Miltäs se mestaruus tuntuukaan?

  • 6 935
  • 29

Rontti

Jäsen
Suosikkijoukkue
paska kiekko
Itse ja henkilökohtaisesti olen joutunut tässä miettimään jo hetken aikaa, että mitäs nyt oikein on päässyt tapahtumaan. No, onhan se selvinnyt, että suosikkijoukkueeni on voittanut mestaruuden.

Mutta, en oikein ole osannut kuvata sitä viilistä, että minkä tämä voitto on mieleeni tuonut. Osaattekos te?

Joku on kertonut, että tämä olisi ns. perus, mutta siihen en tohdi yhtyä. Ilmassa on myös ollut sellaista, että tämä kaikki olisi tekemällä tehty. Onhan se niinkin, mutta itse en millään haluaisi kuvailla tätä mestaruutta em. tavalla. Enkä kuvailekaan.

Seuraavaksi kuvailen olotilaani suosikkijoukkueeni mestaruuden johdosta:

!

Siis kaukana "peruksesta".

Teidän vuoronne!
 

Leon

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Stars, Panthers
Ei mitään ihmeellistä. Jos vertaa siihen normaaliin vitutukseen, mikä valtaa välierätappion jälkeen, tämä onnellisuus on aika paljon lievempää luokkaa. Olin itse asiassa paljon enemmän tohkeissani, kun HIFK kaadettiin ja leppoisaksi tiedetty Ässät oli jo varmistanut paikkansa. Silloin ajatteli, että kaikki alle mestaruuden on raskas pettymys. Ehkä se fiilis on siksi vähemmän riehakas, kun homma oli tavallaan selvä jo välierissä. Ehti ikäänkuin juhlia mestaruutta jo silloin. Matka oli hauskempi kuin saapuminen perille.

Tämä ei muuten sitten tarkoita sitä, että olisin jotenkin pettynyt. Olen sen 15 vuotta miettinyt, miltä tuntuisi suosikkiseuransa mestaruus. Ja euforiahan siitä seurasi. Siinä olotilassa paistatellaan vieläkin. Olo on yhtäaikaa onnellinen ja helpottunut. Paikanpäällä seurattuna olisi varmaan ollut toisin. Ensi vuonna kokeillaan sitä menetelmää.
 

M10

Jäsen
Kun ottelun loppusummeri lauantaina 22.4 soi Isomäen jäähallissa, oli tunne jotenkin itkunsekaisen häkeltynyt; tässäkö se nyt oli? Mestaruuden kunnolliseen tajuamiseen meni pari vuorokautta. Toisin sanoen, vasta selvinpäin sen tajusi. Aika lällättely-fiiliksethän tässä on ollut, varsinkin muita joukkueita kannattavia ystäviäni kohtaan. Valehtelisin, jos sanoisin ettei ole pöyhkeilytyttänyt.

Vaikka mestaruuden varmistuminen tuntuikin AH-niin ihanalle, ei se poista sitä omituista faktaa, että finaaleihin pääsy aiheutti vielä paremman tunteen. Jotenkin se iän ikuisen pronssimatsin välttäminen oli jollain ihmeellisellä tavalla hienompi juttu, kuin mestaruuden voittaminen. Melko sairasta, elämä on.
 

Squit

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK ja KaMa
Sama täällä. Finaaleihin pääsy oli jotain häkellyttävää. Vuosien patoutumat lähtivät ja se oli mahtavaa. Noh kyllä se mestaruuden voittaminenkin hyvältä tuntui, mutta ei niin hyvältä kuin finaaleihin selviäminen. Ei sitä mestaruutta edes vielä oikein sulata, vaikka kuinka yrittäisi. =)
 

Musta_Kyy

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Tätä ei ota meiltä kukaan koskaan pois!

Niin, otsikkoni mukainen tunnelma itselläni on mestaruuden suhteen ollut. Käsittääkseni aika monella HPK-kannattajalla on viime vuosien kalkkiviivoilla eri syistä hyytymisten takia samanlaiset fiilikset.

Itsekin olin samanlailla kuin edelliset kirjoittajat, jo aika lailla mestaruustunnelmissa välierien jälkeen. Jotenkin vain tuntui, että kyllä tämä loppu klaarataan väen väkisin, kun oli HIFK-sarjassa noustu tukalasta tilanteesta jatkoon. Oikeastaan koko finaalisarja menikin melkoisessa hurmostilassa, ei oikein voinut tajuta miten HPK -tuomittu ikuiseksi välieräputoajaksi- voi kohdata v.2006 finaaleissa toisen pikkuseuran Ässät. Se mahdollisuus vaan tuntui niin loistavalta, ettei sitä edes voinut ajatella mahdollisuutta, että Kerhon pojat jättäisivät tämän tilaisuuden käyttämättä. Ja kun finaaleistakin muodostui kuitenkin vielä kunnon kahakka, niin hurmostila vaan parani.

Kun sitten Porissa seurasin pienessä sievässä katkaisupeliä, oli tilanne niin utuinen, ettei enää edes juuri jännittänyt. Joukkueeseen luotto oli sitä luokkaa ja pelasivat niin tyylikkäästi, että olin koko pelin varma, jotta pelin päätteeksi nostellaan kippoa. Luulin, että viime sekunneilla lyhistyn katsomoon, mutta ei, jostain syystä koko tapahtuma oli nähtävä, eikä tunteet vielä purkautuneet, pala oli toki kurkussa. Matka pelin loppuhetkistä Hämeenlinnan torille oli kuin satua, harvemmin itseä ja kaikkia kanssaihmisiä on kokenut niin onnellisina. Siinä sitten fiilistelyt, kun joukkue tuli lavalle ja ei muuta kuin baariin. Harmittaa vieläkin, että illan mittaan tuli otettua sen verran ja päiväkin oli ollut niin pitkä, ettei jaksanut aivan tappiin saakka sinä iltana. No, kun sunnuntaipäivällä hain lehden, avasin urheilusivut, siellä oli kuvaa mestareista ja iltajuhlasta, enempää ei tarvittu, en nähnyt enää sivuja, vaan onnen kyyneleet tekivät lukemisen mahdottomaksi.

