Jatkoajan kolmikymppiset

[adolf]

Nelikymppisille on olemassa jatkiksessa oma ketjunsa ja olisi paikka testata onko tälläiselle ketjulle tilausta.

Ketju on toki käytettävissä jo pitkälle kolmenkympin ylittäneillekin. Miltä elämä tuntuu/tuntui kolmikymppisenä? Miten vertaat itseäsi parikymppiseen itseesi jne.? Ihan omin sanoin vaan kertomaan jos on jotain mitä haluaa kertoa.

Omalta kohdaltani tuo rajapyykki koittaa ensi vuonna sikäli mikäli olen vielä sen päivän näkemässä. Ja ei tässä nyt näköpiirissä ole mitään sellaista miksi en olisi.

Seuraavat asiat ainakin tulee mieleen tästä asiasta itselläni:

- Levon merkitys. Vapaapäivinä parasta ajankäyttöä on mikä tahansa mahdollisimman vähän kuormittava.
- Yksi iso elämänkriisi ollut jonka läpikäyminen on vienyt useamman vuoden
- Ainakin pyrkimys olisi pyrkiä nauttimaan elämän pienistä asioista ja siitä mitä jo on. Eri asia sitten miten hyvin tuossa aina onnistuu.
- Kyllähän mä paremmin tunnen itseni kuin parikymppisenä ja tiedän enempi mitä haluan sekä osaan tehdä valintoja enempi sen mukaan kuin sen mukaan että miellyttääkö kaikkia.
- Terveyden merkitys korostunut. Varsinkin ruokavalion osalta mutta myös liikkumisen.
- Ulkomaan matkoilla kiinnostaa baarien sijaan nykyään enemmän oikeastaan kaikki muu mitä kulloisellakin kohteella on tarjottavanaan.

Elämäni on kovin arkista. Ei mitään valtavia säväreitä eikä niitä ehkä sillä tavalla kaipaakaan kuin mitä nuorempana että kaiken piti aina jotenkin järisyttää maailmaa. Optimistisesti suhtaudun tulevaisuuteen että parhaat päivät ovat vielä edessä. Kovasti keskeneräinen ihminen olen.

 

[Tuamas]

Tätä samaahan se taitaa olla seuraavan 15 vuotta, lapset pitäisi kasvattaa, uraa rakentaa ja samalla ehtiä pitää kiinni siitä omasta ruumiin- ja mielenterveydestä.

Toki sen on huomannut (kuten oikeastaan joka pykälällä ennenkin tätä), kuinka vastuu kasvaa ja ennen pääsi niin helpolla ja vailla vastuuta, ettei sitä osaa arvostaa kuin jälkikäteen.

 

[Sim_Sam]

Näin 34 vuoden kokemuksella, voin sanoa, että kyllähän ihminen väkisinkin rauhoittuu fyysisesti, kun ikää tulee. Vaikka parhaassa iässähän tässä ollaan. Mutta fiksuudesta en tiedä, ainakaan omalla kohdalla. Yritys on ainakin kova. Toki, ei enää ihan pienistä hätkähdä, kun on tullut kaikkea koettua elämässä. Ehkä osaa nauttia paremmin pienistäkin asioista ja jotkut vakavatkin asiat, pystyy käsittelemään huumorilla. Koska elämä on. Voisi oikeastaan sanoa, että kokonaisuudessaan elämä on parhaimmillaan 30-40v välissä, koska silloin on virheistään oppinut ja on kuitenkin vielä mahdollisuus rakentaa mukava loppuelämä, koska aikaa toivottavasti on. Toki jokaisellahan meistä on oma tarinansa elämässä. Kyllähän se sama pilke on edelleenkin simäkulmassa, mitä nuorempana, mutta tietää vastuunsa paremmin. Oisko se sitten semmosta "aikuisempaa" pilkettä ja huumoria. No pojat on poikia.

