MiracleFromEast
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- SaiPa
Bandiera oli kyllä Bon Joviin aivan väärä mies alun perinkin. Southside Johnnyn bändissä ukko oli aikoinaan saatanan kova perusrock-rappaaja, jonka soittotyyliin Chuck Berry -henkiset yksinkertaisemmat soolot istuivat kuin viiden metrin halko vanhaan mummoon, mutta Jovissa ne muutaman nuotin bendaukset överillä tremolo-efektillä höystettynä aiheuttivat lähes poikkeuksetta järkyttävää myötähäpeää.Kyllähän tästä taisi viime vuonna olla jo videoita, kuinka Livin' on a Prayerin aikaan mies oli lavalla selkä yleisöön päin (häpeästä?), samalla kun laulu kuulosti yhtäkkiä selkeästi paremmalta mitä muuten keikan aikana...
Minulla on hyllyssä 23 Bon Jovin julkaisua, mukaan lukien kaikki albumit debyytistä This House Is Not for Saleen asti. What About Now oli vielä sellainen levy josta oikeasti pidin, mutta Burning Bridges oli aikamoinen jämäkokoelma, jota ei ole kiinnostanut montaa kertaa kuunnella. This House Is Not for Salea sitten taasen en ole tainnut edelleenkään jaksaa soitattaa koskaan edes kokonaan läpi, vaikka se hyllyssä onkin (ostin, kun tuli hyvä tarjous vastaan). Ja 2020 on jäänyt tämän myötä hankkimatta ja oikeastaan en tiedä olenko kuullut edes mitään sinkkuakaan siltä.
Vaikka Bon Jovi on saanut toki paljon naureskelua osakseen ns. "tyttöjen bändinä", on glam metal aikakautensa huikeaa kamaa kaikille genrestä pitäville ja 90-luvun hard rock -vaiheessa bändin voisi väittää olleensa parhaimmillaan, kun Jonin & Richien lauluäänet olivat ihan huikeassa kunnossa ja musiikkiinsa tuli vielä vähän lisää sävyjä. Crush --> What About Now on sitten askel kevyempään pop rockiin, mutta tuo aikakausi toimii itselleni edelleen, kun sieltä löytyy niin paljon kovia biisejä (ja etenkin Crush on ihan levynäkin todella hyvä). Sitten lähti Richie ja Jonin jo pahasti nasaaliutunut ääni lähti aikamoiseen syöksykierteeseen.
2000-luvun alussa bändi oli vielä kunnon rock-bändi kahdella huikealla rock-vokalistilla. Nykyisellään se "rock" on aika hukassa, vaikka toki ikääntyminen tekee luonnollisesti tehtävänsä. Phil X:t ja Bobby Bandierat* eivät oikein vakuuta, kun vertailukohtana on Richie, vaikka toki Richiekään ei ole enää se Richie joka hän oli 20v sitten. Enpä siis tiedä kuinka paljon Samboran mahdollinen paluu lopulta hommaa enää tässä vaiheessa voisi piristää. Kai se mahdollisuus ainakin olisi, että studiotaikuutta käyttäen saataisiin vielä jotain hyviä biisejä aikaiseksi.
*Kertoo aika paljon miten aktiivisesti on tullut bändiä seurattua What About Nown jälkeen, kun muistin taas nyt Wikipediaa katsoessa, että Bandierahan ei ole ollut bändin kiertuekokoonpanossa 2015 vuoden jälkeen.
Ja tottahan se tosiaan on, että Jonin ääni on nykyään siinä kunnossa, ettei puheensakaan kuulosta enää normaalilta, ja "laulaessa" ulos tulee lähinnä onnetonta pihinää ja hönkimistä vailla minkäänlaista vireen tai rytmin häivääkään. Viime kesänä äijän huhuttiin käyneen äänihuulileikkauksessa, mutta ainakin loppuvuodesta someen ilmestyneiden muutaman videotervehdyksen perusteella JBJ kuulostaa nyt vielä epäterveemmältä kuin viime keväänä, kun kunnollista puheääntäkään ei meinaa enää irrota.
Tässä asiassa syitä ja seurauksia pitää kuitenkin lähteä tutkimaan jo viime vuosituhannen puolelta. Jonhan aloitti julkisesti tupakoinnin vuonna 1994 Moonlight and Valentino -leffan kuvaustauoilla, koska tunsi olonsa pitkästyneeksi. These Days -kiertueella minkäänlaisia ääniongelmia ei vielä ollut, mutta Destination Anywhere -levyn ilmestymisen aikoihin äijän ääneen alkoi tulla ihmeellinen aiempaa "tukkoisempi" sävy, joka ei sinällään vaikuttanut äänialaan, mutta muutti perussoundia huomattavasti ohuemmaksi ja nasaalimmaksi - ikään kuin Jonilla olisi ollut koko ajan lievä flunssa päällä.