No, fiilis on edelleen loistava, pikku hiljaa ymmärtää, kuinka ainutkertainen tapahtuma oli kyseessä. Se ensimmäinen tuli! Ja muutenkin harvinainen, ensimmäistä kertaa 28 vuoteen mestaruus suurkaupunkien ulkopuolelle ja ensimmäinen mestaruus Hämeenlinnaan 58 vuoteen. Toivon ja uskon, että en ole vanhainkodissa, kun seuraavan kerran tapahtuu. Silti päälimmäisenä on ajatus, että tästäkin jo kerrottavaa jälkipolville, enää HPK ei ole vinoilun kohde ja tätä ei edelleenkään ota koskaan kukaan meiltä pois. Jatkan jokatapauksessa kannattamista erinomaisen hyvillä mielin uskoen HPK:n loistaviin suorituksiin aivan lähiaikoina, tuplalla olisi hyvä aloittaa!
 

JTX

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flyers, HPK
Ai että miltäkö tuntuu?

Kaverini asuu Hervannassa (itse pääsin sieltä pois muutama vuosi sitten...) ja kuulemma heräilee silloin tällöin öisin kun joku möykkää ulkona ja sekös miestä harmittaa. No, sattuipa tällä viikolla taas keskellä viikkoa yöllä heräämään jonkun huutoon. Kumma kyllä vitutuksesta ei siinä hetkessä ollut tietoakaan. Tämä seikkapa johtui siitä että yöllinen huutaja karjui täyttä kurkkua: "Pallokerho, Pallokerho, olé, olé, olé. Kerho, Kerho, Kerho!". Hyvillä mielin pisti kaverini pään tyynyyn.

Tällainen yleinen hyvänolontunne on leijunut itsenikin yllä. Jos meinaa Tampereen alkuasukasväestö alkaa kiehuttaa mieleni sopukoita, ei tarvitse kuin Poikaa miettiä niin jo helpottaa.
 

J.Petke

Jäsen
Siinä vaiheessa kun kanada-malja tuotiin torille Lauantai -yönä ja Jokela&co. nostivat pystin Isomäellä, oli ihan semmoinen tunne että tämä on unta. Aina on joutunut sohvalta katsomaan kun Hjalikka selittää kuinka he nyt olivat se paras joukkue tänä vuonna. Mutta tänä vuonna kun pysti tuotiin torille Lauantaina niin silloin oli kieltämättä aika euforinen fiiwis.

Nyt näin viikko d-dayn jälkeenkin tulee aina hyvä fiilis kun muistelee finaaleja ja käsittää sen että jumalauta mehän voitettiin mestaruus. Rehellisesti voin myöntää että uskoin että mestaruus on vain kerholle liian iso tavoite eikä me tulla sitä ikinä voittamaan. Nyt kun ajattelee jälkeenpäin niin aika uskomattomalta tuntuu vieläkin se että kanada-malja on Hämeenlinnassa.
 

Gagne

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kaikenlaiset pörröiset maskotit, kahdella.
The chase is better than the catch

Vaikka kyllähän tämä on vielä outua.

Sudeettitapparalainen ei ole vielä sanonut poikkipuolista sanaa mestaruudesta. On jopa ollut tuohtunut Veikkajan kirjoittelusta. Hyvä. Ehkä hänkin vielä löytää valon.

Kuten veli Ossi tuolla jo kirjoitti, on tämä lievempi tunne kuin vitutus. Oikeastaan se Pasin tekemä välierä-ja maali oli kaikista kovin juttu. Mykisti ja soperrutti. Se toi sen tunteen, että tämä homma on hoidossa. Jälkeenpäin voi todeta, että Astashenkon Laineella jäänpyyhkiminen on noussut myös yhdeksi saunailtojen muistelun aiheeksi. Siinä annettiin viesti.

Kaipa tuo hyvältä tuntuu. Eilen yöllä ilotulituksen paukkuessa Vanajan yllä kylmiä hiipi selkään. Vielä enemmän niitä hiipi välittömästi viimeisen paukun jälkeen, kun kerrostalon kolmanteen kerrokseen rappukäytävässä kivutessani kuuloelimeni havaitsivat 800 metrin päästä huudetun Kerho-huudon olevan volyymiltaan sitä luokkaa, että se kuuluu. Selvästi.

Pöyhkeilyä.
 

Datsun

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko, Toronto, Saksa
Tuulettaessani HPK:n mestaruutta pudotin kattolampun. Se tuuletus lähti erittäin spontaanisti 1-4 maalin kolahtaessa tyhjiin!!! Vasta mestaruuden ratkettua tunsin kuinka paljon olisin koko loppuelämäni saanut Ässien mestaruudesta kuulla - pelotti Ässien 1-2 kavennuksen jälkeen kyllä aika tavalla.

Jos jossain on Ville Leino fan club niin liityn!
 

Osmo Rapeli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kuusijuhla - Sex Festival
Lippiksiä vähän joka lähtöön

Hämptonissa nyt asuvana viimeistään nyt näki kuinka iso osa kaupunkia tämä Kerho kuitenkin on, nyt puhuu papat torikahvilla lähes pelkästään lätkästä sen normi särkylääkevertailun suhteen ja teinipesät ja pissikset ovat entistä leveämpi hymy kasvoilla kireissä farkuissaan - ei siitä ainakaan haittaa ollut. RaiRai raikaa tuttujen suusta samalla kun itse koitan Poho Josen Kärppänä vakuuttaa että oli se rehellisesti teidän vuoro. Pitäkää tuo sama asenne nyt läpi koko aurinkoisen kesän niin täällähän viihtyy vaikka tekeekin töitä koko ajan.

Pelaajille tosin vihjeenä notta jos pesette Poikaa, Fairy lienee kännilirkkiä tehokkaampi puhdistaja.
 

Leon

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Stars, Panthers
Vihdoinkin sain katsottua pelin uusintana. Kyllä täytyy sanoa, että fiilis on toisellakin katsomisella aika uskomaton. Ihan kuin nyt vasta tajuaisi, että kyllä se mestaruus todella tuli sieltä.
 

Käkätin

Jäsen
Suosikkijoukkue
Hämeen Parasta Kiekkoa
Ai ettäkö miltä tuntuu?

Melkein viikon verran tuli tippalinssiin vähänkin jos jossain tuli nähtyä jotain mestaruuteen liittyvää tai puhuttiin siitä. Niin hyvältä ja uskomattomalta se tuntuu edelleen. Ja mikä ihaninta saan tutuille tps- ja jokerit-faneille vittuilla menen tullen.

Itellä on muutaman vuoden vanha kerholippis, mikä sattu olemaan päässä pari päivää sitten kaupassa (tähän kehno teko syy: hiukset kauheessa kunnossa -->pakko laittaa lippis peitoksi). Siinä leipäosastolla vanhempi täti tuli ihan yhtäkkiä sanomaan "On muuten komia lakki sulla". Enhän mä ekaks edes tajunnut mistä se puhu ennen kuin näin sen naaman. Se tuijotti suoraan mun lippistä ja se ilme; se oli kuin naantalin aurinko.
Ei siinä auttanut kuin hymyillä takasin ja kiitellä vain.
 

Knight76

Jäsen
Suosikkijoukkue
London Knights
Olotila tyydytetty...

... aina tuonne syyskuun 2006 alkuun asti ja siitä vielä pitkäksi aikaa eteenpäin. Itse olen ainakin vieläkin niin helvetin kovassa mestaruushuumasssa, ettei voisi vähempää kiinnnostaa tulevat MM-kisat, vaikka meinaankin niitäkin seurata -> mutta en millään panoksella -> yleensä kun olen ollut henkeenjavereen Suomi-mies MM-kisoissa (paikanpäällä ja kotisoffalla). Tosiaan nyt on olo niin tyydytetty tuosta HPK:n mestaruudesta, että on vaikea sanoin kuvata miltä tämä tuntuu...
 

ervatsalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
ХПК ja Tuukka "T-73" Mäkelä
Pronssituksesta kullitukseen!

Niin, itselläni on ainakin ollut jo viikon verran erittäin kullitettu olo!

Täältä tähän
 

morningstar

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Buffalo Bills
Kun aika kuluu, alkaa mestaruus valjeta kirkkaammin ja monisäikeisemmin. Ensimmäiset pari kolme päivää olivat sellaista sekamelskaa. Riekkumista, kännäystä, heteromiesten halailuja, herkkusienibiisiä jne. Oli upeaa nähdä koko kaupunki niin sekaisin ja niin onnellisena. Mielenkiintoista oli lukea Kaupunkiuutisista, että poliisin arvion mukaan launtain ja sunnuntain välisenä yönä kaupungilla oli liikkeellä moninverroin väkeä verrattuna normiviikonloppuun, mutta silti järjestyshäiriöitä oli normaalia vähemmän! Tuokin sai hyvälle mielelle, mestaruus koettiin nimenomaan iloisena asiana, ei tekosyynä riehumiselle ja uholle.

Mitä useampi päivä on kulunut, sitä paremmin on alkanut tajuta mitä tapahtui. Tapahtuman merkitys on alkanut valjeta. Myönnän itsekin, että ehdin jossain välissä jo pelätä, että HPK:n mestaruus on jotain mitä minun elinaikanani ei tule tapahtumaan. Oli liikaa turhaa kunnioitusta suurseuroja kohtaan, kuten taisi olla joukkueellakin monissa 3-0 päättyneissä välieräsarjoissa. Selkäpiissä kulkevat kylmät väreet, kun miettii, että syyskuussa hallin kattoon nousee kolmas mestaruusviiri. Sellainen, jossa on vuosiluku 2006, kun niissä kahdessa muussa lukee 1948 ja 1949. Ihan mieletöntä. Viimeisimmän sykähdyttävän hetken koin juuri pari tuntia sitten, kun SM-liigan sivuilla vilkaisin listaa Suomen mestareista kautta aikojen. Sekin antoi taas perspektiivä saavutukselle.

Olen myös ehtinyt vähän miettiä sitä, miten muun Suomen suhtautuminen HPK:hon muuttuu. Jonkin verran ilmaantunee gloryhuntereita. Mikäs siinä, ei haittaa minua. Toisaalta, on selvää että monen jääkiekkoa seuraavan asennoituminen Kerhoon muuttuu kriittisemmäksi. HPK:lla on vuosien ajan ollut tämä sympaattisen pikkuseuran maine. Viime vuosina se tosin on jo hieman karissut, mutta mestaruuden voittaminen vienee sen lopullisesti. Siitäkin huolimatta, että Kerhosta nyt ei suurseuraa tule millään. Oli kannu tai ei.

