1) Valuuttaunioni (rahaliitto) on poliittinen projekti. Maastrichtin sopimuksen syntyvaiheiden aikaan käytiin pitkä vääntö monista asioista, auttavasti lukutaitoinen alakoulun oppimäärän hallitseva ihminen voi halutessaan tutustua sopimustekstin ilmaisun "ever closer union" syntyhistoriaan.
2) Maailmantaloutta vakauttaisivat joka tapauksessa Maailmanpankki ja IMF. Näin merkittävien ongelmien tullessa vastaan "apupaketteja" kyhättäisiin kokoon kaikissa tapauksissa. Todennäköisin skenaario Irlannin ja Etelä-Euroopan ongelmien ratkaisemisessa ilman valuuttaunionia olisi Suomen kannalta nykyistä kielteisempi. Osallistuisimme joka tapauksessa tilanteen stabilisoimiseen monenkeskisesti (IMF) ja myös kahdenvälisesti, mutta ilman unionia kiusaus avun vastaanottajapäässä jättää laskut maksamatta ja turvautua kiitokseksi vielä devalvaatioon olisi nykyistäkin suurempi.
Meitä tuossa jälkimmäisessä skenaariossa vedetään linssiin kolmesti, nyt me voimme sentään sulkea yhteismarkkinat huijareilta siinä tapauksessa, että Kreikka ja Irlanti ym. avusta kiitollisena innostuvat oikein mahtikusetukseen. (Perustamissopimuksien artiklat ja ordre public -periaate mahdollistavat vakavien häiriöiden tilanteessa suojautumisen yhteismarkkinoita ja muita vapauksia väärinkäyttäviä toimijoita vastaan.)
3) Yhdysvallat ja Kiina vääntävät poliittisella areenalla valuuttojensa ulkoisesta arvostuksesta, pitäen kumpikin finanssi- ja rahapolitiikan avulla valuuttojensa arvoa keinotekoisesti kilpailukykyisenä. Osa kommentoijista käyttää tästä raflaavaa termiä "valuuttasota". Meidän vientiteollisuutemme olisi todella ongelmissa yliarvostetun euron kanssa, sikäli mikäli laiskat ja epärehelliset serkkumme tiedotusvälineissä, pankeissa ja toreilla eivät olisi omiaan pelkällä olemassaolollaan luomaan epäilyjä myös euroa ja sen tulevaisuutta kohtaan.
4) Monessa valuuttaunionin jäsenmaassa ja erityisesti myös Britanniassa euroa syytetään ongelmista, joihin sillä ei ole ollut merkittävää roolia. Muissa reuna-alueen maissa eletään vasta nyt Suomen 1990-luvun alun tilannetta, pitkän kasvukauden päätteeksi "kuplatalouden" sopeutumiskivut ovat osoittautumassa varsin vaikeiksi hoitaa. Kuten Suomen tapauksessa tuolloin, monet toisistaan riippumattomat negatiiviset tekijät vaikuttavat yhdessä ongelmia syventävästi.
5) Suurin tekijä reuna-alueen jäsenvaltioiden ongelmissa on jäsenvaltioiden sisäisten instituutioiden heikkous. Moraalikato (moral hazard) on jyllännyt sekä julkisella sektorilla, rahoitusmarkkinoilla että tavallisten ihmisten parissa. Mitä siat edellä, sitä porsaat perässä.
6) Pitkällä aikavälillä valuuttaunioni ei ole taloudellisessa katsannossa "terve", jos jäsenvaltioiden noudattamaa talouspolitiikkaa ei koordinoida unionitasolla.
Mutta mitään eurooppalaisia veroja emme todellakaan tarvitse, niissä ei olisi minkään valtakunnan järkeä ja ne olisivat myös perustamissopimuksen vastaisia (toissijaisuusperiaate ja Lissabonin sopimuksen mukanaan tuomat uudistukset). Unionin toimivallan piirissä annetuissa direktiiveissä sovelletaan usein "Min-max"-lähestymistapaa, asetetaan siis katto ja lattia hieman NHL:n CBA:n tapaan. Tämä lienee paras lähestymistapa toteuttaa talouden koordinointia (ottaa kymmeniä tai satoja vuosia ennen kuin yhteismarkkinat oikeasti muuttuvat suunnilleen "samasyklisiksi" yhteismarkkinoiksi), varsinainen toteuttamien joka tapauksessa jäsenvaltioiden tasolla ja kompetenssin piirissä.
Jos taloustieteilijöiltä asioita kysyttäisiin, monia asioita pitäisi tehdä aivan eri tavalla kuin mitä unionissa ja valuutta-alueella on tehty. Ei ole mitenkään sanottua, että yhteinen poliittinen projekti kestäisi mitä tahansa, liittyivät nykyiset ja tulevat ongelmat sitten valuuttaunionin olosuhteissa esiintyviin erityisiin sopeutumisvaikeuksiin tai eivät.
6) Mitä kuitenkin tulee julkisen talouden alijäämiin ja velkaantumiseen, euroalueen ongelmat eivät ole yhtä syvät kuin Yhdysvalloissa, Britanniassa tai Japanissa. Euroopan suurin ongelma liittyy väestön ikääntymiseen, yrittäjä- ja veronmaksajavihamielisiin asenteisiin sekä taloutta että innovaatioita lamauttavaan korporatismiin ja sääntely-ympäristöön.
Velanhoidosta voitaisiinkin mahdollisesti selvitä uusien kontrollimekanismien kautta, jos se olisi ainoa ongelma. En kuitenkaan olisi kovin luottavainen siihen, että eurooppalaiset kykenisivät selviämään itseltään. Aivan liian monessa maassa on merkkejä esimerkiksi autokratian ja totalitarismin kannatuksen viriämisestä.