Crush-levyllä Jonin ääni on yleisesti ottaen edelleen kunnossa, mutta miehen ylärekisteri on ohentunut entisestään, ja ysärilevyjen puhtaiden korkeiden äänien sijaan suurin osa levyn ylä-äänistä on vedetty raspilla, kenties heikentyneen perussoundin peittämiseksi (Save The World -biisin lopussa kuullaan viimeistä kertaa studio-olosuhteissa Jonin tavaramerkiksi noussut pitkä korkea nuotti, joka kuitenkin kuulostaa huomattavasti vaivalloisemmalta kuin ysärin parhaina päivinä). Levyn julkaisua seuranneella kiertueella Jon alkoi järjestelmällisesti laulaa nenäänsä myös keskirekisterissä, ylä-äänet muuttuivat kesän 2001 viimeisiin stadikkakeikkoihin mennessä entistä enemmän huutamiseksi kuin laulamiseksi, ja Bounce-levyllä biisitkin muuttuivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aiempaa helpommin laulettaviksi.
Bounce-kiertueen alettua keväällä 2003 Jon alkoi käytännössä heti kärsiä ylärekisterinsä etenevästä heikkenemisestä ja joutui harventamaan mm. Alwaysin esittämistä noin yhteen keikkaan kuukaudessa. Kesän Euroopan-kiertueella ääni sitten räjähtikin tuon ajan mittapuulla varsin pahasti ja loppuvuodesta -03 ilmestynyt This Left Feels Right baritoni-asteikolle viritettyine vanhojen hittien versiointeineen olikin selkeä indikaattori siitä, että Jon itse tiedosti menettäneensä merkittävän osan äänialastaan.
Vuosina 2005-06 (lähes yksinomaan helppoja biisejä sisältäneen) Have A Nice Day -levyn ja sitä seuranneen kiertueen aikana Jonin ääniala jatkoi edelliskiertueen mukaista temppuilua; välillä mies pystyi vetämään Keep The Faithin tai These Daysin ilman isompia ongelmia, mutta yleensä ei. Kyseisellä rundilla bändi myös veti Bed Of Rosesista ja Alwaysistä ainoastaan noita em. This Left Feels Right -levyn versioita Jonin säästellessä ääntään setin muihin korkealta laulettavaksi tarkoitettuihin täkyihin.
Vuonna 2007 tapahtui jotain ihmeellistä. Yhtäkkiä Jon tuntui saaneen helvetinmoisen itsevarmuusbuustin ja ylsi jälleen suurimpaan osaan vanhojen hittien ylimmistäkin nuoteista, jopa Livin' On A Prayerin sooloa edeltävää korkeaa "liiviin' oon a praaayyyeeer" -kohtaa myöten. Itseluottamuksen kasvaessa settiin alettiin vuoden 2008 puolella palauttaa pikkuhiljaa vanhoja vaikeita biisejä, kuten Damned, Hey God, This Ain't A Love Song, I Believe ja lopulta myös alkuperäiset versiot Alwaysistä ja Bed Of Rosesista. Sama linja jatkui vuosina 2010-11 The Circle/Greatest Hits -kiertueella, jolla rotaatioon palautettiin Get Readyä (soitettu edellisen kerran 1989), Let It Rockia (soitettu edellisen kerran 1991) ja Something To Believe Iniä (soitettu edellisen kerran 2003) myöten likipitäen kaikki loputkin vanhat livesuosikit, joiden esittämisestä Jon oli aikoinaan luopunut erinäisistä mm. äänellisistä syistä.
Vuonna 2013 Jon tuntui aloittaneen Because We Can -kiertueen ilman sen suurempia äänenavauksia ja korkeat äänet tuottivat jälleen pitkästä aikaa hankaluuksia. Richien lähdön jälkeen kiertueen settilistoihin ilmestyi jälleen suuri osa edelliskiertueiden äänellisesti vaativista herkuista, mutta tällä kertaa ne eivät enää sopineetkaan Jonin äänelle. Tämä väkisin yrittäminen ilta toisensa jälkeen kostautui lopulta siten, että äijä räjäytti jälleen äänensä tuhannen paskaksi eikä ole sen koommin toipunut, vaikkakin vuosina 2017-18 muutamilla This House Is Not For Sale -rundin keikoilla koettiin rohkaisevia hetkiä miehen yltäessä ajoittain jälleen korkeampiin nuotteihin (toki lähinnä huutamalla kuin henkensä hädässä). Vuoden 2021 lopulla sairastettu, lievänä mainostettu korona keuhko-oireineen lienee ollut pitkäaikaiselle ketjupolttajalle viimeinen niitti, ainakin viime vuoden kiertueen videoista päätellen - en usko, että mies toipuu minkäänlaiseen siedettävään laulukuntoon enää koskaan, edes studiotekniikan avustuksella.
Viimeksi muokattu: