Ihan mielenkiintoista lukea erilaisia näkökulmia siitä, kuka on huippuvalmentaja. Monelle merkki huippuvalmentajuudesta on yksinkertaisesti mestaruuden voittaminen valmentajana. Ja siihen riittää yksikin mestaruus. Esimerkkeinä nyt vaikkapa Pekka Virta ja Karri Kivi. Kummallakin on yksi mestaruus. Toki joukosta löytyy apuvalmentajuutta, junnusarjoja ja maajoukkuevalmennusta, mutta silti yksi mestaruus on mun mielestäni kevyt suoritus kolmatta vuosikymmentä vetäville ammattikoutseille, kun kaikki muu on ollut pääasiassa nönnönnöö-osaston suorittamista. Huomionarvoista on myös se, että kumpikaan em. koutseista ei valmenna juuri nyt missään. Ja esim. Kivelle tämä on nyt kolmas kerta alle kymmeneen vuoteen, kun hän on ilman valmennuspestiä kauden alkaessa. Tällä kaudella paikka voi toki vielä löytyä, mutta se ei poista sitä faktaa, että Kivi on ollut kokonaan valmentamatta kaudet 2015-16 ja 2020-21. Voisi kuvitella, että huippuvalmentajilla olisi useita tarjouksia pöydällä ja he saisivat itse valita, missä valmentavat. Joten kysymys kuuluu, miksi huippuvalmentaja ei valmenna missään? Oikea vastaus ei näissä tapauksissa ole se, että haluavat päivittää pelikirjaansa ja ottaa happea. Mikä sekin voi joskus olla erinomainen syy.
Mulle on hyvin vierasta jo etukäteen ilmoittaa, että jos HIFK ei voita mestaruutta, valmentaja pitää kenkiä. Tai UJ. Ja vaikka molemmat. Ymmärrän erinomaisesti, että mestaruus on ihan oikea konkreettinen tavoite, mutta tiedostan myös, että on todella paljon asioita, jotka eivät ole valmennuksesta tai joukkueen kokoamisestakaan kiinni. Ollenkaan. Meidän, jos keiden pitäisi tietää, mitä kaikkea kauteen mahtuu ja joukkue paperilla ei ole yhtä kuin joukkue kentällä. Esim. moni pitää viime kevättä Peltosen epäonnistumisena, kun ei kyetty voittamaan Tapparaa välierissä. Mulle taas viime kevät on hyvin neutraali. En voi sanoa Peltosen tiimeineen erityisesti onnistuneen, mutta en myöskään epäonnistuneen. Viime kauden Tappara oli yksi parhaista jengeistä Liigassa todella pitkään aikaan ja sen joukkueen kaataminen olisi vaatinut HIFK:lta todellista nappisuoritusta. HIFK oli joka tapauksessa haastaja siinä sarjassa, joten mikä epäonnistuminen se nyt eli, ettei haastaja pystynyt siipirikkoisena kaatamaan ennakkosuosikkia? Se on sitten toinen kysymys, miksi HIFK oli haastaja, mutta Tapparalla oli all in ja joukkueeseenkin käytettiin yli miljoona euroa enemmän kuin mitä HIFK käytti.
Peltosen eka kausi taas oli tuloksellisesti paska, mutta kun mietitään silloisia olosuhteita, mistä pleijareihin lähdettiin ja hävittiin seiskapelissä TPS:lle, joka meni aina finaaleihin asti, vaikea sitä on valmennuksen tai varsinaisesti pelaajienkaan piikkiin laittaa. Ja myös silloin oli sairastelua. Kuten Pikkaraisen vikallakin kaudella. Yhdestä TPS-sarjan pelistä puuttuivat Jere Innala ja hyvin pelannut Roni Hirvonen, joukkueen kärkipakki perseili itsensä pelikieltoon ja puolustus oli jo valmiiksi ohuella ja joukkueen heikoin lenkki, puolustuksen isäntä Motin (ja lähes koko kauden jalkavammasta kärsinyt Lyytinen) sairastui koronaan juuri pleijareiden kynnyksellä, KHL:stä hankittu loppukauden vahvistus Teemu Turunen olikin vain varjo entisestään sekä sokerina pohjalla: joukkueen päävalmentaja Peltonen oli kuusi ensimmäistä peliä koronan kourissa itsekin ja erossa joukkueesta. Seiskapeliin saatiin sitten Motin takaisin vain lentääkseen puhtaasta taklauksesta ulos ja tämän jäähyn aikana TPS teki ottelun voittomaalin. Peltonen teki toki paluun penkin taakse, mutta jokainen voi mennä katsomaan hänen ulkoista habitustaan tuolloin ja huomata, että hän oli vain varjo omasta itsestään. Kyllä se vain vaikuttaa, että päävalmentaja joutuu jäämään pois kauden tärkeimmillä hetkillä ja työnjako joudutaan tekemään uusiksi. Henkisestä vaikutuksesta puhumattakaan. Totta kai lopputulos oli pettymys, samoin yksittäisten ottelujen tulokset, mutta ihmettelen, miten kukaan voi kaataa lopputulosta juuri Peltosen ammattitaidottomuuden niskaan, kun hän oli 6/7 peleistä pois paikalta?
Tällaisten tekijöiden vuoksi mä en voi etukäteen vain ilmoittaa, että jos mestaruutta ei tule, UJ, valmennus ja pelaajat ovat kaikki epäonnistuneet. Mulle syksyllä kauteen lähdettäessä välierät ovat aina minimitavoite. HIFK:lla on aina niin kovat niput, että näin voi yleistää. Tavoitteena on tietenkin aina mestaruus. Kauden aikana on kuitenkin niin paljon erilaisia vaiheita, tapahtumia, loukkaantumisia ja muuta, että lopulta peli kertoo, koenko kauden lopulta epäonnistuneeksi/pettymykseksi vai minimitason saavutetuksi. Ja luonnollisesti se, ettei mestaruutta taaskaan voitettu, on aina pettymys, mutta se, pitääkö pettymyksillä on radikaaleja jälkiseuraamuksia, on eri asia. On todella eri asia tippua välierissä haastajana kuin ennakkosuosikkina. On todella eri asia pelata parhailla pelaajilla kuin raapia joka peliin puolikuntoisia toipilaita ja peluuttaa lähtökohtaisesti kolmoskentän pelaajia liian isossa roolissa (tämä siis vain esimerkkinä) ja odottaa heiltä pakko-onnistumisia. Saa ne kolmosketjun pelaajatkin liekittää ja ratkaista, kuten viime keväänä Kaskimäki ja Teissala, mutta silti niiden ykköskorin pelaajien pitäisi olla niitä, jotka pelit ratkaisee. Joskus eivät siihen vain pysty, joskus eivät ole edes kokoonpanossa.
Kaikki muistaa kevään 2016 finaaleissa Tapparan paitsiomaalin ja sen merkityksen koko sarjalle. Eikä kukaan ole koskaan väittänyt täällä, että Törmänen olisi epäonnistunut. Kausi päättyi pettymyksen kyyneliin, mutta eipä sitä sarjaa kukaan HIFK:n epäonnistumisena muistele. Kaikki muistavat Tapparan kuusi pelaajaa jäällä ja Japa Levosen törkeän tuomarivirheen. Mutta rehellisesti sanottuna, ei sekään sarja siihen maaliin kaatunut. Vaikutuksensa sillä oli aivan varmasti, eikä tuollaisia ratkaisuja saisi ikinä tapahtua, mutta ei se silti yksinomaan sarjaa ratkaissut.
Kuten olen monta kertaa aiemminkin sanonut, mun kaikkein hartain toive olisi se, että HIFK pääsisi parhaalla mahdollisella kokoonpanollaan pelaamaan keväisin. Se on paljon pyydetty, varsinkin, kun katsotaan viime kausien tilanteita. Tiedostan, että ei siellä kovinkaan moni pelaaja täysin ehjänä keväisin pelaa, mutta oltaisiin nyt edes lähtökohtaisesti samalla viivalla vaivojen ja sairastelujen ja poissaolojen kanssa kuin pahimmat kilpailijat. Ja sitten, kun näin joskus tapahtuu, en minäkään näe syytä jossitella.