Kerran Ozzy Osbourne sanoi olleensa 80-luvulla hullu kuin Caligula. Siis kuka? Caligula oli Rooman keisari joka houraili puhuvansa jumalille, teetätti laivoista kilometrien mittaisen jonon että pääsi ratsastamaan Napolinlahden yli, murhautti lähipiiriään kuin kärpäsiä, tuhlasi valtakunnan rahat ja pilkkasi vastustelevaa senaattia nimittämällä hevosen senaattoriksi. Vajaa 2000 vuotta myöhemmin eräät australialaiset opiskelijat innostuivat nimeämään progemetallibändinsä hevostempauksen perusteella Caligula's Horseksi.
Ostin samoin tein uuden ja sitä edellisen levyn. Harvoin pärähtää siksi osuvasti, että joutuu silmien pyyhintään. Edellislevyn Songs for no one sen teki, pienellä punaviinillä saattoi toki olla osuutta asiaan. Mahtavia albumeja molemmat, suosittelen jyrkästi!
Vielä sitä edellinen levy Bloom on mulle eniten puun takaa tullut levy koskaan. Yleensä loistavista levyistä kuulee jostain etukäteen. Ne on joko klassikoita, hypetettyjä tai kavereiden kehumia. Tosin myönnettäköön että soundi teki jutun jossa hehkutettiin australialaista progea, joten ihan täysi tyhjiö ei ollut. Siltä levyltä mun suosikit on Marigold ja Dragonfly.
Hyvä on tämä Rise Radiantkin. Sopivassa suhteessa lyhyempiä iskevämpiä biisejä ja pitempää progeilua. Jälkimmäistä edustaa etenkin levyn päättävät hitaasti kasvava Autumn ja loistavia riffejä sisältävä The Ascent. Minusta tälle bändille ominaista on raskaiden riffien ja herkempien elementtien yhdistelmä, dynamiikkaa riittää. Haken on myös julkaisemassa pian uuden levyn, joten progemetallin ystäville on kissanpäivät.