Minulla oli tarkoitus avata ketju samasta aiheesta tässä jokunen aika sitten, mutta ajan puutteen vuoksi se jäi tekemättä. Niin, ystävällisyys ja avuliaisuus on todellakin melko harvinainen ilmiö nykyään. Sen vuoksi ne satunnaiset hyvät työt lämmittävät mieltä sitäkin enemmän, kun sellaisia omalle kohdalle sattuu. Ja jos itse saa mahdollisuuden auttaa jotakuta toista, kohoaa myös oma mieliala siinä samalla. Joku voisi sanoa, että auttaminen kumpuaa loppujen lopuksi itsekkäistä motiiveista, mutta se on minulle aivan sama. Mieluummin sillä tavoin itsekäs, kuin välinpitämätön ja kylmä.
En ole ollut kovin ystävällinen tai palveluhalukas aikaisemmin, perinteiset oven avaamiset ja muut huomioinnit hoidin siinä missä kuka tahansa normaalijamppa. Tämä alkaa kuulostaa ehkä hivenen naiivilta, mutta tässäkin asiassa minun on mainittava vaimoni, koska hän sai merkittävän muutoksen aikaan omissa toimintatavoissani. Nimittäin olen aina huomannut avun tarvetta ympärilläni, mutten ole rohjennut mennä avuksi ennen kuin tilanne on jo mennyt ohitse. Vaimoni taas on melko suoraviivainen toiminnassaan, jos tilanne niin vaatii, eikä mieti onko paikalla viisi vai 50 ihmistä. Voisin oikeastaan väittää, että hänen esimerkkiään noudattamalla olen saanut olla lähimmäisilleni ja aivan tuntemattomille ihmisille hyödyksi enemmän kuin aikaisemmin. Enkä kirjoita tätä siksi, että haluaisin kiillottaa omaa jatkoskilpeäni sen ansiosta, vaan siksi, että toivoisin teidän kaikkien ajattelevan asioita uudella tavalla. Minulle hyvin pieni asia tai teko voi auttaa toista ihmistä todella paljon. Vanhukset ja lasten kanssa liikkuvat äidit ovat melko usein pulassa kauppakasseineen ja laukkuineen, ihan vain esimerkin vuoksi. No joo, en minä avustustilanteita sen kummemmin etsi, mutta kun tilanne niin vaatii, niin miksi en auttaisi?
Esimerkin vuoksi laitan tähän tilanteita, joissa olisi voinut toimia kuten suurin osa valitettavasti toimii.
- Vaimoni oli tulossa työpaikaltaan kotiimme Hki-Pori tietä pitkin. Jonon ensimmäisenä ajava auto aikoi ilmeisesti kääntyä sivutielle ja hiljensi vauhtiaan, kunnes pysähtyi keskelle kaistaa. Vaimoni lipui hiljaa edellä olevan taakse ja odotteli, ohitsekaan ei päässyt vastaantulevan liikenteen vuoksi. Ensimmäisen auton taakse oli kerääntynyt jo jonkin verran jonoa, kun sen kuski, vanhahko invalidimies, tuli ulos ja yritti työntää autoaan syrjään. No, vaimoni tapansa mukaan toimi heti: hän ajoi oman autonsa tien sivuun, laittoi hätävilkut päälle ja meni työntämään miehen autoa tien sivuun. Lopuksi hän tiedusteli, saako mies apua mistään ja saatuaan myöntävän vastauksen lähti autolleen ja jonon mukana eteenpäin. Niin, se jonon toisena olleen auton kuski, keski-ikäinen mies, seurasi koko näytelmän omasta autostaan tyytyväisenä hymyillen, mutta tikkua ristiin laittamatta.
- Koulultani ex- kämpälleni mentäessä on loiva mäki ja sen päällä liikenne valot. Varsinkin keväisin siinä sutii autoilija jos toinenkin, joten ei ollut yllätys, että kerran kotiin lähtiessäni huomasin keski-ikäisen naisen sudittelemassa mäen keskivaiheilla. Hän otti parin metrin vauhdit, kaasutti ja jämähti paikoilleen samaan kohtaan. Tätä tapahtui muutaman kerran. Takana olevat tulivat kovemmalla vauhdilla ohitse tai jäivät sulalle kohdalle odottamaan. No, minä näytin hänelle ensin, että koetan työntää, mutta eihän siitä mitään tullut lenkkarit jalassa lumiloskan päällä. Seuraavaksi pyysin häntä antaa auton valua alaspäin ja näytin takana oleville, että menisivät hiukan sivummalle. Ohjasin hänet sulalle ja tasaiselle kohdalle, josta hän sai tarvittavan vauhdin mäkeä varten.
Näin. Muiden viestejä lukiessa on ollut hauska huomata, että tässä maailmassa on muitakin samalla tavalla ajattelevia. Sinä voit olla seuraava, joka tarvitsee auttavan käden tai kaksi.
naseva loppu