...eli musiikkikeskustelua tähän ketjuun
Tässä ei nyt tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Vuotta on kulunut hädintuskin kolme viikkoa, ja vuoden levy pyörii jo tehorotaatiossa ainakin meikäläisen soittimessa. Kyseessähän on siis tietysti Bad Religionin The process of belief (Epitaph).
Kuten historia on useaan otteeseen todistanut, tarvitsee hyvä yhtye useampaa biisintekijää. Niin myös Bad Religion. Vaikka levyillä jBr. oli niilläkin hyvät hetkensä, niin uutukainen on oiva todiste siitä, kuinka Graffin-Gurewitz -kaksikko ruo(s/k)kii toisiaan parempiin biiseihin. The process of beliefiltä ei nimittäin löydy yhtään huonoa kappaletta. Vastapainoksi tosin "idioottihititkin" sitten puuttuvat, parhaiten sinkuksi sopivan Kyoto Now!:n sanoitukset kun mitä todennäköisimmin vähentävät radiosoittoa USAssa. "If one goes down, we all go down, as well the balance is precarious as anyone can tell, this world i going to hell..." - itsekrittiiki kun ei ole tainnut olla järin suuressa huudossa jenkkeinmaassa sitten syyskuun...
Joka tapauksessa: vaikka bändi ei lätyllä uusia kuuntelijoita onnistuisikaan haalimaan, niin tuskin yksikään vanhan linjan fani joutuu pettymään. Neljätoista särökitaroilla, BR-melodioilla ja tuttuun tapaan terävillä sanoituksilla varustettua biisiä karvan alle kolmeenkymmeneneenseitsemään minuuttiin pitävät kyllä viihtyvyydestä huolen. Levy on myös ikäänkuin paluuta ajassa taaksepäin. Osasyynä tähän varmasti "omaan" levy-yhtiöön palaaminen, Sony olisi tuskin näin rosoista tuotosta purematta niellyt. Myös viime vuosien vitsaus, kitarasoolot, ovat tämän levyn perusteella vähenemään päin kolmesta kitaristista huolimatta. Ehkäpä Mr.Brett on tuonut ryhtiä myös tähän - mieshän ei itse aikoinaan edes suostunut sooloa soittamaan.
Levyn starttaa Supersonic, ja kolme ensimmäistä biisiä mennäänkin avausraidan nimen mukaisesti neljässä minuutissa. Muutenkin vauhti on päällä lähes koko kiekon ajan, rauhallisempaa osastoa edustavat vain kappaleet Broken ja Epiphony. Vaikka en itse henk.koht. olekaan koskaan perustanut Bad Religionin puolitempoisista viisuista, niin ei tämän kaksikon kyllä tarvitse The Answerin tai Faith alonen kaltaisille klassikoillekaan kalveta.
Tyypillistä oozin' aah -osastoa levyllä edustavat kappaleet Destined for nothing ja päätösraita Broken & extremely dangerous, Materialistissa puolestaan on sanoja enemmän kuin keskivertoräppärin koko levyllä. Helmistä kirkkain on kuitenkin kappale nro.10, iki-ihanan Anesthesian mieleen tuova Evangeline.
Sanoituspuoli on taattua paha uskonto -tasoa. Levyn teemana on vahvasti jo nimenkin puolesta usko ja kuoleman jälkeinen "elämä", josta Greg Graffin on jo aiemmin osuvasti todennut: "Helvetti on olemassa vain niiden ihmisten mielissä jotka toivovat toisille pahaa."
Yksi tärkeistä hyvän levyn tunnusmerkeistä on se, että levy jaksaa kiinnostaa kuulijaansa vielä jatkossakin. Eli toisin sanoen, jotain uutta täytyy löytyä vielä useammankin kuuntelukerran jälkeen. Ainakin allekirjoittanutta miellytti/mielenkiintoa pitää yllä lätältä löytyvät pikkujutut: sanoissa useampaankin otteeseen toistuvat vanhat BR-biisit, tykinlaukaukset (Sorrow), ääni "ylhäältä" (You don´t belong) ja The Lien Flat earth society -kierrätys. Niin ja löytyyhän vielä levyn krediiteistäkin mielenkiintoisia nimiä: kiitoksia saavat kaksi meille suomalaisille hyvinkin tuttua jääkiekkoilijaa...
Kiitos, ja tervetuloa kotiin Mr.Brett!
