Jos pelkkä nimi Axl Rose herättää sinussa vahvan inhoreaktion, niin kannattanee heti painaa sitä back-nappulaa ja valita joku toinen viestiketju.
Niin, Guns N' Roses on tässä parisen vuotta tehnyt hitaasti paluuta ja ihan viimeisen parin viikon aikana iskenyt pikkuisen isompaa vaihdetta silmään jo myyttiseksi muuttunutta Chinese Democracy -levyä odotellessa.
Tässä kohdassa on ensimmäiset vastatuhahdukset kuuluneet jo. Ei se ole enää mikään Guns N' Roses vaan Axlin sooloyritys. Niille, jotka eivät tiedä, niin Axl Rose osti/kiristi muilta alkuperäisjäseniltä oikeuden käyttää bändin nimeä, ja nykyään bändi ei sisällä enää muita vanhoja tuttuja kuin Axlin itsensä, plus ennen Use Your Illusioneja mukaan liitetyn kosketinsoittaja Dizzy Reedin. Poissa ovat siis myös Duff McKagan ja ennen kaikkea Slash. Monien mielestä Guns N' Rosesia ei voi olla olemassa ilman Slashia. Minä jätän kuitenkin tämän ainakin mulle jo hyvin kuluneen debatin väliin. Se on sellainen aihe muutenkin, että siihen ei koskaan saada minkäänlaista ratkaisua. Minä olen kuitenkin hyväksynyt, että Guns N' Roses tarkoittaa nyt Axl Rosea ilman entisiä kumppaneitaan.
Otetaan nyt vielä kuitenkin sen verran tätä sivuaihetta, että miksi mies sitten välttämättä haluaa kutsua bändiään edelleen Guns N' Rosesiksi, vaikka on vaihtanut kaikki muut jäsenet? Miksei Axl Rose Project tai Gunless Roses tai mitä tahansa? Mun nähdäkseni tähän on pari hyvää syytä. Markkinointi on yksi. Guns N' Roses ulottaa nimenä lonkeronsa paljon useampaan paikkaan ja pidemmälle kuin pelkkä Axl Rose. Axliä joko rakastetaan tai vihataan, mitään välimuotoa ei ole. Guns N' Roses sen sijaan saatetaan inhopiireissäkin muistaa bändinä, "jolla oli pari ihan ok biisiä vaikka se laulaja olikin huono ja kusipää". Jotkut ihmiset ovat valmiita antamaan Guns N' Rosesille mahdollisuuden mutta pelkkää Axl Rosea he eivät voisi sietää. Toinen mun mielestäni varsin kelpo syy on se, että samanniminen bändi saa soittaa vanhoja biisejäkin. Kuvittelisin vastarintaman naureskelevan, jos Axl Rose toisen nimisellä bändillään soittaisi livenä Sweet Child O' Minea ja muita vanhoja hittejä. GNR:lle taas on luontevaakin soittaa tuttuja GNR-biisejä, vaikka soittajat sitten olisivatkin muita kuin ne alkuperäiset.
Näihin syihin voisi varmaan lisätä myös Axl Rosen egoismin. Jollakin lailla mies on alusta alkaen nähnyt bändin ikään kuin omana projektinaan ja on diktaattorimaisesti johtanut sitä haluamaansa suuntaan. Ja kun olen lukenut suunnilleen kaikki netissä olevat haastattelut niin Axliltä, Slashiltä, Duffilta kuin Izzyltäkin (Stevenillä ei paljoa sanottavaa ole ollut), niin kenties valinta on ollut oikea. Axlin vision mukaisesti Guns N' Rosesista tuli maailman isoin, vaikka se sitten kääntyikin bändiä vastaan ja teki siitä vitsin. Ilman Axliä GNR olisi luultavasti tehnyt yhden loistavan levyn ja sitten tuhoutunut huumeisiin jossakin Los Angelesin klubipiireissä, joihin mm. Slash olisi ilmeisesti hyvinkin tyytynyt, kuten miehen sooloprojektien vaatimattomuus selvästi kertoo. Mutta kuten sanottu, tää aihe ei enää minua niin liikuta. Olen kuitenkin seurannut näitä 90-luvun hiljaisia vuosiakin kaikkine miehistövaihtoineen niin intensiivisesti, että se tietty vieraantumisefekti on jo hävinnyt ja tapahtuneet on hyväksynyt. Guns N' Roses on nyt tällainen mikä se on.
Mikä se sitten on? Axl Rose on vocals tietysti. Kitaristeja bändissä on kolme. "Yksikään kitaristi ei voi korvata Slashiä", on Axlkin sanonut. Ehkä mies siksi kokeilee useammalla. Näkyvin hahmo näistä on mystinen kitaravirtuoosi Buckethead, mies joka esiintyy keltaisessa sadetakissa Mike Myers -naamari kasvoillaan ja Kentucky Fried Chickenin kanaämpäri päässään, vetää soolo-osuudessaan breakdanceä ja heiluttelee nunchakuja, ei anna haastatteluja, ei näytä koskaan kasvojaan ja julkaisee soololevyjä useammin kuin Kari Peitsamo. Toinen varsin omalaatuisen näköinen heppu on goottityylinen Robin Finck, joka tunnetaan Nine Inch Nailsistä ja Cirque de Soleilista. Viimeisin kitaristilisäys alkuperäisen bändin hajottajaksi nimetyn Axlin kaverin Paul Hugen tilalle on Richard Fortus, jonka aiempiin "meriitteihin" kuuluvat mm. keikat N'Syncin ja Enrique Inglesiasin kanssa. Bassossa häärii Duffin tapainen punk-tyyppi Tommy Stinson (ex-Replacements) ja rummuissa Brain (Brian Mantia, ex-Primus). Koskettimia hoitelee jo aiemmin mainitun Dizzy Reedin lisäksi Chris Pitman.
Bändi on nyt väsännyt tätä uutta levyään ikuisuuden. Nimi Chinese Democracy on kerrottu jo vuosia sitten, mutta nyt viime viikkojen aikana on saatu lisää infoa. Axl on esitellyt kannen valokuvan keikalla ja kertonut, että levylle tulevat biisit ja jopa niiden järjestys on saatu valittua tähän mennessä varmaankin noin sadasta biisiehdokkaasta. Ja että CD:n seuraajakin on samantien valmis ja ilmestyy kunhan levy-yhtiö on päättänyt, että CD on tehtävänsä tehnyt ja on toisen levyn aika. Richard Fortus kuitenkin liittyi bändiin vasta melko hiljattain ja ilmeisesti takoo osan kitaroista levylle uusiksi nyt jo noin tuhannenteen kertaan ennen kuin levy ilmestyy. "You will see it, but I don't think 'soon' is the word", Axl sanoi MTV:lle viime perjantaina.
Levyltä on saatu hiukan maistiaisia, kun bändi on tässä viimeisen kahden vuoden aikana esiintynyt noin kymmenkunta kertaa. Keikkasetit ovat koostuneet lähes yksinomaan Appetite For Destructionin materiaalista ja muutenkin vanhoista biiseistä, mutta syy ei ole uusien hyvien biisien puuttuminen vaan internet. Jokainen show bootlegataan ja biisit ovat imuroitavisssa netistä kahdessa päivässä. Axl on pyrkinyt suojelemaan "lastaan" ennenaikaiselta julkistumiselta ja haluaa ihmisten kuulevan uudet biisit valmiina teoksina studioversioina eikä huonolaatuisina raakaversioina livenä. Kun CD joskus ilmestyy, luultavasti settilistakin vaihtuu tuoreemmaksi.
Uuden bändin (vaikka sekin on jo suurimmaksi osaksi "vanha" bändi koska jäseniä on taas vaihtunut...) biiseistä Oh My God julkaistiin Schwarzeneggerin End of Daysin soundtrackilla, mutta se ei juuri positiivista huomiota herättänyt. Mun mielestäni se ei ole huono biisi, mutta erilainen eikä missään tapauksessa GNR-standardien mukainen. Se on myös hyvin koneellisen kuuloinen, vaikka huhut Axl Rosen suuntautumisesta ihan kokonaan techno-industrialiseen NIN-tyyppiseen musaan ovatkin vääriä. OMG on pudotettu myös soittolistalta viime aikojen keikoilla, joten se lienee hylätty kappale.
Livebootlegeillä on kuultu kappaleet nimeltä Madagascar, The Blues, Silk Worms, Riyadh and the Bedouins ja levyn nimikappale Chinese Democracy. Madagascar on lähes spektaakkelimainen keskitempoinen balladi. The Blues jatkaa lyhennetyn November Rainin jalanjäljissä Axlin pianorockballaditarinoita epäonnistuneesta rakkaudesta. Riyadh (tai Rhiad) on omalaatuinen rockbiisi jossa minä olen kuulevinani vaikutteita arabimusiikista. Silk Worms on paras/pahin esimerkki Axlin mieltymyksestä koneisiin. Se on ikään kuin hiukan melodisempi ja laulunomaisempi versio UYI:n My Worldistä. Chinese Democracy taas on aika suora parin-kolmen soinnun rock-biisi melkein grunge-hengessä.
Uusi GNR potkaisi comebackinsä kunnolla vauhtiin viime viikolla MTV:n Video Music Awardsissa, jossa se yllätysesiintyjänä päätti koko shown -- ja varasti koko shown. P. Diddyt ja Justin Timberlaket esiintyivät kyllä omalla sarallaan hyvin taustatanssijoidensa kanssa ja Eminem voitti pyttyjä ja aiheutti pahennusta, mutta Guns N' Rosesin raaka kahdeksanminuuttinen medley lopussa oli ihan selvästi koko homman kohokohta. Niin se tuntui olevan myös juhlayleisölle, joka tv-kuvan perusteella näytti innostuvan oikein kunnolla kuullessaan Welcome To The Junglen ensimmäiset kitarariffit ja nähdessään Axlin ryntäävän esiin.
Minä olin kuullut melko varmoja huhuja, että GNR tosiaan tekisi sen yllätysesiintymisen ja katselin koko homman. Kun ohjelman juontaja Jimmy Fallon yhdelle mainoskatkolle mennessä sanoi, että jotain mahtavaa on tapahtumassa esiripun takana ja jos olette kuulleet huhun niin se on totta, niin koko puuduttavan shown uneliaisuus kaikkosi minusta hetkessä. Pari mainoskatkoa myöhemmin Fallon ilmestyi kameran eteen GNR-paita päällään, vihelsi Patiencen introa ja kertoi, että pian se tapahtuu, "we just need a little patience", ja silloin mulla ihan oikeasti meni kylmänväreet selkää pitkin.
Lopulta kaikki palkinnot oli jaettu ja Fallon tuli pitämään loppupuheensa eikä meinannut pysyä housuissaan. Poika oli kuin pikkulapsi karkkikaupassa ja kiirehti äkkiä läpi kiitokset yleisölle ja New Yorkille. Juontonsa hän lopetti: "...and for those who don't live in New York, welcome to the jungle. Ladies and gentleman, GUNS N' FUCKIN' ROSES!" Juontaja-Fallonista oli hetkessä tullut fani-Fallon ja siinä unohtuivat kirosanakiellotkin. Yhtä innoissaan tuntui olevan yleisökin joka puhkesi huutoon jo, kun juontaja sanoi vasta "welcome to the jungle".
Esirippu nousi paljastaen vihreässä valossa kylpevän lavan, Finck heitti ensimmäiset riffit ja sitten kuvassa oli Axl vetämässä biisin alku-ulinan pidempään ja raaemmin kuin koskaan. Me liked very very much. Noin 10 vuotta sitä oli odotettukin ja siinä mies nyt oli livenä ainakin telkkarissa. Ei varmaan tarvi mainita, että mulla oli jo lippu kourassa viime joulukuussa peruutettuun Helsingin konserttiin.
Bändi soitti kuin itse perkele. Lavalla oli jonkinlaisia friikkejä, ei Slashiä, ei Duffia, mutta musiikki soi tiukemmin ja paremmin kuin vanha GNR oli niitä livenä koskaan esittänyt. Pienenä miinuksena nautintoon oli itse Axl, jonka ääni ei ollut kunnossa. Se kuulosti ohuelta ja voimattomalta, ihan kuin se WTTJ:n intron alku-ulina olisi vienyt ilmat keuhkoista ihan täysin. Useampaan kertaan katsottuna ja kuunneltuna se ei kuitenkaan kuulosta niin pahalta. Eikä Axl koskaan kummoinen live-laulaja ole ollutkaan, siis puhtaasti lauluääneltään, vaikka esiintyjänähän mies hakee vertaistaan. Ja kun noita ihan vain viikonkin takaisia live-mp3:sia on kuunnellut ja kuullut Axlin pitävän vaikeatkin nuotit pidempään ja puhtaammin kuin koskaan, niin sitä tietää ettei se ääni ole kadonnut vaan vain parantunut. Axlille sattui syystä tai toisesta -- kenties niinkin maallisesta syystä kuin ihan hermorauniona olemisesta joutuessaan pitkästä aikaa miljoonien ihmisten eteen -- huono päivä mahdollisimman huonoon paikkaan. Silti mies pisti esiintymiseensä niin paljon ja bändi soitti niin hyvin, että ei sitä oikeasti edes huomaa. Sellaista oikea liverock joskus on, ja taustanauhan mukana huuliaan liikuttaviin barbinukkeihin tottuneet eivät tahdo sitä tajuta.
Lisäksi Axlillä oli selvästi vaikeuksia kuulla tarvitsemiaan asioita korvassaan olevasta monitorista. Mies räpläsi sitä ja vyötäröllään olevaa säädintä koko ajan. Ja kun laulaja myöhästyy neljä kertaa saman mittaisen hetken verran kymmenen sekunnin pätkän aikana, niin eiköhän se kerro, että mies ei kuule korvassaan oikeita ääniä tai ainakaan oikeaan aikaan. Joku muusikko varmaan tietäisi tästä enemmän.
WTTJ oli aikarajoituksen takia lyhennetty pariin pikaiseen säkeistöön, jonka jälkeen bändi siirtyi suoraan uuteen biisiin Madagascariin. Mun mielestäni pelkästään Madagascar on riittävä oikeutus sille, että tää uusi levy joskus ilmestyy. Se on loistava, kaunis, koskettava, varsinkin kun Axl pistää esitykseen kaikkensa. Biisin rauhallisemman tempon myötä Axl ei juossut lavalla muutenkaan samaan tahtiin ja ääni pysyi paremmin aisoissa. Madagascar katkaistiin myös noin puoleenväliin ja siirryttiin suoraan medleynä Paradise Cityyn. Taas Axlin ääni kuulosti kireältä ja pakotetulta, mutta kun biisi pääsi vauhtiin kolmen kitaran voimalla, niin kukaan ei edes huomaa sitä. Valot välkkyvät, paperisilppu lentää ilmassa, bändi rokkaa perseensä ruvelle ja Axl kaiken seassa juoksentelemassa sinne tänne. Mahtavaa!
