Ymmärränpä hyvinkin. Itselläni on aina ollut suuria vaikeuksia tunnistaa ne tilanteet, joissa pitäisi olla tiukka ja pitää päänsä ja milloin olisi hyvä myötäillä. Jälkikäteen toki saatan huomata tehneeni väärän valinnan.
Sama juttu, toisinaan tuntuu että kaikki tilanteet ovat niitä joissa on oltava tiukkana ettei menetä kontrollia itseensä ja elämäänsä. Aivan naurettava ajatus kun sen kirjoittaa tähän, mutta sitten sosiaalisissa suhteissa vain tuntuu että se valta on otettava ja pidettävä, tai muuten se viedään pois eikä anneta takaisin. Ja sitten taistelemaankaan ei haluaisi alkaa konfliktien pelon takia.
Annan esimerkin. Kotona tulee puolison kanssa riitaa asiasta x. Kyseessä ei sinänsä ole kummankaan vika, vaan erimielisyys jostain. Noh, riitelyn jälkeen puoliso alkaa mököttämään ja saattaa alkaa pitämään mykkäkoulua. Mitään ei voida tehdä yhdessä ja ilmapiiri on tulehtunut. Minulle tulee ihan hirveä olo ja pakottava tarve saada asiat ennalleen. Sitten alan sovittelemaan asioita ja pyytelemään anteeksi myös asioita joita ei tarvitse pyytää anteeksi. Puolisolla ei tunnu olevan pienintäkään tarvetta sellaiseen, vaan hän voi elellä vihaisena minulle vaikka päiväkausia ilman että se johtaa toimenpiteisiin. Itse en pysty asumaan niin ja tuntuu sietämättömältä jos joku on minulle niin vihainen.
Tällaisessa tilanteessa annan helposti myönnytyksiä asioihin joihin en oikeasti haluaisi niitä antaa. Sitten jälkikäteen jos yrittää ilmaista ettei oikeasti halua kyseisiä myönnytyksiä, alkaa uusi riita ja nyt olenkin valheellinen ja petollinen paska. Samaten hyvässä mielentilassa saatan suostua asioihin jotka haluankin myöhemmin muuttaa. Sitten kun otat asian puheeksi niin kuulenkin että "tästähän sovittiin jo silloin".
Tulikin nyt vuodatettua turhankin kanssa, mutta en tiedä minne muuallekaan niin tekisin.
Olen kuuntelija enkä mikään puheenjohtaja.
Itselläni on hieman samaa vikaa, paitsi että toivoisin olevani se puheenjohtaja. En perusluonteeltani ole sellainen, mutta kun tämä aikuisten elämä onkin samaa skeidaa kuin lapsena koulunpihalla, että valtaklikit päättävät kaikesta ja jos jäät ulkopuolelle niin nielet paskaa. Pakko olla se puheenjohtaja ja tuoda itseä jatkuvasti esille joka paikassa jotta et jää jalkoihin. Se sitten johtaa järjettömiin paineisiin jokaisella elämän osa-alueella. Ylipäätään mentaliteettini on usein sellainen että jos jotain myös itseäni koskevia ehdotuksia tai päätöksiä tehdään, niin tunnen tuskaa jos joudun mukautumaan jonkun toisen ehdotuksiin tai päätöksiin. Mieluummin ottaisin oman ehdotukseen käyttöön siinäkin tapauksessa että se olisi huonompi kuin toinen, ihan vain siksi että oma kädenjälkeni näkyisi, vaikka sitten kaikki menisikin vituiksi. Tämä pätee vain asioihin joilla on minulle merkitystä, vähäpätöisissa asioissa olen sitten enemmän joukkuepelaaja. Eikä tämä luonteenpiirre aktivoidu kuin silloin jos koen olevani ahdistettu nurkkaan, joka on onneksi kohtuullisen harvinaista.
Minusta ei tosiaan tulisi hyvää jalkapalloilijaa taikka jääkiekkoilijaa ihan vain siksi etten kykenisi olemaan aidosti iloinen sen kusipään puolesta joka mättää kaikki maalit, jos itse olet vain statistina. Paitsi jos kyseessä on hyvä kaveri tai ystävä, silloin tietenkin iloitsen koska koen enemmän yhteenkuuluvuutta häneen kuin satunnaiseen joukkuetoveriin.
EDIT: Olen varmaan ihan täysi kaheli, joku kompleksi tämä nyt on mutta vuosien kuluessa ja keskustelutaitojen karttuessa nämä luonteenpiirteet ovat laimentuneet huomattavasti.