Viimeiset heistä - Pro Patria 1939-1945

[Ann Arbor]

Taisteleva Suomi, tammenlehväsukupolvi. Tarinoita joko suoraan tai kauttakertoman edelleen kansallista identiteettiämme vahvasti määrittävästä ajasta ovat valtaosa meistä tavalla toisella kuulleet. Sotavuodet (1939 tai aiemmin syntyneet) kokeneita on yhä elossa n. 78 000 meistä, olivat he sitten rintamalla, lottina tai osa kotirintamaa.

Toinen maailmansota häipyy yhä enenemissä määrin historian varjoihin, mutta siinä missä muuallakin, myös meillä se määrittää monella tapaa elämäämme arkeamme. Suomi taisteli, Suomi selvisi. Sukupolvi antoi uhrinsa tulevien puolesta. Vaikka itse olen syntynyt 48 vuotta Toisen maailmansodan jälkeen, määrittää päättynyt sota elämääni edelleen. Kaikki neljä iso-isoisääni palvelivat rintamalla. Äitini isoisä kaatui Tali-Ihantalassa ja faijan puolen isoisäni vietti sodan sotalapsena Ruotsissa.

Olen historian osalta pelkkä aktiiviharrastaja, mutta nyt jos koskaan on viime hetket saada Suomemme kohtalonhetket eläneiden kokemukset ylös. Moderni 2020-luku on eroava monella tapaa kahdeksankymmenen vuoden takaisesta, mutta niin kauan kuin sodan kokeneet sukupolvet kanssamme ovat, ottakaamme talteen tulevia polvia varten mahdollisimman monta kokemusta menneisyyttä, nykyisyyttä, kuin tulevaisuuttammekin määrittävästä ajasta.

 

[Mäyräkoira]

Nämä on sellaisia asioita joita pitää osata arvostaa, minun isoisäni oli jo sodan aikaan sen verran
iäkäs että hän ei enää ollut rintamalla, mutta vapaussodan veteraanina hän palveli kouluttamassa
rintamalle lähtijöitä, vaarini oli it-mies joka osallistui Stadin puolustukseen muun muassa 1944 suurpommituksissa.

Aihepiiri on meidän perheessä voimakkaasti läsnä, koska appiukkoni on sotaorpo,
hän menetti isänsä Kannaksen suurhyökkäyksessä 1944. Sankarihaudalla käynti Kaatuneiden
muistopäivänä, ja jouluaattona on perinne josta ei tingitä, se miten sankarivainajat usein
tuotiin kotiseudun multiin on arvostettavaa , ja sitä ei tehty muissa sotaa käyneissä maissa.

 

[Patarouva]

Toinen isoisistäni oli iältään vähän liian nuori sotaan.

Toinen isoisäni taas oli rintamalla perheellisenä miehenä talvisodan ja kaatui jatkosodassa 34-vuotiaana heinäkuussa 1944. Isoäitini jäi odottamaan perheen kuopusta eli isääni.

 

[Individual]

Isoisäni isän puolelta touhusi II maailmansodan aikana Lapissa jääkäriryhmän johtajana ja hänen isänsä vuonna 1918 valkoisen armeijan palveluksessa. Isoisäni äidin puolelta kaatui pari viikkoa ennen talvisodan päättymistä naapurin tarkka-ampujan luotiin Terenttilässä.

 

[Nahkasohva]

Isäni isä palveli niin talvi-, jatko- kuin Lapin sodassa. Omien sanojensa mukaan hänellä kävi mahdollisimman huono tuuri: Asevelvollisuuttaan hän lähti suorittamaan vuonna 1938. Sen jatkumoksi hän soti kaikki kolme sotaa eli vietti ison osan nuoruudestaan rintamalla. Sotien jälkeen hän vielä palveli kapiaisaliupseerina kymmenisen vuotta. Ei hänestä lopulta koskaan oikein ollut rauhan ajan eläjäksi. Monien muiden tavoin hän kärsi monista traumoista ja alkoholismista. Hän kuoli vuonna 1989. Juttelin hänen kanssaan sodasta monta kertaa, sillä syystä tai toisesta hän halusi siitä puhua. Ainoastaan Taipaleenjoen taisteluista hän vaikeni. Hänen ainoa kommenttinsa asiasta oli: "Se oli helvetti."

Äitini isä sen sijaan palveli Saksan armeijassa. Hän osallistui Puolan- ja Ranskan-sotaretkiin. Keväällä 1941, siis vähän ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon, hänellä todettiin sydänvika, minkä vuoksi hänet vapautettiin rintamapalveluksesta. Sen sijaan hän palveli sodan loppuun asti sotilasvirkamiehenä. Luultavasti tämän sattumuksen ansiosta minäkin täällä näitä kirjoittelen. Äitini puoleisen suvun miehistä nimittäin yli puolet kaatui, suurin osa itärintamalla.