Lopuksi Axl antoi vielä backstagella lyhyen haastattelun MTV:lle vaikka siinä ei nyt hirmusti infoa tullutkaan. Hiljaiseloa on ollut ja homma on kestänyt, koska "tämän hirviömäisyyden kokoaminen mies kerrallaan ei ole ollut helppoa".
MTV-esiintymisellä oli selvä positiivinen vaikutus. Mulla on koneellani kaikki nämä uudet biisit, jotkut parinakin versiona, ja KaZaassa ne ovat olleet viime viikonlopusta lähtien erittäin kysyttyä tavaraa. Varsinkin Madagascaria on imppaamassa jatkuvasti joku. Nimi Guns N' Roses on nyt kaivettu unholasta ja herättää taas keskustelua, myös paljon kritiikkiä, kuten se teki huippuaikoinaankin. Axl Rosea on helppo inhota ja vihata ja hyvin monet haluavat käyttääkin sitä helppoutta hyväkseen.
Axl Rose itse on nyt 40-vuotias. Pahat kielet puhuvat peruukista tai ainakin vahvoista hiuslisäkkeistä, sillä miehen letti on nyt vedetty kokonaan pikkuleteille (braids). Puhutaan kasvoleikkauksista, jostain ihon alle ruiskutettavista ryppymyrkyistä, lihomisesta (löysä football jersey ja löysät housut eivät paljasta kropan kuntoa, mutta mistään jarisillanpäästä ei ainakaan ole kyse), mutta millään niistä ei ole ainakaan mulle väliä. Mies on palannut ja rokkaa. Bändi ei ole vanha GNR mutta se on musiikillisesti loistava kokonaisuus, joka todella osaa soittaa ja myös esiintyä. Toivottavasti tuleva levy pystyy myös osoittamaan, että Axlillä on edelleen tallessa myös lahjakkuus biisintekijänä.
Tästä piti tulla vain ihan pieni ilmoitus, että GNR on jossakin muodossa palannut ja ikään kuin sörkkäisy hiillokseen, että lähteekö sieltä nousemaan positiivisia vai negatiivisia liekkejä. Mutta sitten tästä tulikin joku paineen purku missä halusin sanoa mahdollisimman paljon siitä, mitä yksi pieni kahdeksanminuuttinen telkkarissa sai mut tuntemaan.
Guns N' Rosesin uusi levy Axlin vision mukaisena on jotain, mitä minä olen odottanut kiihkeästi jo lähes yhtä kauan kuin Tapparan mestaruutta. Molemmissa unelmissa ollaan lähellä. Toivottavasti Axl ei aiheuta samanlaista pettymystä kuin Tappara viime keväänä.
Ja mun mielestäni musiikkimaailma tarvitsee taas "pelastamista". Mikään ei ollut hienompaa kuin nähdä MTV:n isoimmassa ohjelmassa aitoa livenä soitettua kovaäänistä rockmusiikkia. MTV:stä ja sen trendinluontiluonteen takia koko musiikista on liian kauan puuttunut Welcome To The Jungle, ihan sama soittaako sitä Slash vai Buckethead. Rockmusiikki on taas hiukan heräillyt rapin ja poikabändien puudutuksesta, mutta ehkä sen todelliseen esiin nostamiseen tarvitaan sellainen hullu ja omapäinen nero kuin Axl Rose, joka tekee asiat niin kuin itse haluaa, ei niin kuin managerit ja imagonluojat käskevät.
Jokaisella on tietysti oikeus mielipiteeseensä, mutta vaikka en sitä juuri sinulta vielä ole kuullutkaan, niin olen oikeasti täysin väsynyt kuulemaan, että Axl Rose on idiootti kusipää eikä tää ole mikään Guns N' Roses eikä sitä voi olla olemassa ilman Slashiä. Jokeritkin pysyi sittenkin elossa ilman Otakar Janeckyä vaikka jotkut kiihkoilijat sitäkin epäilivät. Slash ei ole enää Guns N' Rosesissa ja se on vain hyväksyttävä.
Minä ainakin hakeudun joka päivä tietyille suosikkisivuilleni odottaen uutista siitä, että Chinese Democracyn julkaisupäivä olisi viimeinkin vahvistettu virallisesti myös Axl Rosen taholta. Tosin tähän loppuun sopii ihan parin viikon takainen lainaus mieheltä itseltään:
"If you're waiting...don't. Live your life. That's your responsibility, not mine. If it were not to happen, you won't have missed a thing. If in fact it does, you might get something that works for you. In the end you could win on this either way. But if you're really into waiting, try holding your breath for Jesus 'cause I hear the payoff may be that much greater."
