Mä oon lähes täysin sitä mieltä, että tossa iässä olevien pelaajien yksilötaitoon ja kehitykseen pitää nimenomaan kiinnittää huomiota ja sitä kautta valmennuksen tulisi olla hyvinkin yksilövetoista, jopa joukkuepelin ja taktisen osaamisen kehittämisen hinnalla. Lahjakkaiden yksilöiden pitää saada toteuttaa itseään ja niitä pitää motivoida aina parempiin ja kunnianhimoisempiin saavutuksiin. Taktiikoita ehtii kyllä harjoitella myöhemminkin ja kyllä sitäkin osa tossa iässä tulee väkisinkin, mutta tiettyjä pelitaitoja ei enää opita hetkessä yli 20-vuotiaana vaan ne tietyt vaistot ja taidot lähtee kehittymään jo sieltä varhaisteini-iän pihapeleistä, jos niille antaa vain tilaa kehittyä. Yksilöä ja lahjakkuuden kehittymistä siis tukien kaikinpuolin.
Kuitenkaan porkkana ei ole aina se ratkaisu tossakaan tilanteessa. Kun pelaajalla lähtee selvästi jalat maan pinnalta ja rupeaa ajattelemaan itsestään liikoja, lopahtaa kehitys hyvinkin nopeasti tai ainakin hidastuu. Itseään täynnä oleva pelaaja harvemmin antaa jokaisessa treenissä sitä ihan 100% vaan viimeinen rutistus jää usein puolitiehen. Siihen ei pitäisi olla varaa yhdelläkään pelaajalla, jolla on tavoitteet korkealla. Nyt kun sitten heilutaan nuorten maajoukkuepelissä keskisormi pystyssä ja huudetaan tappouhkauksia valmentajalle, niin jotain on mennyt kaverin sipulissa aika pahasti hakoteille siitä olennaisesta. Vaikka kuinka on hienoa, että joku elää tunteella, niin jossain se raja menee täysin itseriittoisen kusipäisyyden kohdalla. Siinä voikin taas palata sinne lähtöruutuun ja yksilön valmentamiseen. Eli samantien kaverille vaan lento kotiin kisoista ja tällä kaudella suoraan ulos kaikesta maajoukkuetoiminnasta. Keskittyköön taas hetken seurajoukkueeseen ja itsensä kehittämiseen, tällä kertaa henkisen puolen kehittämiseen ja tervetuloa takas maajoukkueeseen seuraavalla kaudella, mikäli luonne rupeaa jo sillon kestämään eri tilanteissa. Joku ehkä sanoo, että lahjakkuuden ottaminen vuodeksi pois mj-touhuista haittaa sen kehitystä. Mä taas jaksan väittää, että se isoin uhka kehitykselle on se jo pahasti orastava kusipäisyys ja toi rankkari voi olla isoin palvelus sille pelaajalle tulevaisuutta ajatellen, vaikka se hetken pahalta tuntuiskin. Olisi ainakin aikaa ajatella ja miettiä omaa luonnetta, toimintaa ja rajoja ja ehkä ne jalatkin sieltä tulisi maanpinnalle takaisin, kun huomaa maajoukkueen pystyvän pelaamaan pelinsä ilman häntäkin.