Yksinäisyys – sitäkö tää loppu on?

[Vaakuna]

Tunnetko itsesi yksinäiseksi?

Pohjustuksena: olen eronnut vuosia sitten. Lapset ovat minulla tällä hetkellä vuoroviikonlopuin. Nainen minulla on. Mutta hänen kanssaan näkeminen on työn ja tuskan takana, erinäisistä syistä.

Olen tässä iän tullessa alkanut huomata, että olen välillä yksinäinen. Vaikka mulla on ystäviä/kavereita aivan helvetin paljon. Mutta silti, ovat soiton päässä vähintään. Olisi kiva tietää, löytyykö muitakin yksinäisiä? Minä tunnen itseni aina välillä todella yksinäiseksi. Jatkoaika auttaa tähän pulaan hieman, mutta ei aivan täysin.

Tässä ketjussa on tarkoitus jutella yksinäisyydestä (ja toivottavasti yrittää löytää ratkaisuja siihen).

Pahoittelut, jos tällainen ketju jo on. En ainakaan nopeasti löytänyt sitä. Sitten varmaan yhdistetään.

 

[WildCore]

Minulla on vaimo ja kaksi teini-ikäistä poikaa. Töissä hyviä tyyppejä ja yksi todella hyvä kaveri, mutta vapaa-ajalla ei tehdä mitään yhdessä. Lasten harrastuksissa olen joukkueen toimihenkilönä ja siellä myös tapaan ihmisiä, nuoria ja vanhempia. Perhetuttuja on, mutta en puhuisi kavereista silti. Omia kavereita ei ole enää, erinlaiset valinnat elämässä aiheuttivat sen, että ajauduin nuoruuden ystävistä ja kavereista eroon. Mutta en oikeastaan edes kaipaa heitä enää, aikaa on kulunut paljon ja se on mennyttä elämää.

Koenko silti yksinäisyyttä? En oikeastaan, aikaa menee yllä mainittuihin ihmissuhteisiin ja omiin harrastuksiin riittävästi ja jossain vaiheessa täytyy olla aikaa omille ajatuksille, rauhoittumiselle ja levolle. Olen aika perustyytyväinen elämääni tällä hetkellä ja en kaipaa lisää ihmisiä elämääni. Joku muu saattaisi kaivata kaveria, jolle puhua, mutta minä en. Näin on ihan hyvä!

 

[Glove]

Minä viihdyn ihan hyvin omassa seurassani. Olen eronnut nuorinkin lapsi kohta aikuinen. Käyvät jouluna ja juhammuksena. Tosin mulle kyllä ihmisten parissa oloksi riittää se kun käyn töissä ja viestittelyt ja puhelut niille muutamille kavereille mitä on. Mitään porukalla harrastamista en ole miettinyt, riittää kun käyn yjsin salilla ja lenkillä. Vielä kun voisi etänä tehdä nämä hommat niin ei tarvis poistua kotoa kuin pakosta,

 

[alwahla]

Vuodesta 2001 lähtien olen ollut käytännössä ilman kavereita - jos siis sosiaalista mediaa ei oteta lukuun. Sosiaalinen ympyräni koostuu vain vanhemmistani, joten voin sanoa kohtalaisen hyvällä omallatunnolla, että tunnen oloni aika usein yksinäiseksi. Toki viimeisen parin vuoden aikana olen päässyt aikuislukiossa sekä satunnaisesti työkeikoilla olemaan ihmisten kanssa, mutta muuten päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet soljuvat vain oman peilikuvani kanssa. Minun on äärimmäisen vaikea päästää ihmisiä lähelle, mutta sitäkin helpompaa karsia heidät elämästäni.

Uskon kuitenkin, että tämä on väliaikainen vaihe, joka tulee pian päättymään. Merkit siihen ovat selvästi nähtävissä.

 

[Kälvis]

Minulla on vaimo ja kaksi pientä lasta, ja hyvin pitkälti vapaa-aika menee heidän kanssaan. Sellaista kaveriporukkaa, jonka kanssa tulisi katsottua vaikkapa lätkää ei enää ole ja vanhojen kavereiden elämäntilanteetkin ovat eriytyneet omastani. Tällainen lienee kyllä hyvin tyypillistä tässä elämäntilanteessa ja iässä (olen kolmekymppinen). Pari kaveria on säilynyt, joista toisella on myös oma perhe, kasvotusten tavataan satunnaisesti ehkä muutaman kuukauden välein.