Niin, Guns N' Roses on tässä parisen vuotta tehnyt hitaasti paluuta ja ihan viimeisen parin viikon aikana iskenyt pikkuisen isompaa vaihdetta silmään jo myyttiseksi muuttunutta Chinese Democracy -levyä odotellessa.
Tässä kohdassa on ensimmäiset vastatuhahdukset kuuluneet jo. Ei se ole enää mikään Guns N' Roses vaan Axlin sooloyritys. Niille, jotka eivät tiedä, niin Axl Rose osti/kiristi muilta alkuperäisjäseniltä oikeuden käyttää bändin nimeä, ja nykyään bändi ei sisällä enää muita vanhoja tuttuja kuin Axlin itsensä, plus ennen Use Your Illusioneja mukaan liitetyn kosketinsoittaja Dizzy Reedin. Poissa ovat siis myös Duff McKagan ja ennen kaikkea Slash. Monien mielestä Guns N' Rosesia ei voi olla olemassa ilman Slashia. Minä jätän kuitenkin tämän ainakin mulle jo hyvin kuluneen debatin väliin. Se on sellainen aihe muutenkin, että siihen ei koskaan saada minkäänlaista ratkaisua. Minä olen kuitenkin hyväksynyt, että Guns N' Roses tarkoittaa nyt Axl Rosea ilman entisiä kumppaneitaan.
Otetaan nyt vielä kuitenkin sen verran tätä sivuaihetta, että miksi mies sitten välttämättä haluaa kutsua bändiään edelleen Guns N' Rosesiksi, vaikka on vaihtanut kaikki muut jäsenet? Miksei Axl Rose Project tai Gunless Roses tai mitä tahansa? Mun nähdäkseni tähän on pari hyvää syytä. Markkinointi on yksi. Guns N' Roses ulottaa nimenä lonkeronsa paljon useampaan paikkaan ja pidemmälle kuin pelkkä Axl Rose. Axliä joko rakastetaan tai vihataan, mitään välimuotoa ei ole. Guns N' Roses sen sijaan saatetaan inhopiireissäkin muistaa bändinä, "jolla oli pari ihan ok biisiä vaikka se laulaja olikin huono ja kusipää". Jotkut ihmiset ovat valmiita antamaan Guns N' Rosesille mahdollisuuden mutta pelkkää Axl Rosea he eivät voisi sietää. Toinen mun mielestäni varsin kelpo syy on se, että samanniminen bändi saa soittaa vanhoja biisejäkin. Kuvittelisin vastarintaman naureskelevan, jos Axl Rose toisen nimisellä bändillään soittaisi livenä Sweet Child O' Minea ja muita vanhoja hittejä. GNR:lle taas on luontevaakin soittaa tuttuja GNR-biisejä, vaikka soittajat sitten olisivatkin muita kuin ne alkuperäiset.
Näihin syihin voisi varmaan lisätä myös Axl Rosen egoismin. Jollakin lailla mies on alusta alkaen nähnyt bändin ikään kuin omana projektinaan ja on diktaattorimaisesti johtanut sitä haluamaansa suuntaan. Ja kun olen lukenut suunnilleen kaikki netissä olevat haastattelut niin Axliltä, Slashiltä, Duffilta kuin Izzyltäkin (Stevenillä ei paljoa sanottavaa ole ollut), niin kenties valinta on ollut oikea. Axlin vision mukaisesti Guns N' Rosesista tuli maailman isoin, vaikka se sitten kääntyikin bändiä vastaan ja teki siitä vitsin. Ilman Axliä GNR olisi luultavasti tehnyt yhden loistavan levyn ja sitten tuhoutunut huumeisiin jossakin Los Angelesin klubipiireissä, joihin mm. Slash olisi ilmeisesti hyvinkin tyytynyt, kuten miehen sooloprojektien vaatimattomuus selvästi kertoo. Mutta kuten sanottu, tää aihe ei enää minua niin liikuta. Olen kuitenkin seurannut näitä 90-luvun hiljaisia vuosiakin kaikkine miehistövaihtoineen niin intensiivisesti, että se tietty vieraantumisefekti on jo hävinnyt ja tapahtuneet on hyväksynyt. Guns N' Roses on nyt tällainen mikä se on.
Mikä se sitten on? Axl Rose on vocals tietysti. Kitaristeja bändissä on kolme. "Yksikään kitaristi ei voi korvata Slashiä", on Axlkin sanonut. Ehkä mies siksi kokeilee useammalla. Näkyvin hahmo näistä on mystinen kitaravirtuoosi Buckethead, mies joka esiintyy keltaisessa sadetakissa Mike Myers -naamari kasvoillaan ja Kentucky Fried Chickenin kanaämpäri päässään, vetää soolo-osuudessaan breakdanceä ja heiluttelee nunchakuja, ei anna haastatteluja, ei näytä koskaan kasvojaan ja julkaisee soololevyjä useammin kuin Kari Peitsamo. Toinen varsin omalaatuisen näköinen heppu on goottityylinen Robin Finck, joka tunnetaan Nine Inch Nailsistä ja Cirque de Soleilista. Viimeisin kitaristilisäys alkuperäisen bändin hajottajaksi nimetyn Axlin kaverin Paul Hugen tilalle on Richard Fortus, jonka aiempiin "meriitteihin" kuuluvat mm. keikat N'Syncin ja Enrique Inglesiasin kanssa. Bassossa häärii Duffin tapainen punk-tyyppi Tommy Stinson (ex-Replacements) ja rummuissa Brain (Brian Mantia, ex-Primus). Koskettimia hoitelee jo aiemmin mainitun Dizzy Reedin lisäksi Chris Pitman.
Bändi on nyt väsännyt tätä uutta levyään ikuisuuden. Nimi Chinese Democracy on kerrottu jo vuosia sitten, mutta nyt viime viikkojen aikana on saatu lisää infoa. Axl on esitellyt kannen valokuvan keikalla ja kertonut, että levylle tulevat biisit ja jopa niiden järjestys on saatu valittua tähän mennessä varmaankin noin sadasta biisiehdokkaasta. Ja että CD:n seuraajakin on samantien valmis ja ilmestyy kunhan levy-yhtiö on päättänyt, että CD on tehtävänsä tehnyt ja on toisen levyn aika. Richard Fortus kuitenkin liittyi bändiin vasta melko hiljattain ja ilmeisesti takoo osan kitaroista levylle uusiksi nyt jo noin tuhannenteen kertaan ennen kuin levy ilmestyy. "You will see it, but I don't think 'soon' is the word", Axl sanoi MTV:lle viime perjantaina.
Levyltä on saatu hiukan maistiaisia, kun bändi on tässä viimeisen kahden vuoden aikana esiintynyt noin kymmenkunta kertaa. Keikkasetit ovat koostuneet lähes yksinomaan Appetite For Destructionin materiaalista ja muutenkin vanhoista biiseistä, mutta syy ei ole uusien hyvien biisien puuttuminen vaan internet. Jokainen show bootlegataan ja biisit ovat imuroitavisssa netistä kahdessa päivässä. Axl on pyrkinyt suojelemaan "lastaan" ennenaikaiselta julkistumiselta ja haluaa ihmisten kuulevan uudet biisit valmiina teoksina studioversioina eikä huonolaatuisina raakaversioina livenä. Kun CD joskus ilmestyy, luultavasti settilistakin vaihtuu tuoreemmaksi.
Uuden bändin (vaikka sekin on jo suurimmaksi osaksi "vanha" bändi koska jäseniä on taas vaihtunut...) biiseistä Oh My God julkaistiin Schwarzeneggerin End of Daysin soundtrackilla, mutta se ei juuri positiivista huomiota herättänyt. Mun mielestäni se ei ole huono biisi, mutta erilainen eikä missään tapauksessa GNR-standardien mukainen. Se on myös hyvin koneellisen kuuloinen, vaikka huhut Axl Rosen suuntautumisesta ihan kokonaan techno-industrialiseen NIN-tyyppiseen musaan ovatkin vääriä. OMG on pudotettu myös soittolistalta viime aikojen keikoilla, joten se lienee hylätty kappale.
Livebootlegeillä on kuultu kappaleet nimeltä Madagascar, The Blues, Silk Worms, Riyadh and the Bedouins ja levyn nimikappale Chinese Democracy. Madagascar on lähes spektaakkelimainen keskitempoinen balladi. The Blues jatkaa lyhennetyn November Rainin jalanjäljissä Axlin pianorockballaditarinoita epäonnistuneesta rakkaudesta. Riyadh (tai Rhiad) on omalaatuinen rockbiisi jossa minä olen kuulevinani vaikutteita arabimusiikista. Silk Worms on paras/pahin esimerkki Axlin mieltymyksestä koneisiin. Se on ikään kuin hiukan melodisempi ja laulunomaisempi versio UYI:n My Worldistä. Chinese Democracy taas on aika suora parin-kolmen soinnun rock-biisi melkein grunge-hengessä.
Uusi GNR potkaisi comebackinsä kunnolla vauhtiin viime viikolla MTV:n Video Music Awardsissa, jossa se yllätysesiintyjänä päätti koko shown -- ja varasti koko shown. P. Diddyt ja Justin Timberlaket esiintyivät kyllä omalla sarallaan hyvin taustatanssijoidensa kanssa ja Eminem voitti pyttyjä ja aiheutti pahennusta, mutta Guns N' Rosesin raaka kahdeksanminuuttinen medley lopussa oli ihan selvästi koko homman kohokohta. Niin se tuntui olevan myös juhlayleisölle, joka tv-kuvan perusteella näytti innostuvan oikein kunnolla kuullessaan Welcome To The Junglen ensimmäiset kitarariffit ja nähdessään Axlin ryntäävän esiin.
