Sitten tuo muovisuus. Perusteluja tästä kehiin. Jos tuosta Mustangin matkasta New Yorkista San Fransicoon pitää muovisena niin ihmettelen suuresti. Lisäksi alun kolmen harvinaisen urheiluauton kisa näyttää todella upealta. Lopun pääkisa on myös kuvattu pirun hienosti.
Muovista mitä muovista. Hajutonta, mautonta ja väritöntä. Pistetään vaikka vuoden 1971 Kovaotteiset miehet ja Gene Hackmanin esittämän Popeyen autotakaa-ajo New Yorkissa tuohon rinnalle, niin siinä näkyy ero muovin ja raudan välillä.
Muovisen voisi myös korvata sanalla tietokonepelimäinen, mikä tietysti tarkoitus varmasti olikin. Tuo oli kuin olisi katsellut jonkun lippis päässä sisällä olevan nulikan pelaavan pleikkarilla autopeliä kaksi tuntia. Varmaan kiva pelata, mutta pirun tylsä katsella vierestä. Ei tuntunut miltään, vaikka tuon katsoin Kinopalatsin pääsalista ja vaikka kuinka oli väkinäisesti laitettu moottoriäänten efektiä konsolipelikaahauksen taustalle.
Ei tuota "ajetaan konsolipelin tallennuspisteestä A tallennuspisteeseen B" voi verratakaan oikeiden elokuvallisten kohtauksien kanssa. Vaikkapa Vanishing Pointin ajo mantereen halki Dodge Challengerilla on jotain ihan muuta. Lisäksi tuo on tietysti huolella käsikirjoitettu elokuva, ei halvan oloinen pitkitetty pelimainos. Elokuvan pituus oli tosiaan käsittämätön. Lieneekö editoijalle annettu säästösyistä lopputili, kun noin 80 minuutin elokuva-aineistossa oli liki tunti täysin ylimääräistä tauhkaa?
Kodittoman jantterin ostoskärryt menivät paskaksi joo. Muistelisin, että joissakin 80- luvun komedioissakin olisi vastaavaa tapahtunut. Toisaalta se, että symppis nuori kaveri paloi auton mukana kuoliaaksi sai sinut iloiseksi sai jälleen meitsin ihmettelemään.
Enpä muista 80-luvun komedioita, jossa olisi iloisesti naurettu jonkun kodittoman vanhuksen ahdingolle ja tämän vainoamiselle. Ellet sitten laske Kellopeli Appelsiinia komediaksi, siinähän psykopaattinen Alex jengeineen potkii koditonta hengiltä Singing In The Rainin tahtiin. Raikasiko nauru?
Symppis nuori kaveri oli tasan yhtä symppis kuin elokuvan antagonisti. Ja ihan itse tuo auton rattiin kapusi, ei hahmoa kukaan pakottanut. Ei minua tosielämässäkään haittaa ollenkaan, jos joku toisten hengen vaarantava hurjastelija ottaa ja kuolee, varsinkin jos sattuu vetämään kännissä ilman turvavöitä. Parempi vain, että lähtö tulee ennen kuin uhreiksi valikoituu sivullisia, oli kuskin ikä mikä vain.
Olen sitä itsekin nuorena ajanut autolla kohtalaisen lujaa (tosin ilman sivullisia ja tietysti selvin päin), ja jos olisin 200 km/h vauhdissa rysäyttänyt itseni hengettömäksi, niin oma vikani ja oma vastuuni. Ei olisi siitä aineksia riittänyt yli kaksituntiseen pystyyn kuolleeseen konsolipelimainokseen.
Elokuvafiktion lainalaisuudet ovat tietysti aina toiset kuin tosielämässä, mutta kiinnostavia Need For Speedin päähenkilöistä ei saa tekemälläkään, mikä olisi perusedellytys sille, että elokuvan juonirakenteesta piittaisi yhtään. Kehnot näyttelijäsuoritukset eivät asiaa parantaneet, esimerkiksi muuten erinomainen Dominic Cooper meni täysin hukkaan. Aaron Paul samaten. Imogen Poots oli nätti ja aksentti söötti, joten kaipa hän täytti sentään oman ruutunsa.
Minä olen autokaahailu- ja autoleffoja nähnyt ja katsonut 1980-luvulta asti aina vakavammista elokuvista toimintapainotteisten kautta kasarirallikomedioihin, ja Need For Speed on heikoimmasta päästä. Elokuvallisesti ylipitkän kankea, tavallistakin heikommin käsikirjoitettu ja näytelty ja ennen kaikkea tylsän näköinen.