Onko sympatiapisteiden poistuminen hyvä vai huono asia? Minun mielestäni pääasiassa hyvä. Vuosien ajan olen saanut itsekin osani muiden joukkueiden kannattajien HPK-goodwillistä. Kun olen ollut Helsingin baareissa HPK-paita päällä, on tultu lyömään olalle ja toteamaan että Kerhossa tehdään resursseihin nähden upeata työtä. Miltä tuo on minusta tuntunut? No ei se nyt tietty ole vituttanutkaan. Tietenkin minusta tuntuu hyvältä, että joku jolla ei ole itsellään mitään tunnesiteitä Hämeenlinnaan, kertoo iloitsevansa kotikaupunkini joukkueen menestyksestä. Ja taas sitten toisaalta... "Sympaattinen" ei ole mielestäni mikään kummoinen ylistyssana ammattimaisesta kilpaurheilujoukkueesta. Vähän kuin Stalin toteaisi Mannerheimille sodan aattona, että "Onpas marsalkalla sympaattinen armeija." Alentumisesta tuo kommentti kertoo, vaikka se hyvää tarkoittaen olisikin sanottu. Usein kun baarin selkääntaputtelijat olivat poistuneet, mietin, olisivatko nuo Jokeri-, TPS-, Kärppä- tai HIFK-fanit tulleet taputtelemaan, jos olisivat aidosti pelänneet HPK:n olevan varteenotettava uhka Jokerien, TPS:n, Kärppien tai HIFK:n mestaruushaaveille? Väittäisin että eivät.

En minä nyt suorastaan sitä toivo, että HPK:sta tulisi jokin tepsumainen inhokki muille faneille. Tai no, jos kannuja tulee niin mikä ettei. Pääasia ettei tarvitse enää olla mikään harmiton sylikoira, jota suurseurojen fanit voivat hetken paijailla ennen keskittymistä oman joukkueen finaalipeleihin.

Miltähän tulevaisuus näyttää? Koska tulee seuraava mestaruus? Uskaltaisin väittää, että nopeammin kuin 57 vuoden päästä. Kerho on monena keväänä näyttänyt, että pelilliset rahkeet riittäisivät, mutta jostain se vain on jäänyt kiinni. Kenties se jokin on ollut tämä kliseinen voittamisen pelko. Tämän kannun luulisi auttavan siihen. Apina on saatu harteilta.

Vaikka, suoraan sanoen, eipä tällä hetkellä tulevat kaudet kiinnosta vittuakaan. Tämä oli meidän kevät. Tämä ei unohdu ikinä, eikä tätä todellakaan tulla viemään meiltä pois. Väittelen kesällä TKK:lla tohtoriksi, mutta olen jo kavereillekin sanonut, että vuoden 2006 tulen muistamaan ihan muista yhteyksistä.

Vielä kerran: kiitos HPK.
 

Vele

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK ja Leijonat
Kyllä voi rehellisesti sanoa, että ei ole Hämeenlinnassa nähty yhdistävämpää tekijää kuin nämä kultajuhlat. Pienimmistä vanhempaan ikäpolveen jännittämässä oman kaupungin joukkuetta.

Tälläistä juhlaa ei ole sitten nähty -95 kultajuhlien, jolloin muutama sankari eksyi tähänkin kaupungiin juhlimaan kultajuhlia. Silloin oli myös pirskeet, mutta siinä oli sitä "yhteistä juttua". Tämä oli vain "meidän juttu".

Kunnia kaikille kerhon organisaatioon liittyvälle ihmiselle. Nyt on niin sanotusti näytetty medialle mistä se jokin näyttää tulevan nestemäisenä.

Mutta uutta matoa koukkuun niin kuin kalastajat tuppaavaat sanomaan. Tätä juhlitaan arvoisensa mukaisesti ja voitaisiin vaikka kaikkien mestarijoukkueen pelaajien kädet jäljet ikuistaa torin betoniin.

Mutta kausi on myös ensi vuonna. Nyt on tärkeää, että ei ruveta henkseleitä paukuttamaan millään osastolla ihan maan älyttömästi. Ensi vuonna on erilaiset joukkueet ja nyt myös kerhon miehistöllä on se "tärkein" saavutettu. Ei tarvitse median mainostamaa pronssijoukkueen leimaa kantaa. Vaikka mielestäni ylpeänä olen itse sen kantanut kokoajan. Ei pronssi ole häpeä, päinvastoin se on voitto toisin kuin hopea. Karalahden Jere ilmeisesti on eri mieltä, mutta tuollaisella asenteella ei kavereita kerää missään muotoa.

Jännittävin asia taitaa kuitenkin ensi vuonna olla tämä SuperSix-turnaus, jossa Kärpät on ylpeänä Suomen kiekko-osaamista markkinoinut jo parina vuotena. Nyt kerho näyttää osaamistaan ja miksi se ei siellä pärjäisi? Pienet marginaalit ja vain muutama peli.

Ja playoffsit ne ovat ensi vuonnakin. Miksei mestaruuskin siis? Nyt ei enää tarvitse pelätä, että ei voitettaisi. Ollaan kerran voitettu niin miksei siis ensi vuonnakin?
 

vanhapak

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Rontti kirjoitti:
Itse ja henkilökohtaisesti olen joutunut tässä miettimään jo hetken aikaa, että mitäs nyt oikein on päässyt tapahtumaan. No, onhan se selvinnyt, että suosikkijoukkueeni on voittanut mestaruuden.

Mutta, en oikein ole osannut kuvata sitä viilistä, että minkä tämä voitto on mieleeni tuonut. Osaattekos te?

Joku on kertonut, että tämä olisi ns. perus, mutta siihen en tohdi yhtyä. Ilmassa on myös ollut sellaista, että tämä kaikki olisi tekemällä tehty. Onhan se niinkin, mutta itse en millään haluaisi kuvailla tätä mestaruutta em. tavalla. Enkä kuvailekaan.
-nips-
Teidän vuoronne!

Ehkä nyt alkaa vihdoin olla aika kypsä ajatella tapahtuntutta. Tuntuu siltä, että aiemmin olin niin tapahtuneen huumassa, ettei selvää ajatusta näppikseltä olisi löytynyt. No, tuskin löytyy vieläkään, mutta tässä jotain päällimmäisistä:

- Kun viimeinen kotipeli oli voitettu, uskalsin toivoa ja odottaa mestaruutta, vaikka on pakko myöntää, että ajatus Kerhon mestaruudesta tuntui vielä silloin jotenkin utopialta. "Eihän me, muuthan ne!"

- Porin pelin hallinta nosti ajatuksen mestaruudesta esitietoisesta pintaan. Voitto olikin sitten itse asiassa "piece of cake", mutta kauan kesti ennen kuin asian lopulta tajusi.

- Lauantai-yönä torilla alkoi usko siihen, etten ole nähnyt unta, syntyä. Katsellessani screeniltä uudelleen ja uudelleen tapahtumia ja karjuessani muiden hämeenlinnalaisten kanssa kannustushuutoja alkoi vihdoin alitajuntani hyväksyä ajatuksen mestaruudesta. Kun sitten joukkue purkautui klo 23:n jälkeen busseista lavalle, olin varma: "Kerho on uusi Suomen Mestari, Hei!"

- Oli mahtavaa seurata, miten innoissaan pelaajat, valmentajat ja muu joukko oli asiasta lavalla.
Perkele, Kerho on Suomen Mestari! Nyt se on selvää, näin on!

-Hienoa oli ennen kaikkea se yhteenkuuluvuuden tunne, mikä torilla yöllä oli aistittavissa. Harvoin Hämeessä tämmöistä kokee! Porukka on yleensä kuin seipään juuri nielaisutta, murjottavaista ja vähäpuheista, muttei tuona yönä!

Entä tästä eteen päin?
- Loppuuhan kerralla puhe pronssikerhosta ja turenkilaisista nappiverkkareista, näin ainakin toivon.

- Viime syksynä kausikortin uusimista harkitessani mietin pitkään, kannattaako tällä rosterilla lähteä mukaan. Niin nimettömältä nimilista vaikutti, mutta tulipa todistettua, etä hoki on JOUKKUEpeli. Onneksi lunastin paikkani A2:een. Ei liene kellään epäilystä siitä, ettenkö istuisi omalla paikallani myös kaudella 06/07

- Tiedot kauden pelaajakoostumuksesta ovat saaneet minut melko optimistiseksi tulevan kauden peleistä. Kun vielä J. Jalonen koutsaa, ja muu tuttu johtoporukka on remmissä, en lainkaan ihmettelisi, vaikka Kerho olisi taas ensi vuonna finaalissa. Mutta ei makeeta mahan täydeltä. Nyt asetan toiveeni yhteen hitsautuvaan porukkaan, hyvään valmennukseen ja loistavaan huolto- ym taustatiimiin.

Tulipa pitkä juttu, mutta älkää tykätkö pahaa, sillä: Kerho on uusi suomenmestari, hei!!!
 

Begbie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kerho
Mestaruushan tuntuu hyvältä

Kyllä tätä pitkään odotettiinkin. Välillä meinasi hieman usko loppua, että voittakohan ne meikäläisen elinaikana, mutta voittihan ne. Hienoa työtä Kerhossa on tehty melkeinpä vuodesta toiseen liigassa aina 90-luvun alusta saakka ja nyt tuli se kruunu koko hommalle.

Sanoinkuvaamattomia oli fiilikset sekä ratkaisevassa IFK-matsissa, että ratkaisevassa finaalipelissä. Se, että mestaruus tulee niin helevetin harvoin Helsinki-Turku-Tampere-Oulu -akselin ulkopuolelle, tekee mestaruudesta vieläkin makeammalta maistuvaa.

Oon aina sanonut, että Jukka Jalonen on voittava valmentaja...
 

Tilatiili

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Metaani CH
Aidoimmat ja tajuttavimmat tunteet purskahtivat pintaan todellakin jo 13.4 Nordenskjöldinkadun parkkipaikalla. Taphtuvat siitä eteenpäin ovat jääneet mielessäni jossain määrin jäsentymättömäksi ja aiheuttaneet "häh"- ja "höh"-tyyppisiä ajatuksen siemeniä. Liian informaation ähky pronssimatsin tuloksen teksti-teeveestä tai satunnaisesti jopa paikan päältä seuranneelle.

