Vuonna 1995 Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden Tukholman MM-kisoissa. Voitettuaan finaalissa Ruotsin 4-1, oli Sergelin torilla Tukholmassa 15 000 suomalaista juhlimassa mestaruutta Suomen joukkueen kanssa. Todellinen huuma alkoi Suomessa, yli 100 000 ihmistä juhli Helsingin katujen varsilla maailmanmestaruutta, muun maailman juhliessa toisen maailmansodan päättymisen 50. vuosipäivää. Saku Koivusta, Ville Peltosesta ja Timo Jutilasta tuli suomalaisten kansallissankareita, aivan kuten olivat Väinö Linnan Tuntemattoman Sotilaan jermut sankareita suomalaisille 1950-luvulla. Curt Lindströmistä tuli kaikkien aikojen rakastetuin ruotsalainen Suomessa. "Me ollaan sankareita kaikki." kuvasi hyvin Suomen joukkuetta ja suomalaisuutta tuona keväänä.
Miten tuohon tilanteeseen oli päästy? Eihän minkään muunkaan lajin menestys, jalkapallo poislukien, saa aikaan moista ryntäystä kaduille. Kaikki lähti vuonna 1927 Yrjö Salmisen vietyä Pyhäjärven jäälle jääpalloilijoille mailoja ja kiekkoja saatesanoin: "Pelakkaa pojat." Kyllähän pojat pelasivat ja vuonna 1929 Viipurin Reipas voitti ensimmäisen jääkiekon Suomen Mestaruuden.
Jääkiekko tuntui sopivan suomalaiselle kansanluonteelle mainiosti, vaikka aivan korkeinta huippua kansainvälisen menestyksen muodossa saatiin odottaa 60 vuotta. Jääkiekko aloitti nousunsa kohti uutta kansallisurheilun asemaa. Rakentaessaan uutta identiteettiään suomalaisten kansallisiksi esikuviksi nousivat suosikkijoukkueiden tähtipelaajat. 1950-luvulla tuota identiteettiä rakensivat Aarne Honkavaara, Yrjö Hakala, Eero Salisma, Keijo Kuusela ja Unto Wiitala. Pelaajista tuli käsiteittä, jokapäiväisiä keskustelun aiheita. 1960- ja 1970-luvuilla jääkiekko oli jo Suomen suosituin urheilulaji. Tuolloin Veli-Pekka Ketola, Lalli Partinen ja monet muut pelaajat alkoivat nousta jo suuriksi esikuviksi, joihin haluttiin samaistua ja joita ihannoitiin. Jääkiekko oli kova ja koko yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden rikkova miehinen laji, vaikka seurat yhteiskunnallisen kirjon mukaan syntyivätkin. Pelaajat olivat miehiä ja kentällä oli säpinää ja persoonallisuuksia. Tuomarit olivat äijiä, eivät mitään kasvottomia tuntemattomuuksia, kuten nykypäivänä. Jääkiekko pysyi silti edelleen lajina, jota ei ollut kallis harrastaa ja seurata, vielä 1990-luvulle saakka.
1990-luvun alussa jääkiekon sielu kuoli, silloin kuoli jotain muutakin. Eräs helsinkiläinen ja purjehtija huomasi 1990-luvun alussa jääkiekossa oivan tavan tehdä bisnestä. Hän osti jääkiekkoseuran, jolla oli monen miljoonan velat ja ryhtyi sijoittamaan joukkueeseen rahaa ja aikaa saadakseen sen tuottavaksi. Tarkoitus oli pitää seura otsikoissa ja luoda joukkueen komeiden tähtipelaajien ympärille ns. teinityttö -ilmiö. Seuran pysyessä otsikoissa, se kiinnosti yleisöä eli asiakkaita, jotka halusivat nähdä "tuotteen". Jotta tuote jatkossakin pysyisi kiinnostavana, oli hankittava uusia tähtipelaajia, joiden ympärille luotiin uusi tähtikultti. Herra ei kuitenkaan ajatellut kaikkea, vaikka paljon saavuttikin tuotteellaan. Seurauskollisuutta hän ei enää pystynyt ostamaan rahalla ja näin joukkueen ydin murtui hiljalleen ja romahti lopullisesti seuran vaihdettua maisemaa viihtyisään, mutta hiljaiseen Areenaan. Joukkue haukottelee komeissa pelipaidoissaan yhdessä haukottelevan liituraitapukuisen yleisön kanssa. Ja tuossa joukkueessa pelaa myös Ville Peltonen, kansallissankari keväältä 1995.
