Viha on yksi suomen kielen vanhimpia sanoja. Vailla kirjallista dokumenttiakin asiasta luulen vihan olleen olemassa myös ennen nimeämistään vihaksi. Vihaa ihminen lie tuntenut aina, mutta vasta tunteelle nimen antaminen osoittaa tämän itse ymmärtäneen vihaavansa.
Vihan puuska antaa lisävoimaa. Voisi luulla aikojen saatossa vihaisimpien selvinneen ankeista oloista parhaiten, kiukkuisten jälkipolvien valikoituessa täyttämään maan. Tuhansien jäätyneiden järvien maassa paukkupakkasessa rähiseminen ja kirosanojen puhkuminen sai melkein vihan kanssa yhtä kauan sitten oman nimensä. Sisusta olemme jopa ylpeitä.
Syksyllä Ukko Ylijumala kääntää piruuttaan pohjoisesta jänkämaisemasta valot pois puoleksi vuodeksi. Jättää jumalattoman suonkaivajan pärskimään perkeleitään pimeään. Ei auta, vaikka tunteensa ymmärtääkin, kun ei niitä hillitä saata, paitsi päästelemällä pahan ilman sisältään pieni valituksen pihaus kerrallaan, varoen hönkimästä viimeistä palavaa tuohustaan puhuksiin.
Nuoskan piiskaamana kärvistelevän äijänvänkyrän sielunmaisema on myös pimeä kuin Hangon edustalta pohjoiseen taivaanrantaan asti siintävä viitävä tundra. Sisällä vellovat tunteet saattaa kaivaa vain puukolla esiin, vaikka hulluutta olisi haluta sitä hulluutta edes esiin saada.
Mahtoivatko esivanhempamme tunteineen, patoineen koskaan kokoontua sen raivattujen peltotilkkujen yhtymäkohdassa seisovan kiven päälle, joka voimien loppuessa oli siihen seisomaan jäänyt, vertaamaan hikensä hintaista käden jälkeään toisten alueisiin omansa vieressä? Kellä lie peltonsa ollut kaikista auratuista jättömaista paskin näky? Tuskin on muusta voitu kisailla, onkohan taidettu näillä korkeuksilla koskaan mitään hyvää ympärillä nähdäkään. Ei tuolloin sen paremmin kuin nykyään.
Jos on jälkipolvien tekemisiin uskominen, on jo tuolloin kaivattu kiven luo pappia apuun, väittelyn edettyä vaiheeseen, jossa tunteita on alettu kaivaa esiin; vihaisen sanaharkan voittajan lähtiessä käräjäkiville, ja heikomman päätyessä pyhäpuku päällä jättömaansa nurkkaan pystytetyn pienemmän kiven viereen roudan alle.
Välttyisin tekstissäni toistolta, jos olisi sanavarastoa, tai Suomessa sanavirasto sen ja muun byrokratian jatkeena, ja voisin käydä hakemassa sieltä tuoreita synonyymejä vihalle. Tuotokseni julki tuominen saisi silloin kyllä odottaa, koska vihatiskille olisi varmasti aina jonoa. Vuoronumerolappu kädessä perskankkuihin kipeästi tuntuvilla puutuoleilla kyrnyyttäville asioijille olisi siinä virastossa varmasti veromarkoin katettua pullakahviakin tarjolla, etteivät tuskastuisi vartoessaan toisiaan sille sananhakumatkalle tappamaan.
Valtion talouden järkeistämisen taas voisi aloittaa marssimalla hiihtokengät jalassa saman viraston kolmannen kerroksen luukulle D, jolta käsin jaettaisiin halukkaille kaikki muut sanat vihan kielen näyttämistä ja solvauksia lukuun ottamatta, ja jolle luukulle ei varmasti eksyisi kuin vahingon kautta jokulie satunnainen tosiasiassa Kela-korttiaan uusimaan tullut vanhus. Sen luukun D palvelu lopetettaisiin pian yksimielisellä päätöksellä tarpeettomana, puolimielisten vihaisten sohaisujen tehdessä kyllä yhä kauppansa vihatiskillä.
Evoluution tänne asti mukanaan raahaama raskas taakka kaikkinensa olisi taltioitu laissa määrätyin menetelmin sen viraston kellarikerroksen kabinetteihin tuhansina mikrofilmeinä täynnä törkyä, seuranaan kosteuden homehduttamalla lattialla vilistävien torakoiden yhdyskunta, ja yhdessä vetolaatikossa tilastoseuranta siitä, montako yrmeää naamaa valtakunnassa on kulloinkin nähty suhteessa muihin, jotka yhteiskuntaan sopeutumattomina on suljettu laitokseen kikattamaan omiaan.
Se laitos vasta olisi todellinen, oikea suljettu osasto. Paikka niille tosihulluille, jotka umpikohmeessakin kyräilemättä jopa hymyilevät kalisevin hampain toisilleen. Järkijätöisten turvapaikka, kun vapaalla jalalla on oppinut veren perintönä ja siitä maksetuin veroin olemaan kääntämättä tässä maassa selkäänsä taklattavaksi, kyynärpäätaktiikan turvakseen ja jättömaan haukkumisen kilven sen alle piiloutuakseen.
Hulluja ovat haaveilijat, sukupuuttoon kuolevat he pahapäisyyden kulkiessa kylmään maaperään kylvetyssä siemenessä.
Vihan puuska antaa lisävoimaa. Voisi luulla aikojen saatossa vihaisimpien selvinneen ankeista oloista parhaiten, kiukkuisten jälkipolvien valikoituessa täyttämään maan. Tuhansien jäätyneiden järvien maassa paukkupakkasessa rähiseminen ja kirosanojen puhkuminen sai melkein vihan kanssa yhtä kauan sitten oman nimensä. Sisusta olemme jopa ylpeitä.
Syksyllä Ukko Ylijumala kääntää piruuttaan pohjoisesta jänkämaisemasta valot pois puoleksi vuodeksi. Jättää jumalattoman suonkaivajan pärskimään perkeleitään pimeään. Ei auta, vaikka tunteensa ymmärtääkin, kun ei niitä hillitä saata, paitsi päästelemällä pahan ilman sisältään pieni valituksen pihaus kerrallaan, varoen hönkimästä viimeistä palavaa tuohustaan puhuksiin.
Nuoskan piiskaamana kärvistelevän äijänvänkyrän sielunmaisema on myös pimeä kuin Hangon edustalta pohjoiseen taivaanrantaan asti siintävä viitävä tundra. Sisällä vellovat tunteet saattaa kaivaa vain puukolla esiin, vaikka hulluutta olisi haluta sitä hulluutta edes esiin saada.
Mahtoivatko esivanhempamme tunteineen, patoineen koskaan kokoontua sen raivattujen peltotilkkujen yhtymäkohdassa seisovan kiven päälle, joka voimien loppuessa oli siihen seisomaan jäänyt, vertaamaan hikensä hintaista käden jälkeään toisten alueisiin omansa vieressä? Kellä lie peltonsa ollut kaikista auratuista jättömaista paskin näky? Tuskin on muusta voitu kisailla, onkohan taidettu näillä korkeuksilla koskaan mitään hyvää ympärillä nähdäkään. Ei tuolloin sen paremmin kuin nykyään.
Jos on jälkipolvien tekemisiin uskominen, on jo tuolloin kaivattu kiven luo pappia apuun, väittelyn edettyä vaiheeseen, jossa tunteita on alettu kaivaa esiin; vihaisen sanaharkan voittajan lähtiessä käräjäkiville, ja heikomman päätyessä pyhäpuku päällä jättömaansa nurkkaan pystytetyn pienemmän kiven viereen roudan alle.
Välttyisin tekstissäni toistolta, jos olisi sanavarastoa, tai Suomessa sanavirasto sen ja muun byrokratian jatkeena, ja voisin käydä hakemassa sieltä tuoreita synonyymejä vihalle. Tuotokseni julki tuominen saisi silloin kyllä odottaa, koska vihatiskille olisi varmasti aina jonoa. Vuoronumerolappu kädessä perskankkuihin kipeästi tuntuvilla puutuoleilla kyrnyyttäville asioijille olisi siinä virastossa varmasti veromarkoin katettua pullakahviakin tarjolla, etteivät tuskastuisi vartoessaan toisiaan sille sananhakumatkalle tappamaan.
Valtion talouden järkeistämisen taas voisi aloittaa marssimalla hiihtokengät jalassa saman viraston kolmannen kerroksen luukulle D, jolta käsin jaettaisiin halukkaille kaikki muut sanat vihan kielen näyttämistä ja solvauksia lukuun ottamatta, ja jolle luukulle ei varmasti eksyisi kuin vahingon kautta jokulie satunnainen tosiasiassa Kela-korttiaan uusimaan tullut vanhus. Sen luukun D palvelu lopetettaisiin pian yksimielisellä päätöksellä tarpeettomana, puolimielisten vihaisten sohaisujen tehdessä kyllä yhä kauppansa vihatiskillä.
Evoluution tänne asti mukanaan raahaama raskas taakka kaikkinensa olisi taltioitu laissa määrätyin menetelmin sen viraston kellarikerroksen kabinetteihin tuhansina mikrofilmeinä täynnä törkyä, seuranaan kosteuden homehduttamalla lattialla vilistävien torakoiden yhdyskunta, ja yhdessä vetolaatikossa tilastoseuranta siitä, montako yrmeää naamaa valtakunnassa on kulloinkin nähty suhteessa muihin, jotka yhteiskuntaan sopeutumattomina on suljettu laitokseen kikattamaan omiaan.
Se laitos vasta olisi todellinen, oikea suljettu osasto. Paikka niille tosihulluille, jotka umpikohmeessakin kyräilemättä jopa hymyilevät kalisevin hampain toisilleen. Järkijätöisten turvapaikka, kun vapaalla jalalla on oppinut veren perintönä ja siitä maksetuin veroin olemaan kääntämättä tässä maassa selkäänsä taklattavaksi, kyynärpäätaktiikan turvakseen ja jättömaan haukkumisen kilven sen alle piiloutuakseen.
Hulluja ovat haaveilijat, sukupuuttoon kuolevat he pahapäisyyden kulkiessa kylmään maaperään kylvetyssä siemenessä.