkästä aikaa tuli nähtyä tanskalainen leffa ja se lumosi minut välittömästi. Minimalistinen tunnelma höystettynä hienoilla näyttelijäsuorituksilla teki suuren vaikutuksen.

Pistesijojen ulkopuolella: Secret Sunshine, All About My Mother, The Snake Pit

---

TOP 5 Huonoimmat leffat

1. Death Race 2000. Karmea leffa, alusta loppuun.
2. The Palm Beach Story. Screwball-komediat eivät ole koskaan kolahtaneet minuun ja tämä oli yksi surkeimmista tekeleistä tuossa genressä, jonka olen nähnyt. Sanalla sanoen hirvittävä.
3. The Crowd. Odotukset olivat korkealla leffan suhteen, mutta nopeasti ne romahtivat, mistä syytän täysin James Murrayn roolihahmoa John Simsiä. Idioottimaisia sutkautuksia, täysin karismatonta olemusta sekä ylipäänsä kaikenlaisen kemian puutetta Eleanor Boardmanin esittämän Mary Simsin kanssa. Onneksi leffa oli lyhyt.
4. Warrior. Täysin turha leffa.
5. The Shop Around the Corner. Vaihteeksi huono James Stewartin tähdittämä leffa.
 

alwahla

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flames, Canadiens, Kraken, HIFK
Hirveän suuri kynnys nykyään katsoa näitä uusia kauhuelokuvia, joita hehkutetaan eri sivustoilla ja sosiaalisessa mediassa. Pakolliset jump scaret, ylidramaattiset musiikit, näennäisen rajut silpomiskohtaukset, överiksi vedetyt nopeat leikkaukset sekä uhrien idioottimaiset toimintamallit aiheuttavat nykyään sen verran paljon vitutusta, että harvassa ovat ne uudet kauhuleffat, joita kohtaan tuntisi aitoa mielenkiintoa. Ennen vaan osattiin paremmin.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös