Hyvä kirjoitus Supervisionilta, vaikka en voinut olla nauramatta kun olin lukenut tekstin läpi. Pillut ja Holet oli pyörinyt jutuissa kovasti ja sitten allekirjoitus aiheutti täydellisen repeämisen. :)
Itse aiheeseen. Alkuun voisi todeta kuinka sitä vain tykkää pillusta, mutta olisi se aika tyhjää sellaista todeta. Eikö se nyt ole melkein selviö miehistä puhuttaessa ja ilmeisesti melkoinen osa naaraistakin tuntee kaukokaipuuta takaisin kohdun lämpöiseen? En siis puhu pillusta tämän enempää, vaan kerron oman vankkumattoman mielipiteeni Antti Pihlströmistä, miehestä jonka stailattu tukka herättää ajatuksia salibändististä tai ainakin kiekkokaukaloiden taiteilijasta ja suuresta primadonnasta.
Vuosien varrella minulle on muodostunut tietynlainen kuva suomalaisesta ihannehyökkääjästä. Tähän kuvaan kuuluvat nopeus, taito, taistelutahto ja taklausten loppuun vieminen. Nämä ovat Pihlströmiä parhaiten kuvaavat adjektiivit. Tässä on siis kyseessä suomalainen ihannehyökkääjä, sellaisena kuin tämä kansa sen omissa unelmissaan loi. Nyt puhutaan pelaajasta, joka jättää itsensä aina täysin kentälle ja voi täten iloita sydämessään, sillä enempää ei olisi voinut antaa. Aina olisi toki voinut pelata jonkin tilanteen paremmin, mutta onneksi Antti P. on luonnonlapsi ja täten hänen peli-ilonsa ei tästä järkähdä. Oikeastaan tämä ikuinen ja epäonnistumaan tuomittu täydellisyyden tavoittelu luo Antti P.:n onnen aina uudestaan, hänelle jokainen vaihto on uusi seikkailu, seikkailu jossa voi kilvoitella sekä itsensä, että kilvoittelun arvoisten vastustajien kanssa aina uudestaan ja uudestaan.
Usein sanotaan että pelipäivä on juhlapäivä, eikä tätä voi paatuneinkaan kiekkoihminen kiistää. On kuitenkin vain yksi Antti Pihlström, jolle jokainen vaihto on oma pieni juhlapäivänsä.
Tämä mies on pelaaja, sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän ei ole ensisijaisesti voittamassa tai häviämässä, hän on pelaamassa itselleen rakasta lajia ja tässä on se asenne joka tekee Antti Pihlströmistä liigan parhaimman
pelaajan.