En kuitenkaan koe itseäni yksinäiseksi, melkeinpä päinvastoin sitä oikein nauttii jos saa aikaa ihan vain itselleen ja voi syödä vaikkapa työpäivänä lounaan omassa rauhassa.

 

[Ränse]

Käytännössä koko aikuisaika tullut oltua yksin. Johtuu suurimmaksi osaksi siitä etten pysty olemaan ihmisten seurassa pitempään. Oikeastaan lapsesta asti tilanne on ollut sama. Alkaa ahdistaa ja tympimään, vetäydyn täten nopeasti pois sosiaalisista tilanteista (+muunkinlaista sosiaalista fobiaa, en avaa niitä tässä) Minulla on kyllä hyviä ystäviäkin ja heidän kanssaan tulee vuosittain vietettyä aikaa mm. mökkiviikonloppuilun merkeissä mutta nekin ovat erittäin kuluttavia kokemuksia. En pysty mm. nukkumaan juuri lainkaan muiden ihmisten ollessa samassa tilassa, en edes lähisukulaisten kanssa. Olen käytännössä asunut aina yksin sen jälkeen kun muutin pois kotoa (n.25 vuotta sitten). En ole myöskään ikinä seurustellut koska en siedä ihmisten seuraa kuin max. muutaman päivän kerrallansa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mitään misantropiaa tai ihmisten vihaamista, en vain kykene olemaan muiden ihmisten kanssa pitempiä aikoja.

Työt kuitenkin sujuvat hyvin ja ovat aina sujuneet vaikka työn puolesta yhteistyötä muiden ihmisten kanssa täytyy tehdä päivittäin. Kotitoimisto on kuitenkin pääasiallinen suorituspaikka ja kontaktit lähinnä Teams puhelujen yli.

Ainoa asia mikä vähän pelottaa on että mitäs sitten kun itsekseen eläminen ei enää onnistu (vanhuus, sairaudet jne.) Sittenhän sitä on ns. kusessa kun ei ole auttajia.

 

[Pottakameli]

Asun itsekseni ja lapset asuvat puolet ajasta täällä...nykyään ehkä vähän yli puolet ajasta. Elämä on ajoittain aika kiireisen tuntuista, kun lapsilla on harrastuksia ja itsekin yrittää jotain ehtiä tekemään jossain välissä.

Vuorotyöt rytmittää epämääräisesti viikkoja ja sellaista "tylsää" rutiinia ei pääse oikeastaan syntymään.

Nykyään parempia kavereita/ystäviä. On muutama ja näemme loppujen lopuksi aika harvoin 3-5 kertaa vuodessa.

Sitten on harrastusten/muiden touhujen kautta tuttuja/kavereita, joiden kanssa on tekemissä useammin, mutta se on erilaista kuin parempien kavereiden kanssa. Uusia kavereita ei ole tullut hirveästi, vaan he ovat vuosien takaa.

Tykkään myös olla itsekseni ja en koe yksinäisyyttä juuri koskaan, mutta ehkä joskus nuorempana oli lyhyitä aikoja, kun sellaista tunnetta saattoi olla.

 

[magnum37]

Olen aina viihtynyt hyvin ihan vaan omassa seurassani. Tietysti joskus sitä havahtuu siihen miten vuodet ja keski-ikäistyminen ovat muuttaneet ystävyyssuhteita ja tehneet varmaan kaikista jotenkin yksinäisempiä. Osa läheististäkin kavereista ovat nykyään entisiä eivätkä vastaa edes Facebookissa enää jos kuulumisia sattuisi kyselemään. Parhaan ystävän kanssa soitellaan kuulumia muutaman kerran vuodessa ja nähdään ehkä kerran kesässä. Ennen oli samassa kaveriporukassa kaikenmoista hulabaloota ympäri vuoden.