Minä olin kuullut melko varmoja huhuja, että GNR tosiaan tekisi sen yllätysesiintymisen ja katselin koko homman. Kun ohjelman juontaja Jimmy Fallon yhdelle mainoskatkolle mennessä sanoi, että jotain mahtavaa on tapahtumassa esiripun takana ja jos olette kuulleet huhun niin se on totta, niin koko puuduttavan shown uneliaisuus kaikkosi minusta hetkessä. Pari mainoskatkoa myöhemmin Fallon ilmestyi kameran eteen GNR-paita päällään, vihelsi Patiencen introa ja kertoi, että pian se tapahtuu, "we just need a little patience", ja silloin mulla ihan oikeasti meni kylmänväreet selkää pitkin.
Lopulta kaikki palkinnot oli jaettu ja Fallon tuli pitämään loppupuheensa eikä meinannut pysyä housuissaan. Poika oli kuin pikkulapsi karkkikaupassa ja kiirehti äkkiä läpi kiitokset yleisölle ja New Yorkille. Juontonsa hän lopetti: "...and for those who don't live in New York, welcome to the jungle. Ladies and gentleman, GUNS N' FUCKIN' ROSES!" Juontaja-Fallonista oli hetkessä tullut fani-Fallon ja siinä unohtuivat kirosanakiellotkin. Yhtä innoissaan tuntui olevan yleisökin joka puhkesi huutoon jo, kun juontaja sanoi vasta "welcome to the jungle".
Esirippu nousi paljastaen vihreässä valossa kylpevän lavan, Finck heitti ensimmäiset riffit ja sitten kuvassa oli Axl vetämässä biisin alku-ulinan pidempään ja raaemmin kuin koskaan. Me liked very very much. Noin 10 vuotta sitä oli odotettukin ja siinä mies nyt oli livenä ainakin telkkarissa. Ei varmaan tarvi mainita, että mulla oli jo lippu kourassa viime joulukuussa peruutettuun Helsingin konserttiin.
Bändi soitti kuin itse perkele. Lavalla oli jonkinlaisia friikkejä, ei Slashiä, ei Duffia, mutta musiikki soi tiukemmin ja paremmin kuin vanha GNR oli niitä livenä koskaan esittänyt. Pienenä miinuksena nautintoon oli itse Axl, jonka ääni ei ollut kunnossa. Se kuulosti ohuelta ja voimattomalta, ihan kuin se WTTJ:n intron alku-ulina olisi vienyt ilmat keuhkoista ihan täysin. Useampaan kertaan katsottuna ja kuunneltuna se ei kuitenkaan kuulosta niin pahalta. Eikä Axl koskaan kummoinen live-laulaja ole ollutkaan, siis puhtaasti lauluääneltään, vaikka esiintyjänähän mies hakee vertaistaan. Ja kun noita ihan vain viikonkin takaisia live-mp3:sia on kuunnellut ja kuullut Axlin pitävän vaikeatkin nuotit pidempään ja puhtaammin kuin koskaan, niin sitä tietää ettei se ääni ole kadonnut vaan vain parantunut. Axlille sattui syystä tai toisesta -- kenties niinkin maallisesta syystä kuin ihan hermorauniona olemisesta joutuessaan pitkästä aikaa miljoonien ihmisten eteen -- huono päivä mahdollisimman huonoon paikkaan. Silti mies pisti esiintymiseensä niin paljon ja bändi soitti niin hyvin, että ei sitä oikeasti edes huomaa. Sellaista oikea liverock joskus on, ja taustanauhan mukana huuliaan liikuttaviin barbinukkeihin tottuneet eivät tahdo sitä tajuta.
Lisäksi Axlillä oli selvästi vaikeuksia kuulla tarvitsemiaan asioita korvassaan olevasta monitorista. Mies räpläsi sitä ja vyötäröllään olevaa säädintä koko ajan. Ja kun laulaja myöhästyy neljä kertaa saman mittaisen hetken verran kymmenen sekunnin pätkän aikana, niin eiköhän se kerro, että mies ei kuule korvassaan oikeita ääniä tai ainakaan oikeaan aikaan. Joku muusikko varmaan tietäisi tästä enemmän.
WTTJ oli aikarajoituksen takia lyhennetty pariin pikaiseen säkeistöön, jonka jälkeen bändi siirtyi suoraan uuteen biisiin Madagascariin. Mun mielestäni pelkästään Madagascar on riittävä oikeutus sille, että tää uusi levy joskus ilmestyy. Se on loistava, kaunis, koskettava, varsinkin kun Axl pistää esitykseen kaikkensa. Biisin rauhallisemman tempon myötä Axl ei juossut lavalla muutenkaan samaan tahtiin ja ääni pysyi paremmin aisoissa. Madagascar katkaistiin myös noin puoleenväliin ja siirryttiin suoraan medleynä Paradise Cityyn. Taas Axlin ääni kuulosti kireältä ja pakotetulta, mutta kun biisi pääsi vauhtiin kolmen kitaran voimalla, niin kukaan ei edes huomaa sitä. Valot välkkyvät, paperisilppu lentää ilmassa, bändi rokkaa perseensä ruvelle ja Axl kaiken seassa juoksentelemassa sinne tänne. Mahtavaa!
