Miksi olet jonkun joukkueen fani?

Ajattelin joskus kirjoittaa artikkelin faniudesta. Haluaisin tänne mahdollisimman perusteellisia kuvauksia siitä, miksi JUURI SINÄ olet jonkun joukkueen fani.

Miten faniutesi alkoi?

Mitä se sinulle antaa?

Otatko aina "puolen" katsoessa peliä, vaikka oma joukkueesi ei pelaisikaan?

Ja mitä muuta tahansa tämä fanius sinulle tuokaan mieleen, voisitko kertoa siitä?

Jos tänne kertyy materiaalia, saatan hyödyntää sitä myöhemmin.

Oma lähtökohtani on se, että olen faniuden ja kannattamisen suhteen täysi invalidi. Minulle on aivan sula mahdottomuus ajatella, että kannattaisin pelissä toista osapuolta. Mutta tiedän, että olen tässä suhteessa armottomassa vähemmistössä. Eli eräänlaisena lähtökohtana voisi olla myös se, että olisiko urheilu valtaosalle ihan yhdentekevä juttu, jos siihen ei liittyisi kannattajuutta.

Katsotaan, saadaanko keskustelua tai lähinnä kuvauksia omasta faniudesta aikaan. Toki tämä ketjunavaus saattaa olla myös turha, koska niin selviö tuo fanius on monille. Minulle se ei ole.
-sihvonen-

Oma faniuteni Leafsia kohtaan alkoi tuossa milleniumia ennen. Tykkäsin aluksi muutamista pelaajista mutta varsinkin tämän vuosituhannen puolella joukkueen fyysinen tyyli on vedonnut minuun. Fyysisen jääkiekon ystävä olen aina ollut ja fyysiset joukkueet muuallakin kuin NHL:ssä ovat vaikuttaneet tietynlaiseen kannatukseen. Esimerkiksi vaikka olen pienestä pitäen pelannut Tapparassa, ja olen tamperelainen, on silti IFK vedonnut koko ajan.

Faniuden kautta seuraa pelejä ehkä hieman yksipuolisesti, mutta voittamisen tunne on jotenkin tärkeä minulle henkilökohtaisesti. Jos seuraan peliä, on minun pakko olla jomman kumman puolella. Edes vähän. Muuten en saa pelistä niin hirveästi irti. Urheilun pitää antaa tunnetiloja.

Pelkkä urheilun seuraaminen ei riitä vaan kyllä ehdottomasti kannatus kaikkine kääntöpuolineen on se juttu myös. Vaikeat ajat syövät miestä, mutta lämmin tunne voitettujen otteluiden ja vastustajan faneille irvailun jälkeen on hieno. :)

Leafs, Flames, IFK, ManU, Juve, Canada (lätkä), Hollanti(futis), Englanti(futis) mitä näitä ny on, tuovat selkeästi rikkautta elämääni. Ilman heitä elämäni olisi huomattavasti tylsempää.

Minä sytyin aikoinani Ilvekselle muutaman pelaajan ja hienon logon vuoksi. Samoin suosikkipelaajani vuoksi tuli yläasteella fanituksen piiriin Red Wings Nhl:n puolelta. Mikään fanaatikko en ole koskaan ollut suosikkieni vuoksi, mutta taisin joskus 90-luvun alussa tirauttaa kyyneleen Ilveksen finaalitappion jälkeen. En ole asunut suosikkieni kanssa samalla paikkakunnalla, en kolunnut hallien käytäviä leikki-ikäisestä saakka tai muuta vastaavaa, minulle ei muodostunut fanaattista suhdetta omiini. Minä vain sytyin aikoinani, ja nyt liekki on hiukan hiipunut. Ei Ilves koskaan sydämestä pois kulu, mutta ehkä olen vain hyvä peesaaja, en enää fani sanan varsinaisessa merkityksessä. Nykyään suurimman hurmoksen saa aikaan Leijonat isoissa kisoissa. Ja kyllä, symppasin Ässiä hyvin voimakkaasti pari viikkoa sitten.

Kivaa, kun saa muistella wanhoja. Kyllä, olen fani – vai olisiko kannattaja parempi sana? Faniuteen liittyy ehkä jotain sellaista, jota ei näillä vuosilla enää tule tehtyä :)

Ensimmäinen jääkiekko-ottelu, joka minuun teki skidinä lähtemättömän vaikutuksen, oli HIFK-Victoriaville Tigers joskus 60-luvun lopulla. Näin ensimmäisen kerran kun kanukkipoikien hanskat lensivät ja mättäminen alkoi, ilman kypärääkin ryökäleet silloin vielä pelasivat. Olin kertakaikkisen myyty sille ajatukselle, että urheilun tiimellyksessä saa tunteetkin näkyä, eikä tarvitse kivikasvoisena katsella vierestä. Siitä se ajatus sitten lähti… Ja alusta lähtien IFK oli minulle Se Ainoa Oikea, vaikka seurasinkin 70-luvulla melko tiiviisti myös muiden pääkaupunkiseudun joukkueiden pelejä (K-Kissat, HJK, Jokerit).

Väliin on mahtunut jaksoja, jolloin en hallille ole siviilipuolen syistä astunut, mutta viime vuosina tämä intohimo on jälleen ottanut minussa vallan. Puolet omasta ilostani on pois, jos en saa elää tunteella mukana, ja vaikka IFK ei olisi pelaamassa, kykenen vain harvoin analyyttiseen ja puolueettomaan pelin seurantaan. Silloin joukkueella ei saa olla minulle tunnelatausta puoleen jos toiseenkaan, ja silti saatan lipsahtaa kannattamaan alakynnessä olevaa :)

Tein kymmenen vuoden syrjähypyn koripallopuolelle 80-luvun lopulla, ja sieltä on jäänyt päälle helsinkiläisjoukkueen kannattaminen, ei toki yhtä vahvana kuin jääkiekkopuolella. Seuraan satunnaisesti pelejä pääkaupunkiseudulla ilman hillitöntä tunteen paloa, joka omalta osaltaan on varmasti vähentänyt kiinnostustani. Tarvitsen se ’rushin’, jonka kannattaminen antaa. Huom! Kannattaminen. Voittaminen ei ole minulle se tärkein tekijä. Melkein uskaltaisin sanoa, että seuraan ottelua kuin teatteriesitystä – inhimillisten tunteiden koko kirjo on näkyvillä, jos sen haluaa nähdä. Tahdon nähdä persoonallisia pelaajia, huikeita suorituksia, mahdottomia nousuja tappiosta voittoon, jysähtäviä taklauksia – ja juuri sitä IFK on minulle esittänyt.

Jos en ihan väärin muista, asiaa on täällä puitu jossain ketjussa, mutta ei ehkä ihan tällä kysymyksen asettelulla.

Minä kannatan HPK:ta, koska olen kotoisin Hämeenlinnasta, plain and simple. Minulla on ollut tapana sanoa, että en ole valinnut joukkuettani, vaan joukkueeni valitsi minut. Minulle kotikaupungin ainoan liigajoukkueen kannattaminen on ihan samanlainen selviö, kuin Suomen kannattaminen MM-kisoissa.

Hämeenlinna on pienehkö kaupunki, ja sadan kilometrin säteeltä löytyy selvästi isompia. On selvää, että hämeenlinnalaiset, kuten kaikki, haluavat jotenkin erottua ja päästä esiin. Mikä olisi parempi keino kuin menestyä maan seuratuimmassa joukkuelajissa? Käsi sydämelle muualta päin Suomea olevat; jos HPK:ta ei olisi, kuinka moni teistä tietäisi Hämeenlinna-nimisen kaupungin olemassaolosta, saatika sen sijainnin? HPK:ta tuntuvat Hämeenlinnassa kannattavan monet sellaisetkin, joita jääkiekko ei sinänsä kiinnosta. Minäkin aloitin faniuteni tällaisena, kunnes joskus 15 vanhana itse lajikin alkoi kiehtoa. Joku voisi pitää tätä nurkkakuntaisena ahdasmielisyytenä, minä koen sen haluna kuulua johonkin ryhmään. Modernia heimoajattelua tavallaan.

Viimeiset kymmenen vuotta olen asunut opiskelujen ja työn takia pääkaupunkiseudulla, ja tuona aikana HPK-faniuteni on vahvistunut vahvistumistaan. Minä kuulun niihin ihmisiin, joille kotiseutu on vahva osa identiteettiä. Kun HPK pärjää, se on hyvä, näin ollen Hämeenlinna on hyvä, ja näin ollen minä olen hyvä. Tässä tällainen naivi kärjistys.

SM-liigan playoffien tai MM-kisojen aikaan ajatuksiini ei tahdo mahtua muuta kuin jääkiekko ja oman joukkueen pärjääminen. Esimerkiksi töiden edistyminen on tuolloin nihkeätä. Kaverit (ei-niin-lätkäorientoituneet) ovat naureskelleet minun hikoaville kämmenilleni ja ottelupäivien yleiselle rauhattomuudelleni. Erityisesti, kun oma joukkueeni on kohdannut kirvelevän tappion (ja niitähän Kerho/Suomi-fanille on tullut riittämiin), ystäväni ovat pudistelleet päätään minun murjottamiselleni. He eivät ymmärrä, kuinka joku voi antaa niin ”toisarvoisen” asian kuin jääkiekon vaikuttaa itseensä niin vahvasti. Olen kuitenkin aina vastannut, että joka tahtoo, voi viettää elämänsä tasaisen pehmeässä diapam-tokkurassa. Ei mikään järkytä eikä hetkauta. Minä ”maksan tunnehintaa” ;) tappion hetkien epätoivollani. Sillä sitä suuremmalta tuntuu sitten voiton huuma. Tuon huuman olen muuten toden teolla saanut kokea vain kahdesti, ja edellisestä kerrasta ei ole kauankaan aikaa. Niitä fiiliksiäni olen eritellyt tässä ketjussa.

Joku voisi tietysti ilkeästi huomauttaa, että näin suurien tunteiden projisoiminen jääkiekkoon ”todellisen” elämän sijaan on eräänlaista todellisuuspakoa. Voi olla että tuo ilkiö olisi jopa oikeassa. Minä kuitenkin esittäisin kysymyksen: Millä muulla tavalla voi turvallisesti kokea näin äärimmäisiä tunteita? Siinä ”oikeassa” elämässä näin suuret tunne-elämän heilahtelut viittaisivat jo ihan elämän kriisihetkiin. Jääkiekkofanius on kuitenkin aika harmiton tapa ”tuntea elävänsä”.

Loppuun vielä vastaus kysymykseesi, voinko katsoa ottelua puolueettomasti, vaikka oma joukkueeni ei pelaisi. En. En sitten mitenkään. Jostain väännän väkisinkin ne sympatiat toista kohtaan. Jos kyse on SM-liigan peleistä, on vuosien mittaan todennäköisesti kerääntynyt niin paljon hampaankoloon, että se pienempi paha on helppo ratkaista. Jos taas näytetään jotain Slovenian liigan peliä, niin se senhetkinen suosikki valikoituu sitten vaikka paidan värin perusteella.

Vuorossa tekotaiteellista tajunnanvirtaa, mutta tällaisesta aiheesta tunteella kirjoittaminen voi olla ihan hyvä veto:

Jokerimatseissa aloin käydä vanhempien ja muun perheen mukana alle kouluikäisenä, joten fanius tuli sitä kautta iskostettua suoraan herkkään mieleen. Muita vaihtoehtoja ei ollut, enkä niitä ajatellutkaan. Koulussa etenkin 90-alun huuman hiivuttua oli paljon väittelyä joukkueiden paremmuudesta, mikä aikaansai minä/me vastaan muut asetelmaa, mikä ymmärrettävästi lisäsi sitoutuneisuutta omaan suosikkiin ja voimisti tunnetiloja voiton ja tappion hetkellä.

Tilanne pysyi melko stabiilina toissakauteen saakka. Kävin kotipeleissä kausikortilla, riemuitsin maaleista ja voitoista ja tuskailin pelin mennessä huonosti. Kun aloin säännöllisesti käydä vierasmatkoilla, avautui touhusta täysin uusi puoli. Asiaa auttoi entisestään jokerifanikulttuurin nousu, joka kliseisen feenix-lintumaisesti syntyi huumaa seuranneen Areena-kuoleman jälkeen tuhkasta samoihin aikoihin viime vuosina.

Vierasreissujen ja nettiaktivisoitumisen mukana syntyi ja syntyy edelleen suuri määrä kaverisuhteita. Nykyään, kun katsomossa tiiraan ympärilleni, näen joka suunnalla tuttuja naamoja. Tiedän nimet, iät ja kotonakin olen saattanut vierailla. Ennen kaikkea tiedän, että jokainen suhtautuu samalla rakkaudella joukkueeseen. Yhteenkuuluvuuden tunne (tärkeä asia myös muilla elämän alueilla) on valtava.

Ei ole vain "minä", eikä "me" tarkoita niitä kolmea koulukaveria. Yksi aloittaa huudon, kolmen sekunnin kuluttua siinä on mukana jo kymmeniä, sitten satoja - ja joskus jopa tuhansia (näinkin tapahtuu Areenalla joskus. Harvoin, mutta yhä useammin). Kylmät väreet valtaavat kehon. Kaiken sai aikaan yksi ihminen, joka on vieläpä kaveri tai edes puolituttu tai joskus jopa minä ite.

Parasta faniudessa ovat suuret tunteet. Jo yhteen otteluun, kaudesta puhumattakaan, saattaa sisältyä tuskaa, vihaa, pettymystä ja rajatonta riemua. Nousu kolmen maalin tappioasemasta saa hyppimään riemusta, huutamaan äänensä käheäksi ja halailemaan miehiä (kyl naisiakin joskus). Vastaavasti nuijatuomiot tai sanomattoman surkea peli saattavat saada aikaan kirosanakuoron ja unettomia öitä. Yksikään elokuva, musiikkiesitys tai kirja ei pysty samaan. Eikä Suomen poliittisessa ympäristökään tarjoa mahdollisuuksia. Ihmissuhteet tarjoavat vertailukelpoista materiaalia, mutta niissä liikutaan henkilökohtaisella tasolla, joten korvaavuutta ei saavuteta.

Kun on kerran kokenut sen, mitä kiekkofanituksesta voi parhaillaan seurata, sitä haluaa lisää.

---

Kyllä minä pystyn urheilu seuraamaan, vaikkei suosikkia olisikaan, mutta se rajoittuu usein arvokisafutikseen. Mielenkiinto ei vain riitä. NHL-pelejäkään en muista katsoneeni kuin kourallisen viimeisen viiden vuoden aikana, vaikka taso olisi kuinka paljon kovempi kuin Suomessa. Tänä keväänä katsoin useamman play off -ottelun kokonaan, mutta lähinnä yllätyksellisyyden seurauksena. Kärpät-Tappara -parin pelejä en olisi finaaleista katsonut. Noissakin otteluissa minulla oli jokaisessa selvä suosikki.

Kiekko-Espoota aloin kannattamaan kun vanhemmat muutti Espooseen, samalla alkoi olemaan jo siinä iässä että alkoi nuo erinäiset urheilulajit kiinnostamaan. Tämä siis tapahtui vuonna 1986. Sen jälkeen ei olekkaan muita seuroja tullut. Eipä kai sitä faniutta niin suoraan voi eritellä mistä se johtuu, omalta kohdaltani ei ainakaan vanhemmistani (Faija Sport-fani). Silloin junnuna tosiaan nuo kauniit siniset paidat vei voiton ja tietysti uusi mahtava kotikaupunki auttoi asiaan.

Espoota onkin sitten tullut seurattua aktiivisesti jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Ehkäpä myös joukkueen menestys on vaikuttanut...krhm. Nykypäivänä Blegi onkin yhä todella lähellä sydäntäni, ja tulee aina olemaan. Eniten harmittanut nykyinen asuinpaikkani (pori) ja opiskelijan budjetti, koska en pääse seuraamaan otteluita haluamaani malliin.

Itse en ole varma olenko fani vai kannattaja jos näitä haluaa erotella. Miellän kuitenkin fanittamisen enemmän pelaajien ihannointiin ym. pikkutyttöhommaan. Kannattaja taas ei kuvaa hyvin sitä mitä tunnen joukkuettani kohtaan.

Itsestäni tuntuu lähinnä että jonkun seuran kannattaminen/fanittaminen on tuonut helvetisti enemmän elämääni kuin jos en seuraisi urheilua ollenkaan. Näinä päivinäkin näkee Blegin peleissä ihmisiä joita nähnyt seuraavan Espoota niin kauan kuin muistan. Ehkä se on se yhteenkuuluvuuden tunne mikä näissä asioissa yhdistää. Harvoin sitä ihminen haluaa omien mielipiteidensä ja tunteidensa kanssa täysin yksin olla.

Olen asunut koko pienen ikäni Porissa ja innostuin jääkiekosta kunnolla noin kaksi vuotta sitten ja aloin pelata sitä myös itse. Itseasiassa vähän ennen kuin aloitin pelaamisen olin alkanut käydä katsomassa pelejä. Kaudella 2003-04 kävin muutamassa pelissä, mutta kaudella 2004-05 kävin jo useammassa matsissa ja innostuin jääkiekosta toden teolla. Osasyy siihen oli huikea kaveri nimeltä Jason Williams. (kaikki ässäfanit muistavat varmasti ikuisesti) Sillä kaudella minusta tuli Ässien todellinen fani. Tällä kaudella olen käynyt monessa pelissä ja irokeesikin on vedetty :) . Fanittaminen on mun mielestä hienoa ja käynkin kavereitten kanssa katsomassa pelejä ja kannustamassa Ässiä. Peleissä näkee usein tuttuja ihmisiä ja kaikki ovat yhtä (johtuen siitä kun kaikki kannattavat samaa joukkuetta) Aina kun Ässillä on vieraspeli ja minulla aikaa niin kuuntelen peliä Jussi Ahon selostuksen kera. Jokainen voitettu peli ja tehty maali tuo minulle todella hyvän tunteen. Myös maajoukkuetta kannatan, mutta vielä enemmän maajoukkueen pelejä kiinnostaisi katsoa jos siellä pelaisi Ässien pelaajia. Uskonkin että ensi kaudella ainakin Kuusela pelaa EHT-turnauksissa ja jos onnistuu hyvin voi pelata vaikka MM-kisoissa :D. Siis olen sitä mieltä että yksittäiset pelaajat sytyttävät uusia faneja. Itselleni Williams oli sellainen pelaaja joka sai minut innostumaan jääkiekosta ja Ässistä. Uskon että moni pikkupoika on tällä kaudella katsellut esimerkiksi Matt Nickersonia ja saanut kipinän Ässien kannustamiseen. Eipä tule muuta mieleen...

P.Sihvonen kirjoitti:

Miten faniutesi alkoi?

Laajenna klikkaamalla

Ehkä asteittain ja alunperin myönnettäkööt, hieman gloryhuntermentaliteetilla jopa, tosin olin silloin aika paljon nuorempi vielä. Taisi olla 1997 tai 1998, se kausi, milloin SaiPa pelasi pudotuspeleissä Ilvestä vastaan. Ne oli niitä aikoja, kun SaiPa alkoi hieman pärjätä ja siten kiinnostuin joukkueen otteista. Kyseinen kausi oli vielä vähän niin ja näin, mutta heti seuraavan kauden alusta (joka on SE kausi) seurasin jo paljon tiiviimmin. Siitä lähtien on SaiPaa seurailtu hyvinä ja huonoina aikoina.

Mitä se sinulle antaa?

Laajenna klikkaamalla

Yleensä keinon sukeltaa hetkeksi pois arjesta. Toki kiekkoinnostus on vuosien mittaan laantunut joka sektorilla, mutta parhaimmillaan se on illan jännitysmomentti ja piristysruiske.

Otatko aina "puolen" katsoessa peliä, vaikka oma joukkueesi ei pelaisikaan?

Laajenna klikkaamalla

Useimmiten kyllä ja se syntyy ihan pienistä asioista, mm. pelitavasta, yleisilmeestä, tietyistä pelaajista ja sijainnista. En osaa oikein seurata joukkueurheilua intensiivisesti, ellen asetu jossain määrin toisen puolelle. Jännitys ei välity. Toki joskus se tulos on aika samantekevä, mutta silloin en yleensä peliä seuraakaan.

Ja mitä muuta tahansa tämä fanius sinulle tuokaan mieleen, voisitko kertoa siitä?

Laajenna klikkaamalla

Yhteenkuuluvuutta, aggression ja paineiden purkua ja ylpeyttä (terveellä tavalla). Tosin, kuten sanoin, oma faniuteni jääkiekon suhteen on ollut hiipumassa jo muutaman vuoden, en enää jaksa ottaa tappioita niin raskaasti ja vouhottaa voittojen puolesta.

Haluan näin aluksi selventää kaikille, miksi en käytä suraavassa tekstissäni käsitettä "fani". Ensimmäisekseen stereotypiani sanasta fani, on noin 15-vuotias kirkuva teinityttö. Tämä ei jostain syystä tunnu kovin houkuttelevalta. Ja kuten ketjun avaaja on jossain yhteydessä sanonut, fanius on kuuroa ja sokeaa. Tämä tarkoittaa, että "fani" ei usein näe oman suosikkijoukkeensa heikkouksia eikä puutteita. Tämä on suurin syy, miksi kutsun itseäni JYPin kannattajaksi enkä JYP-faniksi.

Miten faniutesi alkoi?

Laajenna klikkaamalla

Oma "suhteeni" silloiseen JyP Ht:n alkoi 90-luvun jälkipuoliskolla. Syytä tähän on vaikea varmasti tunnistaa, mutta suuri syy on ilmeisesti ollut muun perheen jääkiekkoharrastus. Aikaisemmin juniorina pidin yllättäen Helsingin Jokereista, koska heidän tilkkuyäkki-asut näyttivät pikkupojan mielestä "kivoilta". Ensimmäiset pelit näin kaudella 1998-1999. Tuon jälkeen joukkuetta tuli seurattua muutama kausi hieman vähemmän aktiivisesti, mutta nyt viimeiset viisi vuotta JYPin otteiden seuraaminen niin paikan päällä, kuin radionkikn välityksellä, on ollut minulle lähes intohimo.

Mitä se sinulle antaa?

Laajenna klikkaamalla

Jääkiekon seuraaminen ja suosikkijoukkueeni seuraaminen antaa minulle eritoten viihdettä ja jännitystä muuten kontrolloituun elämääni. Jääkiekko antaa intressejä ja puheenaiheita, sekä usein kannustimen omaan liikkumiseen ja harrastamiseen.

Otatko aina "puolen" katsoessa peliä, vaikka oma joukkueesi ei pelaisikaan?

Laajenna klikkaamalla

Tähän kysyykseen täytyy vastata kyllä. Vaikka moneen kertaan olen yrittänyt katsoa urheilua puolueettomasti, on kuitenkin valinta tapahtunut pään sisällä automaattisesti, aivan yllätyksenä ja pyytämättä.

Ja mitä muuta tahansa tämä fanius sinulle tuokaan mieleen, voisitko kertoa siitä?

Laajenna klikkaamalla

Itselleni on käynyt hieman tuo sama ilmiö, kuin myös Ted Raikkaalla. Varsinkin tappioputkessa tappiot eivät sureta enää juuri yhtään. Tunnetta, joka tappion tullessa on, kuvaa hyvin toteamus: "Jaahas, taas tuli takkiin ja rumasti. On se vaan paska joukkue." Vaikka tätä en tosissani aidossa merkityksessä tarkoitakaan. Voittojen tullessa mieli on erittäin hyvä, vaikka ulospäin se ei vienoa hymyä lukuunottamatta näykään. Voittojen tullen tunnen pientä, mukavan tuntuista kihelmöintiä ja tunnen, kuinka jo odotan seuraavaa kierrosta.

Mitä muutama seuraaminen sitten antaa? Ainakin joukkueen puolesta ja sen kannattajana olosta saa olla ylpeä. Ja voi pojat, kuinka se onkin palkitsevaa, kun saa katsoa vierestä hävinneen joukkueen kannattajan vitutusta. Siinä on sitä jotain. Lisäksi pelissä ollessaan saa purkaa usein rankastikin patoutuneita agressioita ja paineita. Lisäksi kuten yllä mainitsinkin, myös puheenaiheiden saaminen on tärkeä osa. Edellisen illan peli, tai ketjukoostumuksien puinti jo kesäaikaan on takuuvarma aihe, kun puheenaiheet ovat muuten vähissä.

Mä innostuin mun suosikkijoukkueesta jo melko nuorena. Joukkueen historialla oli aika suuri merkitys, ja varsinkin imagolla, kun valitsin suosikkijoukkuettani. Joukkue pelaa kovaa ja etenkin tyylillä, mikä on ehkä kaikkein tärkein syy mun faniuteen. Tyylillä en tarkoita pelkästään pelityyliä, vaan kaikkea mikä joukkueeseen ja sen toimintaan liittyy. Logo on tosi hieno, ja muutenkin peliasut herätti kunnioitusta. Hallissa on tosi ainutlaatuinen fiilis, ainakin mulle. Ei sellaista fiilistä voi kokea missään muualla. Mä kun kävelen saman hallin käytävillä esim kirppiksen aikaan, niin jotenkin se koko rakennus herättää suurta kunnioitusta ja ihannointia mussa. Sitä tuntee itsensä jotenkin tosi pieneksi, jonkin suuren ja mahtavan edessä. Vaikea sanoa tän kummemmin mikä siinä on. Ei se ole mulle kaikkein tärkeintä voittaako kyseinen joukkue, tai edes sekään että käynkö mä hallissa katsomassa pelejä.

Tietenkin monesti se menee silleen että alkaa tykkäämään, tai ainakin seuraamaan, oman paikkakunnan joukkuetta tarkemmin, ja jollain tavoin samaistuu sen pelityyliin. Helsingissä ja esim. Tampereella kun on kaksi joukkuetta, niin on jännää millä perusteilla kannattajat valitsevat suosikkijoukkueen. Mun kavereista tosi harva kannattaa samaa joukkuetta kuin mä. Eikä meidän perheessäkään kukaan seuraa lätkää. Mä oon huomannut että mä oon monessa asiassa vähän "vastarannan kiiski". Esimerkiksi musiikissa mä tykkään vanhoista bändeistä, tai oikeastaan brändeistä. Mun on vaikea alkaa tykkäämään jostain uudesta bändistä josta suurin osa massasta tykkää. Rollarit on vanha, iso, paha, ja mikä tärkeintä, se tekee sen tyylillä. Sama on jääkiekon ja musiikin lisäksi esimerkiksi elokuvissakin, ja oikeastaan monessakin muussa asiassa josta mä tykkään.

TPS oli vain siinä ja sitten se oli SE.

Ei sille mitään kummempaa syytä löydy, toki nuori Saku Koivu teki suuren vaikutuksen, mutta ei TPS:sta tullut minun juttuni ainoastaan Saku takia. Ehkä vain se paljon hehkutettu Musta Surma vei tämän pojan mukanaan. Lisäksi tepsiläisten surkeat ilmeet uutisissa hävityn finaalisarjan jälkeen -94(?) toi sympatiat Tepsille.

Montreal Canadiensiin mukaan tempaisi vain ja ainoastaan yksi mies; St. Patrick. Roy torjui lähes yksin Habsin Stanley Cupiin asti keväällä -93 ja playoffeissa viimeistään Roy teki lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin Roy´n takia olen kannattanut sekä Canadiensia, että Avalanchea.

Vaikea "faniudelle" on keksiä yhtä syytä. Yleensä joku seura vain vie mukanaan.

Mikäli kirja ei ole tuttu, suosittelen faniutta teoreettisemmin pohtiville (esimerkiksi ketjun avaajalle) tutustumista Harri Heinosen liikuntasosiologian väitöskirjaan "Jalkapallon lumo - tutkimus suomalaisesta Everton-faniudesta", joka nimensä mukaisesti käsittelee suomalaisia Everton-faneja ja tutkii heidän faniutensa syitä ja ilmentymismuotoja. Vaikka lajina onkin jalkapallo eikä jääkiekko, fanien tuntemukset tuskin kovasti kiekkofaneista eroavat. Artikkeli kyseisestä väitöskirjasta löytyy tästä linkistä sivulta 340 alkaen: http://www.stakes.fi/yp/pdf/2000/yp400.pdf

Miten faniutesi alkoi?

Itseasiassa en tiedä. Muistan vain sen, kun TPS ja Jokerit pelailivat tuossa 1990-luvun alussa finaaleja, ja niitä sitten kävimme katsomassa. Sieltä tämä Jokeri-innostus on alkanut. Eikä loppua näy.

Mitä se sinulle antaa?

Oman joukkueen menestys/menestymättömyys näkyy kyllä normaalissa päivässä. Mikäli edellisenä päivänä on tullut turpaan 10-0 KalPalta, niin ottaahan se päähän *aatanasti. Ja päinvastoin, tietysti. Mutta muutenkin koko SM-liiga piristää muuten niin harmaata arkea.

Otatko aina "puolen" katsoessa peliä, vaikka oma joukkueesi ei pelaisikaan?

Yleensä. Tosin riippuu täysin mikä peli on meneillään. Mikäli peli on vaikkapa Tappara-Ilves, niin siinä kohtaa ei ole mitään mahdollisuutta toivoa jommankumman voittoa, sillä inho kyseisiä tiimejä vastaan on niin suuri. Toisaalta, jotenkin tälläiset pikkuseurat aina herättävät tiettyä "sääliä", eli toivoisi heille voittoa. Nyt kun nämä MM-kisat ovat lähellä, niin varmasti sieltä nousee Norja, Italia ja Tanska, joille toivoisin hyvää menestystä. Kunhan vain ei parempaa kuin Suomelle, tosin, siitä ei taida olla suurta pelkoa :)

Ja mitä muuta tahansa tämä fanius sinulle tuokaan mieleen, voisitko kertoa siitä?

Tuohan se mieleen hyviä ajatuksia. Ei sitä oikein sen kummemmin osaa selittää, mutta onhan Jokerit jo melkein puoli elämää :)

EDIT: Ja alla oleviin yhdeksään riviin yhdyn täysin.

Mä kirjoitan vähän lisää.

Kyllä mä nautin katsoa jääkiekko, vaikka mun suosikkijoukkue ei pelaisikaan, mutta silloin mä en saa siitä lähellekkään niin paljoa. Mä en saa sitä fiilistä, mä en oikein innostu pelistä, eikä se herätä niin paljoa tunteita mussa. Harvoin mä silloin siis asetun toisen joukkueen puolelle. Tietenkin esim sm-liigassa on joitain muita joukkueita joista mä tykkään enemmän kuin toisista, ja ehkä tällöin mä asetun toisen joukkueen puolelle. Esim nyt finaaleissa mä asetuin "hiukan" sen joukkueen puolelle, joka edustaa mulle enemmän perinteisyyttä ja tyylikkyyttä. Niitä samoja arvoja mitä mä arvostan mun suosikkijoukkueessani. Maajoukkueessa tilanne on vähän eri. Tietenkin mä kannatan suomea, mutta joskus jostain syystä mulla riittää melko paljonkin sympatiaa vastustajalle. Enkä mä maajoukkueen kannattamisesta saa kuin noin puolet siitä mitä sm-liigan suosikkijoukkueen faniudesta, enkä edes sitäkään.

Ei mulle perinteinen fani ole mikään 15 -vuotias finninaama, joka käy kaikissa matseissa ja kannustaa, sekä huutaa ja laulaa äänensä siellä käheäksi. Eikä mikään sellainen pelleksi pukeutunut pelle, joita maaotteluissa näkee. Enemmänkin se lähtee jokaisesta itsestään, mistä tykkää ja miten tuntee asioita, ja mitä fanius antaa itselle. Tämä taitaa mennä nyt vähän ohi aiheen, mutta oikeastaan mua vähän häiritsee ne sellaiset "trendikkäät" nuoret (ainakin mun suosikkijoukkueen) kannattajat joita on noin viimeisen viiden vuoden aikana alkanut hallilla näkymään. Jotkut varmaankin ajattelevat että niissä on tulevaisuus tai että on hyvä juttu että nyt on enemmän matseissa alettu laulamaan tai kannustamaan. Tietenkin ajat ja tyylit muuttuu, mutta mä tykkään niistä vanhoista bootsit jalassa kulkevista äijistä, jotka on ikänsä käynyt matseissa tai kannattanut joukkuetta. Vaikka sitten istuu siellä nurkassa hiljaa, mutta ne on ylpeitä joukkueesta, ja ne saa joukkueen kannattamisesta todella paljon. Niille on arvot ja tyyli todella tärkeitä, eikä ne kitise jos ei mestaruutta tule. Se on niiden juttu, ja niihin mun on jotenkin helppo samaistua. Mä vähän luulen että tänne jatkoaikaan kirjoittelevista faneista moni on nuoria tai sellaisia jotka käyttävät paljon nettiä, eikä tätä mun edellä mainitsemaa porukkaa, jota mun suosikkijoukkueeni mun mielestä eniten tarvitsee, tai ainakin edustaa.

Miten faniutesi alkoi?

Perheessäni silloin, kun olin pieni, noin 4-6- vuotta, siskoni kävi ahkeraan HPK:n peleissä kaverinsa kanssa. Hän oli tuolloin jo innokas kannattaja. Silloin minäkin aloin jo miettimään mitä jääkiekko on, ja muistan, kun ensimmäinen suosikkijoukkueeni oli Kookoo silloisesta 1-divisioonasta, ihan vain siksi, että nimi muistutti kaakaota.
Kun muut perheen jäseneni riemulla joka aamu luki lehdestä HPK:n jutut, minä jännitin ja katsoin oliko Kookoo hävinnyt.
Koko ajan kun aloin enemmän ymmärtämään jääkiekosta, niin kiintymykseni HPK:hon vahvistui. Se oli sinänsä selviö. Koko muukin perhe kannatti HPK:ta ja asuinhan minä Parolassa, Hämeenlinnan naapuripitäjässä.
1993 vuoden kevät taisi olla sitten se ratkaiseva tekijä minun faniudessani. Ja se hetki, kun Marko Palo teki tuon yhä ikimuistoisen maalin JYP HT:n verkkoon jatkoajalla. Olin tuolloin 9 vuotta. Tuolloin minun sydämeni värjääntyi oranssilla värillä ja Marko Palo oli yhtä kuin Jumalasta seuraava minulle, pikkuiselle jääkiekon seuraajalle. Tuosta lähtien sydämeni on sykkinyt HPK:n tahdissa. Kun Kerho häviää, se itkee verta. Ja kun Kerho etenkin voittaa mestaruuden, olen helvetin onnellinen.

Miksi kannatan HPK:ta? Ensinnäkin se on yksi syy, että HPK on syntymäpaikkani joukkue, joten miksi en sitä kannattaisi. Hämeenlinna on sen verran pienikin paikkakunta, että siellä ja naapurikunnissa vedetään vahvasti yhtä köyttä.
HPK pelaa tämän lisäksi kiekkoa, minkälaisesta minä tykkään. Taitavaa kiekkoa ja sopivasti löytyy myös kovuutta.
HPK:n pelaajat tuppaavat olla minulle sellaisia, että etenkin tällaisen mestaruuden jälkeen "kiinnyn" jokaiseen HPK:n pelaajaan henkisesti. Se on helppoa.

Mitä se sinulle antaa?

Tämän kauden jälkeen on helppo vastata, että se antaa minulle todella paljon onnea ja menestystä. Voi helvetti sitä ilon täyttymystä, kun monivuotinen unelma HPK:n mestaruudesta toteutui vihdoinkin.
Sydämeni on nykyään HPK:n logon muotoinen. Ja se itkee verta silloin, kun HPK häviää ja on helvetin onnellinen, kun HPK voittaa.

Otatko aina "puolen" katsoessa peliä, vaikka oma joukkueesi ei pelaisikaan?

Riippuu pelistä. Mutta oman mielenkiinnon vuoksi pelin seuraaminen on helpompaa silloin, kun minulla on suosikkijoukkue.

Mikäli pelissä on toisena osapuolena ainakin esimerkiksi HIFK, Ruotsi, Jokerit tai Tappara, niin kääntyminen vastustajan taakse kyseisissä hetkissä on helppoa.

Tämä kevät oli unelmien täyttymys. Tätä kevättä olen odottanut koko nuoren ikäni. Olen usein miettinyt, miksi kannustan HPK:ta, mitä se minulle antaa?
Mutta sinä hetkenä, kun sain antaa kultaisen suudelman Pojalle, minulle lopullisesti valkeni miksi kannatan HPK:ta. Kiitos HPK!

P.Sihvonen kirjoitti:

Miten faniutesi alkoi?

Laajenna klikkaamalla

Pete siihen jo aika hyvin vastasikin. HIFK oli (no, onhan se edelleen) niin hieno organisaatio: hienot pelipaidat, perinteet, brändi, fyysinen pelityyli (kiitos Carl Brewer) jne. Siihen aikaan, kun ajauduin HIFK:n faniksi, oli muutenkin suosittua kaveripiirissä kannattaa jotakin SM-liigajoukkuetta. Tuolloin itse asiassa alkoi "jokerivillitys", johon moni lähti mukaan. Itse en tuota jokeripropagandaa suostunut purematta nielemään. Enkä suostu vieläkään.

Itselleni alkusysäyksen antoi arpajaisissa joskus vuonna 1990 voitettu "GO IFK"-single :). Katselin kantta ja totesin, että näillähän on ihan tyylikkäät pelipaidat. Sitten kun pääsin käymään ensimmäisessä ottelussani, oli tunnelma hallissa hieno. HIFK-hengen aisti joka solullaan. Kun joukkueessa sitten oli mahtavia tyyppejä, kuten Simppa ja Pepe, niin valintahan oli täydellinen.

Mitä se sinulle antaa?

Laajenna klikkaamalla

Se on keino rentoutua ja heittää aivot narikkaan vähäksi aikaa. Ja antaahan se hienoja kokemuksia, voittoja ja tappiota. Yhteenkuuluvuuden tunne on myös tärkeä. En ikinä unohda parhaimpia muistoja, kuten kevättä 1998. Tottakai joitakin huonompia hetkiäkin muistuu joskus mieleen, mutta se on elämää. En gång IFK, alltid IFK. Joukkueen kanssa kuljetaan, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Rotsia ei käännetä koskaan.

Otatko aina "puolen" katsoessa peliä, vaikka oma joukkueesi ei pelaisikaan?

Laajenna klikkaamalla

Riippuu ottelusta ja lajista, mutta en todellakaan läheskään aina. Ehkä 50 prosentissa tapauksista (jääkiekossa) sympatiat ovat jommankumman puolella. Todella paljon on myös "ihan sama, kumpi voittaa" -otteluita. Tottakai tässäkin etusijalla on se, että sen joukkueen voittoa toivon, jonka voitosta on vähemmän haittaa omalle joukkueelle. Joskus ehkä siis sitä on tullut toivottua jopa Jokereiden voittoa.

Ja mitä muuta tahansa tämä fanius sinulle tuokaan mieleen, voisitko kertoa siitä?

Laajenna klikkaamalla

Ylpeys. Se on asia, mikä tulee mieleen HIFK:n paitaa päällään kantaessa. Niin kuin pitäisi olla niille pelaajillekin, jotka saavat kunnian vetää HIFK:n paidan ylleen.

Niin, itse olen nykyään ehkä mieluummin kannattaja kuin fani. Tottakai laji herättää edelleen erittäin paljon tunteita, mutta nykyään touhussa on myös järki ja realismi mukana. Eli en ole täysin sokea puusilmä kannatuksessani, varsinkaan enää. Annan myös toisinaan tunnustusta vastustajan faneille ja pelaajille, jos se on aiheellista.

Loppukaneettina päädyn vielä toteamaan, että brändi elää ja voi hyvin.

Miten faniutesi alkoi?

Laajenna klikkaamalla

Lähdinpä kerran naapurien kanssa katsomaan Jyväskylän tekojäälle JyPHT:n peliä. Enempää ei tarvittu. JyPin kolmannen liigakauden kauheudet tekivät minusta kannattajan. Rupesin kyseinalaistamaan myös oman suosikkiseurani tekemisiä.

Mitä se sinulle antaa?

Laajenna klikkaamalla

Näppyjä perseeseen ja vitutuksen joka kevät. Jos jotain hyvää tahtoo kaivella, niin kavereita ja tuttavia olen paljon saanut vuosien myötä.

Otatko aina "puolen" katsoessa peliä, vaikka oma joukkueesi ei pelaisikaan?

Laajenna klikkaamalla

Kyllä otan. Olen huomannut etten kykene katsomaan sellaista ottelua, jossa en voi olla toisen joukkueen 'puolella'. Ottelu joka ei herätä minkäänlaista tunnetta ei ole katsomisen arvoinen.

Ja mitä muuta tahansa tämä fanius sinulle tuokaan mieleen, voisitko kertoa siitä?

Laajenna klikkaamalla

Olen mielestäni kannattaja, en fani. Kritiikittömyys ja 'Sokea fanitus' saavat vereni kiehumaan. Kaiken paskan jälkeen olen kuitenkin sen verran hölmö, että jaksan uskoa omiin suosikkeihini vuodesta toiseen, joten JYPiä kannatan jatkossakin. Jos homma rupeaa ahdistamaan, niin sitten pidän hetken taukoa, mutta kuvioissa olen varmasti aina jollain tasolla mukana.

Parhaiten minun mielestäni faniutta voisi verrata uskontoon. Tämä siis ääripäänä. Iso joukko ihmisiä, joita yhdistää yksi kohde, jota ihannoidaan ja "palvotaan." Ja sille myös tavallaan uhrataan. Joskus sitä vain siirretään seurustelun vuosipäivän juhlintaa, koska on tärkeä lätkämatsi. Kauan odotettu jälleennäkeminen esim. armeijakavereiden kanssa siirtyy, koska on tärkeä lätkämatsi. Luojan kiitos, että eläinuhreilta ollaan säästytty, kun ollaan manattu voittoa tulevasta matsista...

Tärkeintä faniudessa on mielestäni juuri se, että jokaisella on oikeus olla fani omalla tavallaan. Ei välttämättä tarvitse käydä jokaisessa kotimatsissa, ja hehkuttaa päivät pitkät kavereille oman joukkueen kuulumisia. Itse aloin 11-vuotiaana pikkupoikana käydä matseissa ja yksin minä siellä peleissä kävin todella pitkään. Siitä tuli välillä sellainen olo, että en edes halunnut kavereita mukaan. Se jotenkin tuntui siltä, että se oli mun oma juttu. En halunnut jutella pelin aikana kenenkään kanssa, vaan halusin täysin sielun voimin keskittyä itse peliin. Nyttemmin ajat ovat muuttunut ja kavereiden kanssa tulee käytyä matsissa. Ihan mukavaa sekin on.

Itse toivon, että fanittaminen keskittyisi enemmän jääkiekkoon yleisesti. Usein sitä aina meuhkataan omasta joukkueesta suu vaahdossa, eikä huomata seurata sitä vastustajan peliä ollenkaan. Saati sitten, että kiinnostusta riittäisi johonkin matsiin, missä toisena osapuolena ei ole oma suosikkijoukkue. Silloin sitä saadaan paras keskustelu aikaiseksi, kun osataan katsoa jääkiekkoa myös periaatteessa puolueettomasti. Helposti sitä itse kuitenkin tulee urheilussa joku suosikki valittua, jos oma joukkue ei ole mukana.

Ennenkaikkea pidänkin itseäsi urheilufanina. Jo sen takia, että jos urheilua ei olisi, niin elämä olisi kovin paljon tylsempää. Jos jääkiekko lopetettaisiin, niin todennäköisesti löytäisin jonkun toisen lajin. Mutta jos Ässät lopetettaisiin, niin tuskin löytäisin toista jääkiekkojoukkuetta...

P.Sihvonen kirjoitti:

Miten faniutesi alkoi?

Laajenna klikkaamalla

Olen itse syntynyt Vaasassa, mutta vanhempani ovat kotoisin Keski-Pohjanmaalta. Kun oli nuori pojan kloppi niin isän mielestä oli hyvä viedä minut jonkun urheiluharrastuksen pariin. Jalkapallo ei minua sytyttänyt, mutta uusi yritys jääkiekon parista onnisti ja lopulta pelasinkin 10 kautta Sportin junioreissa.

Sportin junnupelaajana oli luonnollista seurata edustusjoukkuetta. Sport oli tuohon aikaan, heh, ei-niin-kovassa-huudossa. Silti se kiehtoi ja jokaisessa pelissä tuli käytyä, II-divisioona aikoinakin. Kun Sport lopulta nousi takaisin divariin, se oli unelmien täyttymys. Siihen nousumatsiin (K-67 vastassa) kiteytyy kaikki mitä minä pystyn kiekkofanina katsomossa kokemaan.

Oma peliura päättyi, kun päättyi, mutta Sportin fanitus on jatkunut. Melkein voisi sanoa, että se on muuttunut kiihkeämmäksi, vaikka ikää on tullut.

P.Sihvonen kirjoitti:

Mitä se sinulle antaa?

Laajenna klikkaamalla

Kyllä se antaa todella paljon. Se tuo elämään sisältöä. On vaikea selittää miksi sen puolesta tuntee niin paljon. Sen mukana vain elää erittäin vahvasti.

Sen fanituksen lisäksi kuulun hienoon faniyhteisöön, joilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin se fanittaminen. Sport ei ole koskaan voittanut mitään, piipahtanut kerran yhden kauden ajan liigassa, alisuorittaa liki koko ajan, on taloudellisissa vaikeuksissa... Listaa voisi jatkaa paljonkin. Silti sillä on ainutlaatuinen kannattajaryhmä ja Mestis-mittapuulla myös helvetin iso. Jotain siinä on...

Monesti kiekosta tai Sportista tietämättömät ihmiset vähättelevät lajia tai Sportia tai kyseenalaistavat kovan fanituksen. He eivät vain ymmärrä ja harvoin jaksan edes selittää.

Voisin verrata Sportia perheenjäseneen. Kun Saukkosen Mika aikoinaan sanoi Tulosruudussa, että huomenna Sportia haetaan konkurssiin niin se tuntui niin kuin perheenjäsen olisi kuolemassa. Onneksi sitä ei koskaan tapahtunut.

Sportin matsi ei jää väliin koskaan. En edes kehtaa sanoa mitä kaikkea olen jättänyt väliin Sportin matsin takia.

P.Sihvonen kirjoitti:

Otatko aina "puolen" katsoessa peliä, vaikka oma joukkueesi ei pelaisikaan?

Laajenna klikkaamalla

En koskaan. Sympatiaa voi tuntea esim. kaverin kannattamaa seuraa kohtaan, mutta ainoastaan siksi, että kaveri saa positiivisia fiiliksiä sen menestyksestä.

P.Sihvonen kirjoitti:

Ja mitä muuta tahansa tämä fanius sinulle tuokaan mieleen, voisitko kertoa siitä?

Laajenna klikkaamalla

Sportilla on faniposse nimeltään Ultras06. Itse en ole kyseisen ryhmän jäsen, mutta tunnen heistä suurimman osan hyvin, koska olemme yhdessä reissanneet ja kannattaneet Sportia jo vuosia. Ryhmään kuuluu henkilöitä, jotka ovat kannattaneet Sportia todella kauan. Yhdyn heidän kanssaan näkemykseen siitä, että fanit ovat lopulta se seuran tärkein osa. Lainaan heidän sivuiltaan pätkän:

1 Me olemme Vaasan Sport
Tämä on järjestömme tärkein periaate ja tukipilari. Me olemme viime kädessä Vaasan Sport. Ei pelaajat, ei valmentajat, eikä edes seuran johto. Meillä tarkoitetaan tässä yhteydessä Sportin kannattajia yleisesti ja Ultras 06 erityisesti. Sportin kannattajina pidämme kaikki jotka seuraavat, ja jotka ovat vuosien ajan seuranneet Sporttia aktiivisesti oli se sitten istumapaikkojen makkaransyöntipaikoilta tai seisomakatsomon sydämestä. Lyhyesti sanottuna kaikki jotka ovat oikeasti kiinnostuneita Sportista, eivät tämän vuoden ”jump on the Juhani Tamminen bandwagon-fanit”. Ultras-jäsenten ydinpaikka on aina ollut seisomakatsomo ja tulee näillä näkymin olemaan jatkossakin. Tämä ensimmäinen periaate on siis ryhmämme perustana. He jotka eivät jaa meidän mielipidettä eivät kuulu ryhmäämme. Jotkut muista ryhmämme periaatteista ovat enemmän tai vähemmän muutettavissa. Tämä on ehdoton.

Laajenna klikkaamalla

Tuossa kiteytyy minun mielestäni aika hyvin se, että pelaajat, valmentajat ja muut seuran jäsenet vaihtuvat vuodesta toiseen, tosi-fanit pysyy ja he ovat se lössi joka kärsii huonoista peleistä tai juhlii koviten voittoa.

FourForty kirjoitti:

Mikäli kirja ei ole tuttu, suosittelen faniutta teoreettisemmin pohtiville (esimerkiksi ketjun avaajalle) tutustumista Harri Heinosen liikuntasosiologian väitöskirjaan "Jalkapallon lumo - tutkimus suomalaisesta Everton-faniudesta", joka nimensä mukaisesti käsittelee suomalaisia Everton-faneja ja tutkii heidän faniutensa syitä ja ilmentymismuotoja. Vaikka lajina onkin jalkapallo eikä jääkiekko, fanien tuntemukset tuskin kovasti kiekkofaneista eroavat. Artikkeli kyseisestä väitöskirjasta löytyy tästä linkistä sivulta 340 alkaen: http://www.stakes.fi/yp/pdf/2000/yp400.pdf

Laajenna klikkaamalla

Kiitos vinkistä!
Ja ylipäätään tuossa yllä olevat vastauksenne ovat aivan mahtavia. Toivottavasti niitä tulee paljon lisää!
-sihvonen-

Ensiksi tunnustus: Sportin lisäksi sydämeeni mahtuu toinenkin jääkiekkoseura, HIFK. Täällä (Jatkoajassa)on vain niin laaja ja asiantunteva IFK-kirjoittajien kaarti että olen tyytynyt lähinnä lukijan osaan.

Muistan varsin hyvin tilanteen koska minusta tuli IFK-kannattaja, istuimme isäni ja velipoikani kanssa katsomassa Jokerit-HIFK-matsia tv:stä, ja jostakin syystä pienen pojan silmin se punainen vaakunoilla varustettu joukkue oli hienompi.Isäni ja veljeni olivat ainakin siinä matsissa Jokereiden kannalla.. (myöhemmin veljestä tuli Tapparan mies).
Tuosta matsista lähtien (joskus 80-luvun alkupuolella) muistan piirrelleeni paperille IFK-vaakunoita ja tähtiä. Muistan joskus laittaneeni näitä vaakunoita kepin päähän lipuntapaiseksi, jota sitten ylpeänä kannoin kotipihallani maaseudulla. Järvi, Saarinen, Boyko, Lehtonen ja muut olivat suuria idoleitani.

Vartuttuani IFK-liekki ei ole laantunut, ehkä kuitenkin palaa nykyään hieman tasaisemmin. Sen kuitenkin tiedän jo nyt, että punaisten taistelua kaukalossa (ja usein ulkopuolellakin..) tulen seuraamaan loppuikäni.

IFK on ollut usein myös kirjaimellisesti punainen vaate monille tutuille, jos se tai kannattajuuteni on tullut puheeksi. Olen huomannut että vaikka IFK:lla on laaja kannatus, 'vihollisia' on kuitenkin vähintään yhtä paljon. Monille IFK:sta tulee mieleen lähinnä sanoja kuten huume-Jere, raiskaus, sikailu,paritus ym.
Minulle IFK on aina se perinteikkäin, voimakkain, tyylikkäin ja kiinnostavin SM-liigaseura, johon usein vastustajien liittämät sanat 'uhoaminen' ja 'pöyhkeily' minusta vain kuuluvat asiaan. En ikinä halua nähdä nöyrää HIFK:ta!

Paradoksaalista (ja säälittävää, myönnän!)kyllä kaiken tuon vuodatuksen jälkeen, en ole nähnyt yhtään ainoaa IFK:n kotipeliä..Kaiketi suurimpana (teko)syynä on ollut 500km välimatka ja samanhenkisten kavereiden puute paikkakunnalla. Tappara-faneja on kyllä riittänyt..
Vieraspelejä on toki muutama tullut nähtyä.

Sportin kannattajaksi olen kasvanut myöhemmin, ja nykyään seuraan osin maantieteellisin perustein sitä enemmän kuin IFK:ta. Siinä mielessä olen gloryhunter Sportin suhteen, että ensimmäinen Sportin matsi mitä kävin katsomassa oli kauden 97-98 avauskotipeli Kärppiä vastaan. Tuoksi kaudeksi Sport nousi tauon jälkeen takaisin 1.divisioonaan, kakkosen matseja en käynyt katsomassa.
Sport herättää minussa hyvin paljon samanlaisia tunteita kuin HIFK. Vaasalaisjoukkue on tunnettu tietynlaisesta ylpeydestä ja itsetunnosta, eikä silläkään ole liiemmälti ystäviä omalla sarjatasollaan.

Sportissa kiehtoo myös vaasalaisuus yleensä. Joukkueessa on aina pelannut paljon oman kylän poikia, ja legendaarinen Red Army tunnetaan jo kaikkialla kiekkopiireissä.
Olen joskus miettinyt tilannetta, jossa Sport nousee liigaan ja kauden avauspelinä on Sport-HIFK. Skitsofreninen tilanne, jota kuitenkin joskus haluaisin todistaa.

Muuten itselleni on aika vaikeaa katsoa jotain matsia täysin neutraalisti, oli kyseessä sitten futis tai kiekko. Aika usein sitä tulee asetuttua etukäteen heikomman puolelle. Toisaalta jos pelin aikana jompi kumpi joukkue, heikompikin, menee usean maalin johtoon, sitä alitajuisesti alkaa toivoa kavennus-ja lopulta tasoitusmaalia. Kai se on sitä loppuun asti mahdollisimman jännittävän pelin toivomista.

Itsestäni tuli IFK-fani joskus 90-luvun alkuvuosina. Siskoni oli tuolloin teini-iässä ja kannatti/"kannatti" IFK:ta. Koko muu sukuni on täynnä Jokerikannattajia, isäni mukaanluettuna. Jostain kumman syystä seurasin isosiskoni jäljillä ja valitsin IFK:n. Siitä saakka joukkue on ollut sama, ja pysynyt läpi vaikeiden aikojen. Ihmekö tuo, sillä niihin(kin) aikoihin, kun aloitin oman kannattajuuteni, ei menestys ollut juuri minkäänlaista. Vasta myöhemmin opin näkemään oman joukkueeni "yhtenä suurista", tutustuttuani sen historiaan paremmin.

Vuosien mittaan jääkiekkokiinnostus on kasvanut ja kasvanut, samoin rakkaus seuraa kohtaan. Olen asiaa usein pohtinut, mutten ole vielä oivaltanut, kumpi on syy ja kumpi seuraus: mieltymykseni fyysiseen pelityyliin vai rakkauteni IFK:ta kohtaan. Ehkä ne ovat kulkeneet käsi kädessä.

Jääkiekko on vuosien varrella antanut paljonkin uskomattomia elämyksiä, samoin kuin karvaita, karvaita pettymyksiä. Joskus muistan kaikkien murheiden huuhtoutuneen pois astuttuani tuttuun halliin paikallispelissä.

Ehkä fanius antaa myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Usein puhunkin organisaatiosta sanalla "me". Nyttemmin tosin olen hitusen irtaantunut siitä ajattelusta, mutta silti esimerkiksi "ulkopuolisen" (etenkin jokerifanin) voimakas kritiikki ja provosointi herättää saman tunteen entiselle tasolleen.

Yleensä menen pelissä toisen joukkueen puolelle, vaikka oma suosikki ei pelaisikaan. En ihan tarkalleen osaa sanoa, mistä se johtuu. Osin varmasti siitä, ett yleisesti liigajoukkueet yms. jakautuvat päässäni inhokkeihin ja suosikkeihin, ns. kakkosjengeihin, joita olen oppinut diggailemaan erinäisistä syistä vuosien mittaan.

Muutoin olen varmaankin liukunut pois "faniudesta" ja kohti "kannattajuutta", en enää niin sokeasti näe kaikkea oman joukkueen tekemistä oikeana ja vastustajan vääränä. Esim. peleissä pystyn hyvin myöntämään, jos jokin tilanne on selkeä jäähy sekä antamaan aplodit vastustajajoukkueen pelaajan hyvälle taklaukselle.

Irrotan myöskin itseni mielellään tyhmistä ihmisistä, vaikka nämä olisivatkin saman joukkueen faneja. Ennen koin vahvemmin yllä mainittua yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ja vaikka olenkin lähes yltiöoptimistinen oman joukkueeni ja sen pelaajien (varsinkin "omien poikien") suhteen, olen oppinut myös kritisoimaan esityksiä ja organisaation tekoja. Lisäksi olen oppinut irroittamaan pelaajien persoonallisuudet peliesityksistä kentällä. Aiemmin saatoin yrittää "kaveerata" pelaajien kanssa, ja pidin heitä hyvinä tyyppeinä, mutta nyttemmin olen tyytynyt seuraamaan esityksiä kentällä ja arvostamaan pelaajaa niiden mukaan, oli hän sitten siviilissä minkälainen henkilö tahansa (esim. Karalahti).

Kaiken kaikkiaan n. 15 vuotta kestäneen kannattajuuteni aikana kaari on kulkenut satunnaisesta seuraamisesta yltyneeseen kiinnostukseen, palavaan rakkauteen ja fanatismiin (voi niitä rikottuja puhelimia ja tuoleja..) ja siitä nykytilaan, jossa olen mielestäni saavuttanut suhteellisen tasapainoisen tilan ja etäisyyden joukkueeseen, ja sen tekemisiin.

Kai se on tatuoitu jo TAYS:ssa, kun itse en itse muista mitään tarkkaa hetkeä, jolloin olisi leimakirves (anteeksi tapparahenkinen sanaleikki) heilahtanut.

Tosiasiassa käytännöllinen selitys lienee löydettävissä perhesuhteistani, koska isäni minua on Tapparan otteluihin vienyt jo nuoresta pitäen. Hän on alunperin koripallomiehiä ja valmensi aikanaan sekä Tampereen Pyrintöä että Pispalan Tarmoa (Hui, tätä kautta joku saattaisi pystyä selvittämään henkilöllisyyteni - tai ainakin isäni!). Jossain vaiheessa 60-, 70-lukujen vaihteessa heillä oli yhteisiä kesätreenejä Tapparan kiekkoilijoiden kanssa, ja siten hän tutustui ihmisiin pelinumeroiden takana ja alkoi sympatiseerata heitä pelikentillä.

Omassa nuoruudessani 80-luvulla asuimme jo pääkaupunkiseudulla. Näin suosikkijoukkueeni pelaavan sen verran harvoin, että oli luonnollista hakea myös kakkossuosikkeja muista joukkueista. Ainakin omassa tuttavapiirissäni käytiin paljon keskusteluja mitkä ovat "hyviä" jengejä, ja jokaisella oli ykkössuosikkinsa rinnalla muita joukkueita, joita kannatettiin hieman hillitymmin. Asiaan vaikutti varmasti myös TV-lähetysten harvinaisuus, jolloin jokainen nähty ottelu tuntui isommalta asialta kuin nykyisin - ja peli tosiaan tuntuu "isommalta", jos kannattaa jompaa kumpaa! Itselläni toinen selkeä suosikki Tapparan rinnalla oli syntymäpaikkakuntani kakkosjoukkue Ilves. Oikein ajoitetun muuton ansiosta olin jäänyt henkisesti kokonaan Tampereen paikallisväännön ulkopuolelle! Pääkaupunkiseudulla asuvana oli myös pakko ottaa kantaa täkäläiseen paikallisasetelmaan, ja siinä sympatiani kääntyivät Jokereiden puolelle - ehkä siksi että HIFK tuntui silloin silmissäni Tapparan pääviholliselta. Nyttemmin tilanne on moneen kertaan muuttunut suuntaan jos toiseenkin...

Suhteeni Tapparaan on syventynyt vuosien varrella. Edelleen kaduttaa etten osallistunut Tamhockeyn osakeantiin 90-luvun lopulla, koska paljon huonompiakin kauppoja ehdin niinä vuosina tehdä... Tärkein muutos on ollut kuitenkin suhtautuminen yksittäisen ottelun lopputulokseen. Häviämien ei enää pilaa iltaa samalla tavalla kuin joskus. Joskus harvoin on jopa voinut tuntea tyytyväisyyttä, vaikka suosikkini olisikin hävinnyt, jos on voinut kokea että pelissä on silti ollut jotain positiivista.

Valitettavasti samalla en enää osaa syttyä muiden joukkueiden esityksiin samalla tavalla kuin 80-luvulla, jolloin luontevasti löysi aina suosikin kun aloituskiekko putosi jäähän. Katson toki mielelläni jääkiekkoa edelleen kaikilla tasoilla, mutta olen tavallaan "vaativampi" kuin nuorena. En ole enää niin tuloskeskeinen, vaan ottelun sisällä kiinnittää huomiota moniin pieniin asioihin, ja jos ne eivät herätä kiinnostusta - tai jos pelissä ei vain tapahdu mitään - mielenkiinto suuntautuu helpommin monitoimihallin baaritiskille...

Eli toisin sanoen, joskus "saan" jääkiekosta nykyään jopa enemmän irti kuin ennen. Tapparan (ja tietyin rajoituksin Suomen maajoukkueen) peliä pystyn katsomaan sekä lapsenomaisesti innostuen että samaan aikaan nauttien pelin sisäisistä pienistä ilmiöistä ja hienoista suorituksista. Sen sijaan muiden joukkueiden pelatessa "saan" jääkiekosta usein vähemmän kuin ennen. Voin nauttia ainoastaan, jos joukkueet pystyvät "ansaitsemaan" mielenkiintoni. Se on tietyllä tavalla vahinko, kun jääkiekkoa olisi kuitenkin tarjolla enemmän kuin koskaan - tai ehkä tästä löytyykin korrelaatio!?

Oman suosikin mukana eläminen on joskus oikeastaan aika ahdistavaakin. Puolesta jännittäminen ja mukana eläminen on merkillinen ja hieno kokemus jota olen tässä viime vuosina miettinyt aika paljonkin. Jotenkin vaan tuntuu välillä siltä, että ei ole täysi-ikäisen ihmisen hommaa, että tunteet voivat suosikkijoukkueen menestyksestä riippuen vaihdella melkein masennuksesta aina ylimpään nirvanaa asti, mutta niin se vaan on.

Jääkiekkoa olen seurannut koko ikäni ja tietenkin nyt HPK:n mestaruus ja muut hienot hetket ovat jääneet mieleen ikuisesti upeina hetkinä, mutta kyllähän siinä juuri silloin on jääkiekko itsessään melkeinpä taustalla kun jännitetään lähinnä sitä, että tuleeko tappio, voitto, mestaruus, nousu liigaan tai putoaminen divariin.

Se että nyt satun HPK:a kannattamaan on niin monen turhan ja oikeastaan aika naurettavankin yhteensattuman summa, että ei edes kehtaa kertoa.

Jääkiekon hienouksista voi sitten nauttia parhaiten joko televisiosta tai puolityhjän Elysee-areenan yläkatsomossa, TPS-JYP -ottelua rauhassa seuraten niin, että yhdellä silmäyksellä näkee koko kentän esteettömästi ja kukaan hujoppi ei heilu naaman edessä raakkumassa nuijaa tai hunajata.