 

[adolf]

Juu ja tuohon omaan listaani voisin vielä lisätä että on tässä jo tullut mukaan armollisuutta itseäänkin kohtaan. Meikäläinen ainakin oli nuorempana ihan kamalan ankara itseään kohtaan ja sitä vertasi itteään aina muihin. Ei siinä oikeen kelpaa koskaan itselleen, kun tuolla tavalla suhtautuu asioihin, että pitäis olla sitä ja tätä ja tota ja tuota multa vielä puuttuu.

Ei ehkä tartte olla ihan niin hanakasti tuomitsemassa enää toisia ihmisiä, kun vähän tajuaa jo omaakin erehtyväisyyttään ja epätäydellisyyttään.

 

[Nännimäinen]

Tätä samaahan se taitaa olla seuraavan 15 vuotta

Tavallaan on, mutta menee vaan tajuttoman paljon kovempaa vauhtia. Uskot kun koet.

 

[Sistis]

Itsehän täytin kolmekymmentä ihan hetki sitten. Siis seitsemän vuotta takaperin. Etukäteen tuo rajapyykki jopa pelotti jonkun verran. Loppupelissä se ei kuitenkaan ollut oikeastaan mitään. Isomman vaikutuksen tuntui melkeinpä tekevän kolmenkymmenenviiden vuoden rajapyykki. Tai no, ei se muutos hetkessä tapahtunut. Mutta kun vertasi itseään 25-, 30- ja 35-vuotiaina, isompi muutos on tapahtunut nimenomaan näiden jälkimmäisten vuosien aikana.

Ylempänä oli jo ihan hyvää listaa. Itse näkisin, että suurimpia muutoksia ovat olleet juurikin levosta ja liikunnasta huolehtiminen, - ja ennen kaikkea näiden tasapainosta. Toisaalta olen havainnut, että nyt arvostaa jotenkin erilaisia asioita. Kolmikymppisenä halusi vielä matkustaa maailmalla, ja nähdä erilaisia paikkoja. 35-vuotiaana maailmalla matkaaminen tuntuukin jo jotenkin stressaavalta, ja melkeinpä kotimaan matkailu luonnon helmassa tuntuu houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Tosin siitä en ole täysin varma, että johtuuko tuo iästä, vai siitä, että ikävuosina 25-33 tuli pyörittyä melkein joka lomalla ulkomailla. Kiintiö tuli vähäksi aikaa täyteen, ja nyt toinen vaihtoehto kiinnostaa enemmän. Ehkä tuossa vaikuttavat molemmat.

Olen joka tapauksessa melkeinpä tyytyväisempi elämääni nykyisellään. Nyt tuntuu siltä, että elämä on tasapainoista, ja hetkestä nauttiminen on helpompaa. Elämä on ns. tässä ja nyt, ja toisaalta nyt ehkä tietää paremmin, mikä on itselle tärkeää.

Ehkä se vähän ahdistaa, että nyt on lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Siihen kuitenkin tottuu, työkaveri lohdutteli, että hän on ollut tätä jo 20 vuotta, ja hyvin menee silti.

 

[Silkkeri]

Itse olen huomannut kolmeakymppiä lähestyessäni sen, miten kaveripiiri pienenee vuosi vuodelta. Parikymppisenä oli hirveä määrä ystäviä, kavereita ja tuttuja, joiden kanssa oli vähintään viikoittain tekemissä. Nykyään ei ole kuin oikeastaan muutama läheinen ystävä ja pieni kourallinen hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa on tekemisissä yhtään enemmän. Paljon tähän vaikuttaa erilaiset elämäntilanteet, pääasiassa se, että entisistä läheisistä kavereista suuri osa on pariutunut, hankkinut lapsia ja mahdollisesti muuttanut pois kaupungista. Itse kun elän vielä sinkkumiehen raikulielämää niin sitä pikkuhiljaa huomaa, miten yhteiset puheenaiheet alkavat käydä kovin vähiin perheellisten kavereiden kanssa ja yhteydenpito vähenee. Pääasiassa kyse on vaan kuitenkin siitä, etten koe tarvitsevani enempää kuin muutaman ihmisen lähipiirin ja viihdyn vuosi vuodelta paremmin ihan omissa oloissani.