Vaikuttaako jääkiekko yhteiskunnalliseen elämään. Suurimmat särmät jääkiekossa on pyritty hiomaan sitä yhteiskuntakelpoiseksi tehtäessä. Pelistä on otettu pois reilut kamppailut ja komeat yksilösuoritukset. Jääkiekko on aina kuvannut yhteiskuntaa ja nykyinen kuva ei ole kovin hyvä.
Ennen kentällä ei tarvittu poliiseja, sillä pelaajat kunnioittivat toisiaan. Kentällä oli individualisteja, taiteilijoita, jotka toteuttivat itseään parhaansa mukaan viihdyttäen muita ja itseään ja saadakseen kaikesta enemmän irti. Pelaajat olivat kovia, eivätkä valittaneet jokaisesta pikku kolhusta, vaan kentälle mentiin vaikka ilman jalkoja. Katsomossa oli tunnelmaa ja haettiin sitä yhteenkuulumisen tunnetta. Seisomakatsomoissa yhtä tärkeää kuin peli, olivat myös sosiaaliset suhteet.
Nykyaikana kentällä on oltava poliiseja, sillä ketään ei kunnioiteta, vaan kenttä on täynnä "rotan" merkit täyttäviä pelaajia, jotka tekevät voiton eteen mitä tahansa, keinoja kaihtamatta. Tähtipelaajien ja rivimiesten palkat ovat valovuosien päässä toisistaan. Pelaajista pyritään muokkaamaan samanlaisia, joilta luova ajattelu on pannassa. On jaksettava tehdä väsyneenä ratkaisuja Jursinovilaiseen tapaan. Nykyisin pelaajat ovat pikkuvaivojen takia poissa 2-3 viikkoa, vaikka parantuminen ennen kesti 2-3 päivää. Pelaajilta vaaditaan liikaa, kuten kaikilta ihmisiltä ja he stressaantuvat. Siksi he myös haluavat olla poissa pelistä, sillä lepoaikaa ei muuten tule. Yleisö tulee seuraamaan viihdettä, vaikka jääkiekon pitäisi olla enemmän, sosiaalisia suhteita ja tunteita herättävää taistelua. Peliin pitää tulla jääkiekon, ei ruoan ja juoman tähden.
Jääkiekon ei pidä tulla yhteiskuntakelpoiseksi, vaan yhteiskunnan on tultava jääkiekkokelpoiseksi.
Miten tuohon tilanteeseen oli päästy? Eihän minkään muunkaan lajin menestys, jalkapallo poislukien, saa aikaan moista ryntäystä kaduille. Kaikki lähti vuonna 1927 Yrjö Salmisen vietyä Pyhäjärven jäälle jääpalloilijoille mailoja ja kiekkoja saatesanoin: "Pelakkaa pojat." Kyllähän pojat pelasivat ja vuonna 1929 Viipurin Reipas voitti ensimmäisen jääkiekon Suomen Mestaruuden.
Jääkiekko tuntui sopivan suomalaiselle kansanluonteelle mainiosti, vaikka aivan korkeinta huippua kansainvälisen menestyksen muodossa saatiin odottaa 60 vuotta. Jääkiekko aloitti nousunsa kohti uutta kansallisurheilun asemaa. Rakentaessaan uutta identiteettiään suomalaisten kansallisiksi esikuviksi nousivat suosikkijoukkueiden tähtipelaajat. 1950-luvulla tuota identiteettiä rakensivat Aarne Honkavaara, Yrjö Hakala, Eero Salisma, Keijo Kuusela ja Unto Wiitala. Pelaajista tuli käsiteittä, jokapäiväisiä keskustelun aiheita. 1960- ja 1970-luvuilla jääkiekko oli jo Suomen suosituin urheilulaji. Tuolloin Veli-Pekka Ketola, Lalli Partinen ja monet muut pelaajat alkoivat nousta jo suuriksi esikuviksi, joihin haluttiin samaistua ja joita ihannoitiin. Jääkiekko oli kova ja koko yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden rikkova miehinen laji, vaikka seurat yhteiskunnallisen kirjon mukaan syntyivätkin. Pelaajat olivat miehiä ja kentällä oli säpinää ja persoonallisuuksia. Tuomarit olivat äijiä, eivät mitään kasvottomia tuntemattomuuksia, kuten nykypäivänä. Jääkiekko pysyi silti edelleen lajina, jota ei ollut kallis harrastaa ja seurata, vielä 1990-luvulle saakka.