Lauantai-ilta ja -yö Hämeenlinnassa 22.4 toki nousi osastoon "hih". Kultainen karpula-aamu vietettiin linnan juurella vahvassa turenkilaismiehityksessä jokainen sirrisilmä omiaan pöristen ja sihijuomaa varovaisesti naukkaillen, ts. varsin kultivoituneessa individualismin hengessä. Siinäpä se, kansanjuhlassa tunnelma läsähti. Jokunen viikko sitten Kaupunkiuutisissa siitä pakinoitiinkin varsin oivallisesti, Kiemunkiko se oli? Notta voitaisiinko missään muualla järjestää näin kliseistä ja suoranaista myötähäpeää aiheuttavaa kultajuhlaa? "Ohjelmansa" puolesta. Samahan se toisaalta vaikka lavalla olisivat pomppineet Sotkan humoristit meksikolaissombreroissaan ja Mertaranta tullut kertomaan kuuluisasta entisestä miehestä, joka ei uskonut Hämeenlinnan voittoon. Maljaa ja pelureita sinne ihmiset tulivat katsomaan. Mutta silti... Karjalaisen elämän sankareista en halunnut kuulla enkä edelleenkään. Eikä kuulostanut siltä että moni muukaan halusi. Ei sovi hämeenlinnalaisen sielun kuvaan.

Vappuviikonloppuna löysin kesämökin saunansytykeläjästä vuoden -99 pronssiottelun uutisen. Siinä oli oikein värikuvakin. Serkkupoika poisti uhmakkaana puuhuussin seinästä Naomi Cambellin ison H&M-bikinijulisteen (toisen niistä) ja painoi lehtileikkeen nastalla lautaseinään. Vuoden 1985 Kerhon kausijulisteeseen nähden kulmikkain. Jatketussa juhlahumussa en hennonnut kieltääkään.

Eilen kolahti Mestarit-T-paita sm-liiga-hihalla postiluukusta. Viikko meneekin mukavasti sivusilmällä ohikulkijoita kuikuillen; kuka huomasi? Täällä Tsaddissa. Aika harva tähän mennessä.
 
Viimeksi muokattu:

vilperi

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Kauhajoen Karhubasket
Jo nuoresta pojasta asti minulla on ollut yksi haave. Yksi unelma. Unelma, jonka toteutumista olen jaksanut odottaa, odottaa ja vain odottaa.

On mennyt vuosia eteenpäin. On tullut karvaita pettymyksiä. Kunnes, vihdoin...

Jukka Voutilainen oli iskenyt HIFK:n verkkoon komealla vedollaan numeroiksi 1-0 ja oltiin todella lähellä finaalipaikkaa. Finaaleja, missä vastaan asettuisi Porin Ässät.

Elettiin pelin viimeisiä sekunteja. Huudan pää punaisena, purkakaa, taistelkaa, laskin sekunteja, viisi-neljä-kolme-kaksi-yksi-nolla. Ja huusin, huusin, niin että verisuoneni olivat katketa päästäni. Olihan HPK edennyt kolmentoista vuoden tauon jälkeen SM-liigan finaaleihin ja Jukka Voutilainen noussut ja täyttänyt Marko "Kyy" Palon saappaat.

Huomatkaa muuten laskuoppi: -93 välierän voittomaalin oli tehnyt numero 13, nyt tämän ratkaiseva välierä pelattiin 13 päivänä huhtikuuta ja olihan vuosiakin vierähtänyt väliin jo 13 vuotta edellisestä finaalivuodesta. Ja lasketaan 13 kertaa 3, siitä saadaan 39. Ja numero 39:hän on Jukka Voutilaisen pelinumero. Tämän täytyi olla jo Jumalankin tahto!

HPK oli edennyt finaaleihin 13 vuoden tauon jälkeen. Vastaan asettuu Kärpät kaatanut Porin Ässät. Tunnelma oli fantastinen. Mutta oikeastaan pelkoa häviöstä ei ollut. Tässä vaiheessa alkoi laskea jo päiviä HPK:n ensimmäiseen mestaruuteen.

Päivät kuluivat. Niiden varrelle mahtui muutama finaalipelikin. Kunnes tuli lauantai 22.4.

Voitot olivat HPK:lle 2-1. Ei ollut minkäänlaista tunnetta, että vielä olisi peli maanantaina. Samppanjapullo oli jääkaapissa. Videot olivat valmiina ratkaisevan finaalin nauhoitukseen ja laskin tunteja, HPK:n 1. mestaruuteen. Siinä samassa soittelin HPK:n maalilaulua.

Ratkaiseva finaalipeli päättyy 1-4 HPK:lle. Pikku pojasta asti minulla ollut unelma on vihdoin toteutunut. Kyyneleetkään eivät olleet kaukana, vähän taisi kastua silmäkulmat. Katselin finaalin kotona, yhdessä perheeni kanssa.
Se tunnelma, mikä sillä hetkellä vallitsi jo olohuoneessamme, oli sanoin kuvailematon. Hakkaan vahingossa äitiäni HPK:n kaulaliinalla päähän. Normaalitilanteessa en voi kuvitellakaan mikä reaktio siitä olisi tullut. Nyt vain onni täytti jokaisen. Menen ylös, aukaisen ikkunan ja laitan ikkunalaudalle tietokoneen stereon, laitan sen täysille ja laitan soimaan HPK:n maalilaulun. Voi vain kuvitella kuinka moni Parolan kylällä ja naapureissa kuuli tuon. Mutta mitä sillä oli väliä, koko Hämeenlinnan seutu oli yhtä suurta perhettä.

Muutaman tunnin päästä lähden siskoni, sen miehen ja veljeni kanssa torille juhlimaan. Olin ottanut vähän, samppanjan lisäksi, muutaman oluen.
Se tunnelma mikä torilla vallitsi oli uskomaton. Sellaista yhteishengen tunnetta on vaikea saada mitenkään muuten aikaan. Oli uskomatonta, että koko Hämeenlinnan seutu sillä hetkellä rakasti toisiaan. Ja ennen kaikkea heitä, Sankareita lavalla. He olivat tehneet sen, he olivat toteuttaneet haaveeni ja unelmani. Heillä on aina paikka sydämessäni, he ovat sen ansainneet.