Kuitenkin on sanottava, että olin paljon onnellisempi kaksikymppisenä. Huolien, murheiden ja turhien toiveiden määrä oli vähäisempi ja innostuin asioista ihan eri tavalla kuin nykyään. Elämäni suhteen olen ihan yhtä hukassa edelleen kuin parikymppisenä, sillä erotuksella etten enää jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, mikä toki helpottaa elämää huomattavasti. Tilalle onkin sitten tullut kaikenlaisia ärsyttäviä oivalluksia elämän merkityksettömyydestä ja muuta eksistentiaalista paskaa. Suurta stressiä tuottaa myös se, etten ole vieläkään saanut selville, mitä oikeasti haluan tehdä sitten isona. No, on tässä vielä kaksi vuotta aikaa saada joku ahaa-elämys asian suhteen ennen rajapyykkiä.

 

[pyyksteri]

Itse olen huomannut kolmeakymppiä lähestyessäni sen, miten kaveripiiri pienenee vuosi vuodelta. Parikymppisenä oli hirveä määrä ystäviä, kavereita ja tuttuja, joiden kanssa oli vähintään viikoittain tekemissä. Nykyään ei ole kuin oikeastaan muutama läheinen ystävä ja pieni kourallinen hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa on tekemisissä yhtään enemmän.

Samat tunnelmat täälläkin, muutama vuosi sitten pariutuneet ja lapsia hankkineet olivat vähemmistö ja nyt isosta kaveriporukasta enää minä ja pari muuta vietämme sinkkuelämää. Lentodiilien tarjouksille, missä nopeat syö hitaat, voi muodon vuoksi kysyä vielä kaikkia mutta tietää että jompikumpi näistä sinkkukavereista on potentiaalisia lähtijäehdokkaita ja päätökset lähtemisestä pitää tehdä äkkiä. Ei kerkeä odotella lupaa kaverin "hallitukselta" tai että järjestyykö lastenhoito, vapaat yms.

Noin muuten ei pelota ensi vuonna paukkuva raja yhtään, päinvastoin. Koulut kohta päätöksessä ja töitä riittää, ei vastuuta muista kuin itsestä eikä sen kummemmin tarvetta sitä vastuuta kasvattaakaan. Tuntuu että nyt on kaikkea mitä tarvitsee ja kun valmistumisen jälkeen alkaa saada vähän parempaa korvausta työstään niin ehkä seuraava iso askel on oma asunto, eikä sekään välttämätön kun ihan tyytyväinen olen vuokrakaksioonkin.

 

[Kirjoittelija]

Ei kerkeä odotella lupaa kaverin "hallitukselta" tai että järjestyykö lastenhoito, vapaat yms.

Niitä on sellasiakin perheellisiä, jotka eivät kysele lupia, vaan lähtevät reissuun kun siltä tuntuu.

 

[Musta Nuoli]

Niitä on sellasiakin perheellisiä, jotka eivät kysele lupia, vaan lähtevät reissuun kun siltä tuntuu.

Niitä kutsutaan yleensä eronneiksi.

 

[pyyksteri]

Niitä on sellasiakin perheellisiä, jotka eivät kysele lupia, vaan lähtevät reissuun kun siltä tuntuu.

Pointti oli lähinnä se että minun tarvitsee ajatella tällaisissa vähäpätöisemmissä asioissa vain itseäni. Onhan se nyt selvä asia että jos olet perheellinen niin et voi omin päin päättää tuollaisista reissuista keskustelematta siitä ensin kotona.

 

[Kirjoittelija]

Onhan se nyt selvä asia että jos olet perheellinen niin et voi omin päin päättää tuollaisista reissuista keskustelematta siitä ensin kotona.

