Olisihan se ollut kyllä poliittinen jysäys, jos Suomen hallitus olisi tehnyt ainoana länsimaana Euroopassa kielteisen päätöksen auttaa Syyrian sodan uhreja, naisia ja lapsia... Siis samaan aikaan kun Saksa kutsui heidät Eurooppaan ja Ruotsi avasi porttinsa kaikille.
Siinä paineessa auttaa ihmisiä, jonka myös ay-liike ja vasemmisto-oppositio sekä Saksan liittokansleri ja Ruotsi Suomellekin osaltaan loivat, Sipilän hallitus ei vastoin sopimuksia ja voimassa olevia lakeja rajoja sulkenut. Päinvastoin, kaikki halusivat auttaa ja pääministerikin kertoi antavansa kotinsa pakolaisten käyttöön.
Suomessa oli kuva, jonka mukaan autamme Syyrian sodan pakolaisia. Heitäkin jokunen tuli, mutta valtaosa nuoria irakilaisia miehiä, jotka eivät eri syistä halunneet sotia Isisiäkään vastaan vaan luovuttivat tämän velvollisuuden mm. tanskalaisille, norjalaisille ja virolaisille sotilaille.
Suomalaisten halu auttaa pieneni merkittävästi kun ymmärrettiin, että kyse ei ollutkaan Syyrian sodan uhreista vaan pian useista raiskauksista kiinni jääneistä irakilaisista ja siitä, että Suomessa ei todellisuudessa tiedetty, keitä maahan oli tullut.
Nyt 2024 voi sanoa, että pääosin irakilaisista tuolloin tulleista koostuva 3 000 - 5 000 miehen ryhmä ilman oikeutta olla maassa on Suomen kannalta iso riski. Rikoksistaan huolimatta eniten siksi, että heidän lapsensa näkevät isänsä - jos isänsä näkevät - suhteen yhteiskuntaan vääristyneenä. Ja tätä isänä olemisen väärän kuvan tuomaa ongelmaa monet tutkijat ja asiantuntijat poliisia myöten pitävät Ruotsissa yhtenä pääsyynä ongelmiinsa.
