Mika Kaurismäki taisi sanoa kerran, että ei halua tehdä aina samaa leffaa uusiksi kuten veljensä Aki. :) Rakas kummitätini kävi Sodankylän leffafestareilla katsomassa Kuolleet lehdet ja kommentoi hänkin, että kyllähän Aki Kaurismäki on tämän jo muutaman kerran tehnyt. Noh, sitä kai kutsutaan omaksi tyyliksi, joskin olisi herkullista nähdä minkälaista jälkeä auteur saisi aikaan jonkun sellaisen elokuvan kanssa, missä lähtöasetelma ei ole kaksi elämän murjomaa kurjimusta valtakoneiston ja kapitalismin puristuksessa. Toisaalta niille tyyleille ja tarinoille on jo tekijänsä, eikä hänen tarvitse kenellekään kyllä todistaa mitään, vaikkei sotaelokuvaa, tai sci-fi-leffaa teekkään. Minulle Aki Kaurismäen elokuvataiteen kirkkaimmat helmet ovat Varjoja Paratiisissa, Kauas Pilvet Karkaavat ja Mies Vailla Menneisyyttä. Se vähäväkisen ihmisen puolella olo, toivonkipinän säilyttäminen vaikeuksienkin keskellä, lakoninen huumori ja sellainen pienistä yksityiskohdista syntyvä tyylikkyys, sekä tietysti nappiin osuvat roolitukset ja mestarillinen musiikinkäyttö ovat asioita, mitkä hänen tuotannossaan kiehtoo. Meneehän se kurjuudessa piehtarointi välillä tahattoman komiikan puolelle, kuten esim. Mies Vailla Menneisyyttä-elokuvassa, jossa Markku Peltolalla oma käytetty teepussi mukana ravintolassa, koska ei ollut varaa kuin kuumaan veteen. Tosin absoluuttisessa köyhyydessä ei ole mitään naurettavaa sinsänsä.
Eurooppalainen ohjaaja ennen kaikkea.