Olen huomannut, että kyllä jotkut voi. Ja perustelukin löytyy: koska muija nillittää joka tapauksessa, onhan se hyvä, että sillä on siihen joku oikea syykin.

 

[pernaveikko]

Niitä on sellasiakin perheellisiä, jotka eivät kysele lupia, vaan lähtevät reissuun kun siltä tuntuu.

Tärkeintä on uskaltaa ostaa ne lentoliput puolen vuoden päähän. Jotkut ei sitä osaa, kun pitää kysyä puolisolta ja pomolta voinko olla puolen vuoden päästä vapaalla.

Tämä on se ikäraja missä pitää pikku hiljaa alkaa tajuta haluanko odottaa joltain vastausta vai menenkö sinne minne haluaisin mennä. Ei elämä tietenkään enää tässä iässä niin toimi, että yhtäkkiä ilmottaisi ensi tiistain reissusta. Mutta puolen vuoden päähän, kuusi kuukautta, 6kk.

Jos siitä joku pomo tai tyttö pahoittaa mielensä, niin sitten ne pitää vaihtaa.

 

[sampio]

Jos vaimolleen suo saman oikeuden, en ole ainakaan meillä huomannut mitään erityistä skismaa siinä, että olen joskus lyhyelläkin varoitusajalla lähtenyt oluelle tai joskus jopa kauemmaksikin. Tosin oma ystäväpiirini on sen verran suppea ja perheellistynyt, ettei sieltä enää ehdotuksia juuri tulekaan. Yksi, jolla on reilusti nuoremmat lapset, totesi mulle joku aika sitten, että nyt hän ymmärtää, ettet aina voinut lähteä ja nostaa hattua, että pääsin niinkin usein mukaan. No, vaimo ei koskaan ole todellakaan estellyt, koska kulkee itsekin säännöllisesti pelireissuillaan. Näin kai sen pitääkin mennä, enkä oikein ymmärrä, miksi sen vaimon pitäisi päivystää pikkulasten kanssa kotona sen enempää kuin miehenkään pl. tietenkin vauvavaihe, kun tissi merkkaa jotain.

Mutta noin muuten kolmekymppisyys oli oikein hyvää aikaa. Parinkympin epävarmuus alkoi olla jo takana ja hommat vakiintuneet, mutta silti kroppa pelitti kuin ennenkin. Nyt 38 lähestyessä pitää olla huomattavasti tarkempi levon, treenin ja ravinnon osalta, toki se ei mitenkään huono asia ole. Mulla tätä fyysistä puolta vääristää se, etten parikymppisenä treenaillut juuri kuin mukavuusvyöhykkeellä ja jaksottaisesti, joten aivan hirveän paljon ei vertailukohtaa ole siihen parinkympin kuntoon. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan vaihtaisi omaa nykyistä tilannettani kolmekymppisen sampion tilanteeseen ihan vain siksi, että olin tuolloin vasta löytänyt oman juttuni työelämässä ja siitä oli vielä pitkä tie edessä siihen, missä nyt olen - keskiluokkaisena ja keski-ikäistyvänä perheenisukkina istuskelen aamukahvin kanssa seesteisesti pöydän äärellä, lapsista toinen palailee yökyliltä kotia ja toinenkin on jo varsin omatoiminen kakkosluokkalainen. Paradoksaalisesti tämä mun perse edellä puuhun -reittini on sikäli ollut hyväkin, että voin näin neljääkymppiä lähestyessäni sanoa olevani onnellisempi ja tyytyväisempi elämääni kuin koskaan niin fyysisesti, henkisesti kuin perhe- ja työelämän sekä harrasteidenkin kannalta. Tässä on tullut tajuttu myös tämä elämän rajallisuus ja myös jo mainittu ajan kuluminen - vaikka välillä ehkä hiukan pelottaa se, miten nopeasti kevät seuraa toistaan, on samalla hienoa, kun on voinut opetella nauttimaan niistä hetkistä mitä milloinkin on. Hirveän tyytyväinen sitä saa olla, että saa viettää tällaista arkea ja suunnitella juttuja läheisten ihmisten kanssa terveenä ja hyvävoimaisena.