Tässä ei nyt tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Vuotta on kulunut hädintuskin kolme viikkoa, ja vuoden levy pyörii jo tehorotaatiossa ainakin meikäläisen soittimessa. Kyseessähän on siis tietysti Bad Religionin The process of belief (Epitaph).
Kuten historia on useaan otteeseen todistanut, tarvitsee hyvä yhtye useampaa biisintekijää. Niin myös Bad Religion. Vaikka levyillä jBr. oli niilläkin hyvät hetkensä, niin uutukainen on oiva todiste siitä, kuinka Graffin-Gurewitz -kaksikko ruo(s/k)kii toisiaan parempiin biiseihin. The process of beliefiltä ei nimittäin löydy yhtään huonoa kappaletta. Vastapainoksi tosin "idioottihititkin" sitten puuttuvat, parhaiten sinkuksi sopivan Kyoto Now!:n sanoitukset kun mitä todennäköisimmin vähentävät radiosoittoa USAssa. "If one goes down, we all go down, as well the balance is precarious as anyone can tell, this world i going to hell..." - itsekrittiiki kun ei ole tainnut olla järin suuressa huudossa jenkkeinmaassa sitten syyskuun...
Joka tapauksessa: vaikka bändi ei lätyllä uusia kuuntelijoita onnistuisikaan haalimaan, niin tuskin yksikään vanhan linjan fani joutuu pettymään. Neljätoista särökitaroilla, BR-melodioilla ja tuttuun tapaan terävillä sanoituksilla varustettua biisiä karvan alle kolmeenkymmeneneenseitsemään minuuttiin pitävät kyllä viihtyvyydestä huolen. Levy on myös ikäänkuin paluuta ajassa taaksepäin. Osasyynä tähän varmasti "omaan" levy-yhtiöön palaaminen, Sony olisi tuskin näin rosoista tuotosta purematta niellyt. Myös viime vuosien vitsaus, kitarasoolot, ovat tämän levyn perusteella vähenemään päin kolmesta kitaristista huolimatta. Ehkäpä Mr.Brett on tuonut ryhtiä myös tähän - mieshän ei itse aikoinaan edes suostunut sooloa soittamaan.
Levyn starttaa Supersonic, ja kolme ensimmäistä biisiä mennäänkin avausraidan nimen mukaisesti neljässä minuutissa. Muutenkin vauhti on päällä lähes koko kiekon ajan, rauhallisempaa osastoa edustavat vain kappaleet Broken ja Epiphony. Vaikka en itse henk.koht. olekaan koskaan perustanut Bad Religionin puolitempoisista viisuista, niin ei tämän kaksikon kyllä tarvitse The Answerin tai Faith alonen kaltaisille klassikoillekaan kalveta.
Tyypillistä oozin' aah -osastoa levyllä edustavat kappaleet Destined for nothing ja päätösraita Broken & extremely dangerous, Materialistissa puolestaan on sanoja enemmän kuin keskivertoräppärin koko levyllä. Helmistä kirkkain on kuitenkin kappale nro.10, iki-ihanan Anesthesian mieleen tuova Evangeline.
Sanoituspuoli on taattua paha uskonto -tasoa. Levyn teemana on vahvasti jo nimenkin puolesta usko ja kuoleman jälkeinen "elämä", josta Greg Graffin on jo aiemmin osuvasti todennut: "Helvetti on olemassa vain niiden ihmisten mielissä jotka toivovat toisille pahaa."
Yksi tärkeistä hyvän levyn tunnusmerkeistä on se, että levy jaksaa kiinnostaa kuulijaansa vielä jatkossakin. Eli toisin sanoen, jotain uutta täytyy löytyä vielä useammankin kuuntelukerran jälkeen. Ainakin allekirjoittanutta miellytti/mielenkiintoa pitää yllä lätältä löytyvät pikkujutut: sanoissa useampaankin otteeseen toistuvat vanhat BR-biisit, tykinlaukaukset (Sorrow), ääni "ylhäältä" (You don´t belong) ja The Lien Flat earth society -kierrätys. Niin ja löytyyhän vielä levyn krediiteistäkin mielenkiintoisia nimiä: kiitoksia saavat kaksi meille suomalaisille hyvinkin tuttua jääkiekkoilijaa...
Kiitos, ja tervetuloa kotiin Mr.Brett!