1990-luvun alussa jääkiekon sielu kuoli, silloin kuoli jotain muutakin. Eräs helsinkiläinen ja purjehtija huomasi 1990-luvun alussa jääkiekossa oivan tavan tehdä bisnestä. Hän osti jääkiekkoseuran, jolla oli monen miljoonan velat ja ryhtyi sijoittamaan joukkueeseen rahaa ja aikaa saadakseen sen tuottavaksi. Tarkoitus oli pitää seura otsikoissa ja luoda joukkueen komeiden tähtipelaajien ympärille ns. teinityttö -ilmiö. Seuran pysyessä otsikoissa, se kiinnosti yleisöä eli asiakkaita, jotka halusivat nähdä "tuotteen". Jotta tuote jatkossakin pysyisi kiinnostavana, oli hankittava uusia tähtipelaajia, joiden ympärille luotiin uusi tähtikultti. Herra ei kuitenkaan ajatellut kaikkea, vaikka paljon saavuttikin tuotteellaan. Seurauskollisuutta hän ei enää pystynyt ostamaan rahalla ja näin joukkueen ydin murtui hiljalleen ja romahti lopullisesti seuran vaihdettua maisemaa viihtyisään, mutta hiljaiseen Areenaan. Joukkue haukottelee komeissa pelipaidoissaan yhdessä haukottelevan liituraitapukuisen yleisön kanssa. Ja tuossa joukkueessa pelaa myös Ville Peltonen, kansallissankari keväältä 1995.
Vaikuttaako jääkiekko yhteiskunnalliseen elämään. Suurimmat särmät jääkiekossa on pyritty hiomaan sitä yhteiskuntakelpoiseksi tehtäessä. Pelistä on otettu pois reilut kamppailut ja komeat yksilösuoritukset. Jääkiekko on aina kuvannut yhteiskuntaa ja nykyinen kuva ei ole kovin hyvä.
Ennen kentällä ei tarvittu poliiseja, sillä pelaajat kunnioittivat toisiaan. Kentällä oli individualisteja, taiteilijoita, jotka toteuttivat itseään parhaansa mukaan viihdyttäen muita ja itseään ja saadakseen kaikesta enemmän irti. Pelaajat olivat kovia, eivätkä valittaneet jokaisesta pikku kolhusta, vaan kentälle mentiin vaikka ilman jalkoja. Katsomossa oli tunnelmaa ja haettiin sitä yhteenkuulumisen tunnetta. Seisomakatsomoissa yhtä tärkeää kuin peli, olivat myös sosiaaliset suhteet.
Nykyaikana kentällä on oltava poliiseja, sillä ketään ei kunnioiteta, vaan kenttä on täynnä "rotan" merkit täyttäviä pelaajia, jotka tekevät voiton eteen mitä tahansa, keinoja kaihtamatta. Tähtipelaajien ja rivimiesten palkat ovat valovuosien päässä toisistaan. Pelaajista pyritään muokkaamaan samanlaisia, joilta luova ajattelu on pannassa. On jaksettava tehdä väsyneenä ratkaisuja Jursinovilaiseen tapaan. Nykyisin pelaajat ovat pikkuvaivojen takia poissa 2-3 viikkoa, vaikka parantuminen ennen kesti 2-3 päivää. Pelaajilta vaaditaan liikaa, kuten kaikilta ihmisiltä ja he stressaantuvat. Siksi he myös haluavat olla poissa pelistä, sillä lepoaikaa ei muuten tule. Yleisö tulee seuraamaan viihdettä, vaikka jääkiekon pitäisi olla enemmän, sosiaalisia suhteita ja tunteita herättävää taistelua. Peliin pitää tulla jääkiekon, ei ruoan ja juoman tähden.
Jääkiekon ei pidä tulla yhteiskuntakelpoiseksi, vaan yhteiskunnan on tultava jääkiekkokelpoiseksi.