Mutta sellaista on elämä ikääntyessä. Ei enää jaksa mennä ja olla sosiaalinen kuten ennen. Sitä on itsekin tylsistynyt, että koen ettei minulla ole kenellekään ystäville mitään annettavaakaan.

Elämä on kuitenkin ihan hyvä näinkin. Kaikelle on aikansa auringon alla. Maailmassa tapahtuu liikaakin, joten jos oma elämä on nykyään tasaisen rauhallista niin otetaan se vastaan.

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=3FkT3yBdZwQ&list=RD3FkT3yBdZwQ&start_radio=1

 

[Ronikki73]

Yksinäisyys, tuo tuttu toveri.
Kun korona silloin aikanaan iski, niin se oli vain hyvä tekosyy olla kotona, ja olla lähtemättä mihinkään, ja se vain pahentunut siitä koko ajan. Ei ole mielenkiintoa, halua tai syytä lähteä minnekään.
En ole uudenvuoden jälkeen astunut edes ulos kämpästäni.
Pitäisi varmaan aloittaa röökinpoltto taas, että olisi edes joku syy mennä ulos.

Ennen olin jopa riesaksi asti sosiaalinen, mutta se on nyt taakse jäänyttä elämää.
Ystäviä on kuollut ihan liikaa, ja viimeinen niitti oli kun paras kaveri kuoli reilu vuosi sitten.
Jo ennen sitä kyllä aika lahjakkaasti vieroitin ihmisiä pois elämästäni, ehkä osin tiedostamattani, mutta osin myös tarkoituksella.
Kun ei ole ihmisiä elämässä, niin ei voi satuttaa toisia, enkä minä voi satuttaa ketään muuta.
Ehkä surullista jonkin mielestä, mutta en jaksa enää ihmisten menettämistä ja kaikkea ihmisten petollisuutta ja muuta sontaa.

Olin aina se kenelle kerrottiin kaikki huolet, pettämiset ja muut paskat temput, ja minä kun olen lojaali, niin en tietenkään ikinä niitä eteenpäin kertonut, joka tietysti alkoi painaa minun mieltäni, kun tiesin niin monen lähipiirin salaisuudet, hyvät ja pahat. Helvetin raskasta pitää niitä kaikkia salaisuuksia sisällään.

En tiedä, näillä mennään nyt. Olen kyllä aina ihan hyvin viihtynyt myös yksin, että ei tämä ole sinänsä mikään ongelma.

Enemmän minä olen niiden puolesta surullinen, jotka ovat tahtomattaan yksinäisiä.
Heitä tuntuu olevan nykyisin koko ajan vain enemmän, mutta heille on myös nykyisin paljon kaikenlaisia ryhmiä ympäriinsä, mikä on tietysti hyvä asia.

"Life f*cking sucks, then u f*cking die." Ozzy

 

[ipaz]

Yksinäisyyden tunteminen on erittäin yksilöllistä. Voi olla iso läheinen perhe ja kaveripiiri, mutta silti tuntea itsensä yksinäiseksi. Tai sitten voi elää yksinään olematta yksinäinen.

Mielestäni Michael Monroe sanoi hyvin dokumenttielokuvassaan jotenkin näin: "jos tuntee yksinäisyyttä yksin ollessaan, niin silloin ei ole kovin hyvässä seurassa". En muista sanatarkasti miten tuo meni, mutta pointti on se, että ihan ensimmäiseksi pitää olla sinut itsensä kanssa ja osata nauttia vain omasta seurastaan.

Itse olen vanhemmiten muuttunut yhä enemmän jos nyt en ihan erakoksi, niin kuitenkin paljon omissa oloissani viihtyväksi. Hektinen työ jossa on päivittäin jatkuvasti paljon ihmisiä ympärillä vie mehut ja vapaa-aika menee toipuessa kaikesta siitä pakotetusta sosiaalisuudesta. Tässä tilanteessa ei edes riittäisi energiaa ja mielenkiintoa jaettavaksi esim. parisuhteeseen. Onneksi olen sitten ilmeisesti hyvää seuraa itselleni, koska en juuri koskaan tunne yksinäisyyttä.

Tsemppiä kaikille yksinäisyyttä tunteville itseensä tutustumiseen.