Lähdemme torilta autollamme pois. Huutelemme auton ikkunasta Pallokerhoa ja kaikkea muuta. Iso HPK-lippu liehuu auton etuikkunasta ulkona. Käymme grillillä. Ajamme hallin ohi. Siskon mies tahtoo väkisin mennä laulamaan hallin edessä olevalle HPK:lle. Siskon miehen kaveri menee mukaan. Tämä hetki kruunaa kaiken. He menevät linja-autolle ja me jäämme autoomme. Meillä ei ollut tarkoitusta lähteä heidän kanssa sinne, mutta sitten... Risto Korhonen tulee Poika hartioillaan autoamme kohti ja huutaa Suudelkaa poikaa, suudelkaa poikaa!!! Monivuotinen unelma oli saanut kliimaksin. Tuo suudelma Poikaan, on varmasti ikimuistoisin suudelmani. Lopulta sain myös esimerkiksi kosketella Jari Sailion kultamitalia. Huutaa Kiitos Jalosta Jukka Jalosen rinnalla, siskon mieheni huutaessa hänen edessään ison HPK-lippunsa kanssa Jukka Jalosta. Saimme muutaman nimikirjoituksenkin. Ja siskon miehen kaveri ryntäsi jopa halaamaan Jukka Jalosta. Minua Jukka Jalonen kätteli kohteliaasti. Tämän jälkeen huusimme vielä Pallokerhoa HPK:lle ja minä huusin Kiitos Kerhoa!

Lähdimme pois. Sunnuntaina juhlat jatkuivat vielä tällä varsin kuivahkolla tapaamisella torilla. Vappuna otin vielä kännin HPK:n mestaruudelle, kotiviinillä.

Unelmani oli toteunut. Asia, josta olin haaveillut monia vuosia, oli toteunut. Meidän päivä koitti. Se koitti sittenkin.

Ja edellä kuvatun päivän tapahtumien perusteella, minun on helppo todeta, että tuo päivä hakee vertaistaan elämässäni. Älkää edes kysykö miltä tuntui, sillä superlatiivit loppuisivat kesken.

Kiitos HPK!!!
 

Kyy

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pelicansin ja Bruinsin tv-mainokset.
87-88 kaudella aloin peleissä pikkujässikkänä käymään
91 tuli Pronssi
93 tuli hopeaa ja olin maaliviivalla pleksin äärellä todistamassa Marko Palon tahtomaalia 5. semifinaalin jatkoajalla.
90-luvun loppupuolella muutin itse pois Hämeenlinnasta opiskeluiden kautta Helsinkiin töihin, peleissä on käyty mutta ei enää yhtä paljon kuin aikanaan Hämeenlinnassa asuessa, playoff-pelit olen yrittänyt parhaani mukaan säätää vapaaksi kaikesta muusta että on mukaan päässyt niin kotiin kuin vieraisiin. Monet välierätappiot on todistettu ja yhtä monet pronssiottelut nähty vaan nyt se muuttui. Joukkueen pelit tuntuivat sujuvan hyvin, tosin sattuneesta syystä runkosarjan peleihin pääsin vielä harvemmin kuin aikaisempina kausina, sen kuitenkin päätin että playoffit mennään joukkueen mukana kuten aikaisemminkin. 2 matsia vaille kaikki playoff-pelit pääsin paikan päältä todistamaan, niistä kiitos kavereille sekä fanclubille vierasmatkojen hienosta järjestämisestä.

Niin mentiinkin, 2 matsia jäi väliin, molemmat vielä Hämeenlinnassa, toinen Ilves-matsi ja toinen IFK-matsi jäivät ylitsepääsemättömän esteen takia näkemättä, jälkimmäisen sentään pääsin todistamaan tv:stä. Ilvesmatsista sain kavereilta raporttia, jännäksihän meinasi mennä mutta peli voitettiin. IFK-pelin näin tv:stä kotona kuumeessa, mutta ei paljon raastavampaa tunnetta tule mieleen kuin katsoa sohvalla maaten jälleen kerran ratkaisevaa semifinaalia, missä taistellaan mahdollisuudesta siirtää ratkaisua yhdellä pelillä.

Sitten seurasi 5. ja ratkaiseva peli Helsingissä, kahtena yönä en nukkunut, kuume ihme ja kumma väistyi, olo oli hermostunut, jännitti, vatsa oli kipeä, kaikki oli huonosti. Tähän matsiin en ehtinyt saada fanclubin paikkaa joten menin hallille itsekseni hyvissä ajoin, istahdin puoleksi tunniksi tyhjään katsomoon jännittämään ja mietiskelemään mahdollista finaalipaikkaa. Minuutit kuluivat todella hitaasti. Voutilaisen maali oli upea, mutta yksi ainoa maali aiheutti sen ettei jännitys ainakaan helpottanut yhtään pelin edetessä. Pelistä kunnolla edes muista näin jälkikäteen mitään muuta kuin viimeisen minuutin pelikellossa ja sen raivoisan kannustuksen mitä muiden ritaripaitojen kanssa mylvimme. Tunne oli aivan älytön kun katsoi vuoroin pelikelloa, vuoroin IFK-hyökkäystä. 5, 4, 3, 2, 1, huutoa. Siinä se sitten oli, finaalipaikka. En muista koska olisin viimeksi niin korkealle tasajalkaa hyppinyt ja huutanut kurkku putkella, tunnelma fanien keskuudessa oli kuin olisi voitettu kolme mestaruutta putkeen.

Finaalisarjaa pelattiin lämpimissä tunnelmissa, kovia pelejä oli ja hienoa tunnelmaa. Sitten 4. finaali ja Pori, peli kulkee, Wiikman pelaa kylmähermoisesti, peli näyttää kulkevan mutta silti ei uskalla toivoa liikoja, niin monta kertaa on joutunut pettymään. 0-1, 0-2. 2. erätauolla Porilaiset tulivat jo onnittelemaan mestaruudesta, en voinut uskoa korviani. Miten joku voi tuossa vaiheessa peliä heittää oman joukkueen pyyhettä kehään. Kiitin kohteliaasti kehuista ja toivotin onnea vastapuolelle viimeiseen erään. 1-2, aika syvä vihlaisu tuntui jossain sisällä. Kun Louhi sitten vihdoin teki 1-3, pieni pala sitä isoa kiveä mikä sisällä mylläsi ja painoi irtosi pois. Helpotus iski tuuletuksen ajaksi, kunnes jännitys ja sekava odotus vei taas voiton. Pelikellosta tuli uusi paras ystävä mitä vilkuilin herkeämättä joka ikisen syötön jälkeen. Joka ikinen sekunti oli meille. Peli jännitti niin paljon ettei mikään aikaisempi urheilukokemus tuntunut samalta, silti tuntui tahtomaattankin siltä että tämä on meidän peli, meidän mestaruus. Sydän tiesi mutta järki sanoi vielä tässä vaiheessa vastaan.
59.16 sydän saattoi vihdoinkin siirtyä lepopulssiin, vatsa rauhoittui, hiki katosi otsalta, käheä ääni muuttui kirkkaaksi kuoropojan falsetiksi, aivan järjettömän leveä hymy levisi kasvoilleni. Se oli siinä, kukaan ei ikinä veisi tätä meiltä pois.

Viimeisistä sekunneista en muista oikeastaan mitään, huutoa, hyppimistä, halailua, huutoa, onnea. Ryntäsin katsomomme etuosaan, rappusten yläpäähän kaiteelle juhlimaan, ympärillä tuntemattomia ihmisiä, mutta sillä hetkellä siskoja ja veljiä. Kun juhlinta hieman rauhoittui ja katselin omien pelaajien kultamitalijuhlintaa jäällä, tippa jos toinenkin tuli silmiin. Vieressä seisonut HPK-fani hymyili ja kommentoi kuinka isokin mies saa joskus itkeä :)
Juhlinta hallilla, se on siellä-biisin soitto pojan noustessa Jokelan ja kumppanien käsille, kuohujuoma jäähallin ulkopuolella bussin ovelta ruiskutettuna, paluumatkan tunnelma ja juhlinta torilla. Vieläkin sitä herkistyy kun alkaa muistelemaan.

Itse olen näiden vuosien saatossa toivonut aina joukkueen parasta ja toivonut kultamitalia, mutta liikoja en ole koskaan odottanut. Jokainen pronssimitalikin on ollut aina ilon aihe, mutta kyllä nyt tapahtui se mitä varten tässä on mukana pyöritty 19 vuotta. Ja totuuden nimissä, onhan se kulta ollut sieltä tuloillaan jo monta kertaa, joku on aina vaan klikannut viime metreillä vastaan.

Tästä muodostuikin aika pitkä kirjoitus näin yömyöhässä mutta haittaneeko tuo. Ketjun aloituskysymykseen miltä se mestaruus tuntuu voin vain vastata että se tuntuu niiiiiiiiiiiin hyvältä ettei sanotuksi saa, vieläkin hymyilyttää kun ratkaisupeliä ajattelee tai sitä seurannutta juhlintaa. On myös hienoa että muita joukkueita kannattavat omat kaverit ja työtoverit ovat muistaneet sekä toivottaneet joukkueelle vilpittömästi onnea saavutetusta voitosta.

Upeampaa kautta en olisi voinut koskaan toivoa, kauden alussa minä sain pojan, esikoinen syntyi syyskuussa. Kun kausi päättyi, oli pelaajilla kaulassaan kultamitalit ja myös Kerho sai pojan. Tämän paremmaksi ei jääkiekkokausi voi tulla. Kiitos Kerho!
 

Gagne

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kaikenlaiset pörröiset maskotit, kahdella.
Tilatiili kirjoitti:
Serkkupoika poisti uhmakkaana puuhuussin seinästä Naomi Cambellin ison H&M-bikinijulisteen (toisen niistä) ja painoi lehtileikkeen nastalla lautaseinään. Vuoden 1985 Kerhon kausijulisteeseen nähden kulmikkain. Jatketussa juhlahumussa en hennonnut kieltääkään.

Tällainen pieni välihuomautus: Meillä on muuten mökin huusin seinällä samainen juliste. Come on Kerho!
 

Tilatiili

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Metaani CH
Gagne kirjoitti:
Tällainen pieni välihuomautus: Meillä on muuten mökin huusin seinällä samainen juliste. Come on Kerho!
Niin, niitähän jaettiin kevään Free Time -messuilla Kauppaopistolla ilmaiseksi. Aika meheviä viiksiä muuten monilla niistä ukoista. Koiviston Mauno on keskellä takarivissä. Sillä ei ole.

Täytyykin puhdistaa seitit pois julisteen takaa. Vinojäykisteet aiheuttavat merkittävän kiinnitys- ja hämähäkkiongelman mainitunlaisissa kevyissä puurakennuksissa.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös