P.Sihvosen stoori
Edit. P.Sihvoselle: Olen päätellyt, että näitä "Isi vahvasti ohjaa"-vuosia on sinullakin takana. Urheilijana minua kiinnostaa, pystytkö sanomaan, missä iässä ensimmäisen kerran pyrit täysin sataprosenttisella omalla halulla huipulle? Puhun siis todella vahvasta motivaatiosta, mitä vaaditaan menestykseen. Kysymys on vaikea ja henkilökohtainen, joten yksityisviesti, "En kommentoi" -hiljaisuus tai "Turpa kiinni" -viesti on täysin ok ja ymmärrän täysin. Ihan vain kanssaurheilijana kiinnostaa, ei niinkään ketjun aiheen takia.
Olin onnekas, kun isäni ohjasi minut varhaisen lajivalinnan piiriin teoillaan ja toimillaan, kun olin 4-vuotias. Miten se kävi? Minulle ostettiin luistimet elokuussa 1972. Sitten isäni alkoi yhdessä kaverini isän kanssa jäädyttää samaisena vuonna marraskuussa kerrostalomme takapihan kenttää. Homma oli liki hullun puuhaa, koska he kantoivat sellaisella suurella saavilla vettä talon seinästä 30 metrin matkan päähän. Muut talo asukkaat pyörittelivät päitään parvekkeella ja naureskelivat projektille. Oikeastaan lajivalintani oli siinä: isä ja hänen kaverinsa huhkivat jään kuntoon muutamassa päivässä ja sitten kunnostivat sitä läpi talven. – Ja me pojat luistelimme ja pelasimme alusta asti sydämemme kyllyydestä! Sinne takapihalle syntyi aivan uusi, omalakinen pienoismaailmamme. Aamulla alettiin, välillä käytiin syömässä, ja taas jatkettiin. Jo samana talvena isät nikkaroivat meille puiset maalit, joidenka verkon paikkaa teki sellainen vahva harmaa huopa. Kolme talvea sitä jatkui kaiket talvipäivät. Ja jos jäälle oli satanut liikaa lunta eivätkä isät olleet vielä ehtineet aurata kenttää, pelasimme tossulätkää. Toisena talvena muutaman lapsen pelipoppoomme kasvoi sitten veljelläni.
Koulussa ensimmäisellä luokalla lähti huhu kiertämään, että nyt alkaisi jääkiekko ihan seurassa. Imatran Ketterässä oltiin perustamassa joukkuetta 1968-syntyneille. Sinne mentäisiin! Ryntäsimme kaverini isän luo ja kysyimme, voisiko hän viedä meidät Vuoksenniskan tekojäälle, jossa treenit olisivat. Siitä se alkoi.
Olin heti alusta asti paras tai toiseksi paras luistelija joukkueessa. Kenttäpelaajia oli 25, maalivahteja kaksi. Muutoin olin ehkä vasta kymmenenneksi paras pelaaja. Parin kuukauden päästä minulta pääsi itku illalla kotona. Isä kysyi, että mitä nyt. Kerroin, miten harmittaa, kun osa pojista on Ketterässä minua parempia. Silloin sain ensimmäisen ja tärkeimmän ja käytännössä ainoan ja sitten vuosien kuluessa toistuneen ohjeen ja kommentin isältäni: ”Petteri, on vain yksi tie. Jos harjoittelet enemmän kuin ne muut, menet kyllä niistä ohi.” Se oli käänteen tekevä juttu. Olin siihenkin asti luistellut ja pelannut joka päivä talvisin 4-7-vuotiaana, mutta noiden sanojen jälkeen jokin napsahti päässäni. Voin sanoa, että noin tammikuusta 1976 jonnekin elokuuhun 1991 asti elin jok’ikistä päivää vain se tavoite mielessäni, että haluan paremmaksi ja paremmaksi jääkiekkoilijaksi. Siitä asti tavallaan tähtäsin aivan huipulle. Muutamassa vuodessa olin joukkueeni ihan parhaita pelaajia, ja sitten ehkä noin 12-13-vuotiaana paras. Noin 10-vuotiaana ajattelin, että haluan pelata vielä joskus Imatran Ketterän edustusjoukkueessa, jonka pelaajat olivat minulle suuria idoleita, kärkinimenä Jose Pekkala. Ajattelin ja haaveilin, että haluan joskus olla yhtä hyvä ja parempi kuin Jose on. (Jose Pekkala oli yhtä hyvä pelaaja kuin ikätoverinsa Petri Skriko, ehkä parempikin, mutta elämänkohtalot menivät niin, että Skrikosta tuli NHL-pelaaja, Pekkalasta ei.)
Kun olin 14 ja veljeni 12, isä teki ratkaisun jääkiekon takia: Hän päätti, että muutamme Imatran vinkkelistä katsoen huikeaan jääkiekkokaupunkiin Joensuuhun paremman valmennuksen perässä. Joensuun mielsimme kaupungiksi, josta olivat ponnistaneet Monosen ja Kapseen veljekset kiekkomaineeseen. Isän valinta osui nappiin. Joensuu oli maineensa veroinen. Menin ysille ja veljeni kuudennelle luokalle kouluun Joensuussa. Koulusta muuten isäni sanoi aina, kun ympäristö oli huolissaan koulunkäynnistämme, että ”kyllä koulut ehtii hoitaa sitten myöhemmin”, ja niinhän siinäkin sitten kävi. Pitkän linjan diplomi-insinöörinä hän tiesi, mistä puhui.
Ja nyt vastaus kysymykseesi, Keltainen Jaffa: Kaiken aikaa haluni on ollut 100 prosenttisesti omani. Isä vain ohjasi lajivalinnan sillä, että hän systemaattisesti loi ne olosuhteet. Ja äiti hääräsi kaiken aikaa taustalla äidin hommia. Piti huolta ruuasta, unesta ja kaikesta muusta tärkeästä. Meidän perheellemme minun ja veljeni jääkiekon pelaaminen oli koko perheen tärkein asia. Kaikki tehtiin jääkiekon ehdoilla, aivan kaikki. Joskus 12-vuotiaan ajattelin, että Imatran Ketterän edustusjoukkue ei riitä, tähtäsin SM-liigaan ja Leijoniin. 14-vuotiaana tein töitä sen eteen, että pääsisin joskus NHL:ään asti.
Ikinä en kokenut, että toteuttaisin pelatessani tai harjoitellessani isäni tai jonkun muun haaveita. Se, että pääsin edes SM-liigaan asti, on paitsi omaa ja valmentajieni myös pitkälti isäni ansiota. Hän otti elääkseen elämän, jossa minun jääkiekkoni oli myös hänelle tärkeä asia.
Ja aina ohje kuului tyyliin: ”Ei syytetä valmentajia, he tekevät parhaansa, ja jos Petteri haluat pitkälle, treenaa enemmän kuin muut, muuta tietä ei ole.”
Olen ajatellut, että oleellista oli se, että lajivalintani oli selvä jo 4-vuotiaana. Halusin pelata jääkiekkoa, se peli, jota siellä takapihalla pelattiin, kiehtoi minua. Sain yhteen lajiin ne tarvittavat toistomäärät, että opin lajin eri tekniikat. Kesät sitten harrastettiin monipuolisesti jalkapalloa ja yleisurheilua ja oikeastaan kaikkia mahdollisia lajeja. Talvella monipuolisuus tuli koululiikunnasta. Siihen aikaa liikuntatunnit olivat kova juttu. Rakkain opettajani oli aina liikunnanope.
Toivottavasti jotenkin vastasin kysymykseesi, Keltainen Jaffa.
Johtava