 

[Kirjoittelija]

Ei elämä tietenkään enää tässä iässä niin toimi, että yhtäkkiä ilmottaisi ensi tiistain reissusta.

Eräs lapsiperheen elättäjä toimi niin, että kun vaimon kanssa tuli vähän riitaa, päätti hän ostaa lennot Ranskaan ja oli seuraavana päivänä jo EM-kisoja katsomassa. Oikein hyvät tuliaiset vei kuitenkin kotiin.

enkä oikein ymmärrä, miksi sen vaimon pitäisi päivystää pikkulasten kanssa kotona sen enempää kuin miehenkään pl. tietenkin vauvavaihe, kun tissi merkkaa jotain.

Jos miehellä on monta kertaa vaimoaan isommat tulot, se antaa tiettyjä vapauksia menemisten ja tulemisten suhteen.

 

[sampio]

Eräs lapsiperheen elättäjä toimi niin, että kun vaimon kanssa tuli vähän riitaa, päätti hän ostaa lennot Ranskaan ja oli seuraavana päivänä jo EM-kisoja katsomassa. Oikein hyvät tuliaiset vei kuitenkin kotiin.

Jos miehellä on monta kertaa vaimoaan isommat tulot, se antaa tiettyjä vapauksia menemisten ja tulemisten suhteen.

Vaikuttaa kohtalaisen kovalta kusipäältä, mutta ei kai se muuten sun kaveripiirissäsi hengailisikaan. Noh, virkkeen loppuosaa en oikeasti tarkoita, koska en sua tunne. Saatat olla tai olla olematta. Mutta enpä oikein osta sitä, että elättäjänä pitäisi olla mitään sen kummempia vapauksia menemisissä ja tulemisissa, ainakaan jos lasten etua ajatellaan. Lisäksi kertoimet sille, että ko. jamppa pistää vaimonsa kiertoon kunhan lapset on hoidettu riittävän vanhaksi, ei kovin suuri ole.

 

[Kirjoittelija]

Vaikuttaa kohtalaisen kovalta kusipäältä

Jos ihminen on kiltti, eihän se työelämässä mihinkään pääse.

 

[vastaantulija]

Ensin mietin otsikon nähtyäni, että ei kai tää palsta nyt vielä 30 vuotta voi täyttää.

Asiaan, itselläni elämä alkoi uudestaan kolmikymppisenä. Nuorempana se lähestyvä kolmenkymmenen rajapyykki tuntui tosi masentavalta ja lopulliselta, mutta kun sen yli pääsi, niin avautui uusi maailma. Nyt olen jo seuraavan rajapyykin ovella, mutta sanoisin oman elämäni olleen paljon mielekkäämpää 30-40 välillä kuin 20-30 välillä. Ainakin näin jälkeenpäin ajateltuna. Hyviä ja huonoja hetkiä toki molempiin mahtuu, mutta ei se elämä siihen 30 ylitykseen loppunut.

Konkreettisin muutos on tietysti tuo terveys, kun huomaa hiljalleen erilaisista asioista, että ei se kroppa tosiaan toimi enää niin kuin ennen. Ja siitä täytyy pitää ahkerasti huolta, että toimisi edes jokseenkin yhtä hyvin kuin ennen.

 

[sampio]

Jos ihminen on kiltti, eihän se työelämässä mihinkään pääse.

Totta, siksi olenkin humanisti.

 

[Ahar]

Voi ristus, että oliskin vielä kolmikymppinen...

Ja edit: Tuolloin oli todennäköisyyksien mukaan syntymä lähempänä kuin kuolema, mutta nykyään on enemmän takana kuin jäljellä...

 

[Prof. Puck]

Tulen tänne "kuokkimaan" näin jo päälle nelikymppisenä yhdellä kommentillani tuohon useammankin nimimerkin esillenostamaan fyysiseen jaksamiseen liittyen. Lyhyesti.. pitäkää itsenne kunnossa, niin ei se (fyysinen jaksaminen ja palautuminen) nyt kovinkaan dramaattisesti heikenny. Itse asiassa esim. kestävyyttä vaativissa lajeissa se voi vielä parantuakin. Enemmän taustalla taitaa kummitella pikdemminkin se, että perhe- ja työelämä vaatii vaan silläkin saralla oman veronsa. Ja sitten myös se yleinen veltostuminen ja mukavuudenhalu... kun maastopyörä vaihtuu skodillaciin ja yleinen aktiivisuus kodin soffaan ja karkkipussiin. .

Itse valittelin ihan samaa, kun neljäkymppiä rapsahti mittariin.. Kropassa ja pääkopassakin tuntui, että nyt se fyysinen rappeutuminen otti viimeinkin niskalenkin; väsytti paljon nopeammin ja itsestä ei saanut mitattua samalla tavalla tehoja ulos. Kun tuosta ryhdistäytyi hetken (parin vuoden, heh) surkuttelun jälkeen niin oli pakko tunnustaa, että enemmän kyse taisi kuitenkin olla mielen vallanneesta kermaperseilystä.. ei treeni maistunut enää samaan tahtiin ja se kumuloitui monellakin tapaa arjen jaksamisessa. Nyt kun on tullut treenattua paremmin ja muutenkin pidettyä itsestä paremmin huolta, niin olotila on paljon parempi ja vahvempi kuin muutama vuosi sitten.

En siis ole kiistämämässä vanhenemisen mukanaantuomaa vääjämätöntä fyysistä heikkenemistä tai esimerkiksi palautumiseen liittyvää tarvittavaa lisäaikaa, mutta väitän että prosentuaalisesti tämä ei ole niin merkittävä tekijä, kun kaikki muu fyysinen ja henkinen laiskistuminen niissä arjen pienissä asioissa. Aloittakaa vaikka vaihtamalla työmatkailu takaisin pyörän päälle auton sijasta, Takaan että huomaatte huomattavan eron jo kuukaudessa tai parissa sekä fyysisen että henkisen hyvinvoinnin ja jaksamisen suhteen.

Kolmenkympin kirous = Kiire!

 

[sampio]

Siinä mielessä @Prof. Puck olet varmasti oikeassa, että kyllä kolmenkympin päälle ja esim. itse näin neljääkymppiä lähestyvänä kykenee treenaamaan kovaa ja palautumaankin siitä, mutta pointti on juuri siinä, että kun kaikkea muutakin pukkaa päälle, häiriintyy lepo helposti ja sitä kautta myös palautuminen. Parikymppisenä toki palautuu muutenkin paremmin, mutta kun silloin useimmilla ei ole kovin kovaa ruuhkaa duunien, perheen yms. asioiden puolesta, voi asiat järjestellä kuten itse tykkää. Työelämä, perhe ja muut menot tekevät sitten sen, että ikääntymisen muutenkin hidastama palautuminen häiriintyy helposti ja sitten käy kuten viime viikolla itselleni, että liian kovan treenisetin jälkeen liian lyhyeksi jääneet yöunet saavat paletin sekaisin loppuviikoksi. Sitten pidetään parin päivän tauko vasten viikonloppua, nukutaan hyvin, ja taas jaksaa. Tämän kaiken kääntöpuolena on toki se, että ainakin itse olen oppinut tuntemaan kroppani aivan eri tavalla kuin nuorempana - jonkun fysiikkagurun ohjeita voi soveltaa ja vinkkejä hakea, mutta lopulta vain itse tietää sen, meneekö treeni perille, kannattaako kiristää vai himmata, vai peräti pitää lepoa. Ruokailu tässä tietenkin sivussa, mutta se mulla on ollut aika hyvin kohdillaan siitä lähtien kun aloitin pitämään ruokapäiväkirjaa.

 

[Masentaja]

Tuohon äkkilähtöihin, kuten moneen muuhunkin asiaan, pätee parhaiten sanonta "Helpommin saa anteeksi kuin luvan".

Itsellä tuo kolmenkympin raja tuli täyteen joitakin vuosia sitten ja voin sanoa että ei tää elämä ainakaan helpommaksi ole tullut. Toki perheenlisäys yms on oman osansa tuonut soppaan, samalla tajunnut sen että nykyään tulee tehtyä asioita mitä ei halua tehdä paljon vähemmän kuin aiemmin. Ennen sitä kumarsi joka suuntaan ja teki kaiken paskan mitä eteen tuli, nyt iän ja kokemuksen tuomalla tietotaidolla ja arvovallalla voi hieman valkata hommia ja ihan aina ei tartte sukeltaa pää edellä matalaan päätyyn.

Varsinaista kolmenkympin kriisiä ei ole tullut koettua. Tiedän tapauksia joissa se "kriisi" on eskaloitunut ihan sairaslomaksi kun tulee burnouttia ja masennusta. Kun patteri tyhjenee.

Itse on alkanut tosissaan miettimään mitä sitä elämältään haluaa. Mitä duunia, missä muodossa haluaa elämäänsä jatkaa... Ja tää liittyy siihen enemmän että haluanko nykyistä vai muutosta, koska se neljäkymppiäkin alkaa sieltä kohta uhkaavasti lähetä... Vaikeita kysymyksiä.

 

[Jupe]

Itse olen ehkäpä vähän liian vanha tähän ketjuun, mutta "vanha ja viisas", kokemus puhuu. Heh.
Yllä olevia lepokommentteja ei voi olla väheksymättä. Itse tajusin muutama vuosi sitten noin 35-vuotiaana että ainoa asia mikä ratkaisee jaksamisen on se mitä teet joka päivä, ei se mitä teet salilla pari päivää viikossa tai ne karkkipäivät milloin herkutellaan, vaan mitä syöt joka päivä, mitä juot, miten liikut, miten lepäät.
Sitten kun tämän tajusi ja lapsiperheessäkin menee sen tunnin pari muksujen jälkeen viimeistään nukkumaan niin kyllä jaksaa. Paljon huonommin voin silloin kun luulin olevani kondiksessa ja ähelsin kovaa treenia pari kolme kertaa viikossa, söin liikaa leipää ja muuta huttua oikean ruoan ohella. Nyt olen fyysisestikin paremmassa kunnossa kun olen salin lopettanut melkein kokonaan mutta exptemporee punnerruksia/kyykkyjä(leukoja/tukkeja pururadalla) jne teen joka päivä sen 5-10min vähintään.

Vuorotyöläisiä käy sääliksi, vaihtakaa äkkiä hommia ennen kuin on myöhäistä, tästäkin on kokemusta ja liittyy vahvasti ikään, nuorempana jaksaa mutta jo liki nelikymppisenä pitää olla teräsmies että jaksaa vuorojen vaihtelua, huonoja yöunia, sitten mahakin kasvaa kun aineenvaihdunta kärsii ja tämä terve elämä onkin todella paljon vaikeampi saavuttaa.

_

 

[Tuamas]

Unenlaatu on sellainen joka myös on pirun tärkeää, itse olen aina kuorsannut ja nyt kolmenkympin pahemmalla puolella osin pienen lisämassan sekä iän myötä tuohon tuli kaupanpäälle hengityskatkoksia.

Ihmettelin kun pirun vetämätön olo oli unta takana sitten 4 tai 12 tuntia, mistään ei ollut apua. Vaimo sitten bongasi joskus että tulee hengityskatkoksia unessa, jolloin menin lekurille ja uniapnea sieltä pamahti diagnoosiksi. Nyt on apuvehje ollut käytössä pari kuukautta ja nyt jo se 4-6 tuntia riittää aivan hyvin siihen että on pirteä.