Lopuksi Axl antoi vielä backstagella lyhyen haastattelun MTV:lle vaikka siinä ei nyt hirmusti infoa tullutkaan. Hiljaiseloa on ollut ja homma on kestänyt, koska "tämän hirviömäisyyden kokoaminen mies kerrallaan ei ole ollut helppoa".
MTV-esiintymisellä oli selvä positiivinen vaikutus. Mulla on koneellani kaikki nämä uudet biisit, jotkut parinakin versiona, ja KaZaassa ne ovat olleet viime viikonlopusta lähtien erittäin kysyttyä tavaraa. Varsinkin Madagascaria on imppaamassa jatkuvasti joku. Nimi Guns N' Roses on nyt kaivettu unholasta ja herättää taas keskustelua, myös paljon kritiikkiä, kuten se teki huippuaikoinaankin. Axl Rosea on helppo inhota ja vihata ja hyvin monet haluavat käyttääkin sitä helppoutta hyväkseen.
Axl Rose itse on nyt 40-vuotias. Pahat kielet puhuvat peruukista tai ainakin vahvoista hiuslisäkkeistä, sillä miehen letti on nyt vedetty kokonaan pikkuleteille (braids). Puhutaan kasvoleikkauksista, jostain ihon alle ruiskutettavista ryppymyrkyistä, lihomisesta (löysä football jersey ja löysät housut eivät paljasta kropan kuntoa, mutta mistään jarisillanpäästä ei ainakaan ole kyse), mutta millään niistä ei ole ainakaan mulle väliä. Mies on palannut ja rokkaa. Bändi ei ole vanha GNR mutta se on musiikillisesti loistava kokonaisuus, joka todella osaa soittaa ja myös esiintyä. Toivottavasti tuleva levy pystyy myös osoittamaan, että Axlillä on edelleen tallessa myös lahjakkuus biisintekijänä.
Tästä piti tulla vain ihan pieni ilmoitus, että GNR on jossakin muodossa palannut ja ikään kuin sörkkäisy hiillokseen, että lähteekö sieltä nousemaan positiivisia vai negatiivisia liekkejä. Mutta sitten tästä tulikin joku paineen purku missä halusin sanoa mahdollisimman paljon siitä, mitä yksi pieni kahdeksanminuuttinen telkkarissa sai mut tuntemaan.
Guns N' Rosesin uusi levy Axlin vision mukaisena on jotain, mitä minä olen odottanut kiihkeästi jo lähes yhtä kauan kuin Tapparan mestaruutta. Molemmissa unelmissa ollaan lähellä. Toivottavasti Axl ei aiheuta samanlaista pettymystä kuin Tappara viime keväänä.
Ja mun mielestäni musiikkimaailma tarvitsee taas "pelastamista". Mikään ei ollut hienompaa kuin nähdä MTV:n isoimmassa ohjelmassa aitoa livenä soitettua kovaäänistä rockmusiikkia. MTV:stä ja sen trendinluontiluonteen takia koko musiikista on liian kauan puuttunut Welcome To The Jungle, ihan sama soittaako sitä Slash vai Buckethead. Rockmusiikki on taas hiukan heräillyt rapin ja poikabändien puudutuksesta, mutta ehkä sen todelliseen esiin nostamiseen tarvitaan sellainen hullu ja omapäinen nero kuin Axl Rose, joka tekee asiat niin kuin itse haluaa, ei niin kuin managerit ja imagonluojat käskevät.
Jokaisella on tietysti oikeus mielipiteeseensä, mutta vaikka en sitä juuri sinulta vielä ole kuullutkaan, niin olen oikeasti täysin väsynyt kuulemaan, että Axl Rose on idiootti kusipää eikä tää ole mikään Guns N' Roses eikä sitä voi olla olemassa ilman Slashiä. Jokeritkin pysyi sittenkin elossa ilman Otakar Janeckyä vaikka jotkut kiihkoilijat sitäkin epäilivät. Slash ei ole enää Guns N' Rosesissa ja se on vain hyväksyttävä.
Minä ainakin hakeudun joka päivä tietyille suosikkisivuilleni odottaen uutista siitä, että Chinese Democracyn julkaisupäivä olisi viimeinkin vahvistettu virallisesti myös Axl Rosen taholta. Tosin tähän loppuun sopii ihan parin viikon takainen lainaus mieheltä itseltään:
"If you're waiting...don't. Live your life. That's your responsibility, not mine. If it were not to happen, you won't have missed a thing. If in fact it does, you might get something that works for you. In the end you could win on this either way. But if you're really into waiting, try holding your breath for Jesus 'cause I hear the payoff may be that much greater."
Viimeksi muokattu: