Vierailija

[Paitselo]

Kun se iskeytyi maapallon ilmakehään vuonna 1939 joulukuussa, niin koko sivistynyt maailma oli suursodan partaalla. Se syöksyi ilmakehässä valtavalla vauhdilla jyristen alaspäin. Mahtavalla liike-energialla Se syöksyi läpi pilvimassojen kohti alapuolella siintävää talvista maisemaa. Se iskeytyi jyristen ja kohisten valkoiseen jäähän ja lävisti paksun jäämassan, kuin punaisen hehkuvaksi kuumennettu veitsi lävistäisi palasen voita. Se oli osunut meren jäätyneeseen pintaan. Kun Se joutui tekemisiin suolaisen veden kanssa, niin Sen vauhti hiljeni kaikkien fysiikan lakien vastaisesti. Se miltei pysähtyi paikoilleen kellumaan hyisen kylmään ja pimeään veteen. Sitten Se hiljakseen vaappui alaspäin ja kohdatessaan meren pohjan Se jotenkin tiesi olevansa juuri siellä, missä Se halusikin olla. Niinpä Se ryhtyi lepäämään.
Paikka, jossa Se nyt lepäsi pimeässä suolaisen veden ympäröimänä, tunnetaan nimellä Kivinokka. Ja tämä Kivinokka on monen helsinkiläisen tuntema siirtolapuutarhamökkialue.
Se lepäsi kolmekymmentä vuotta, kunnes Se heräsi horroksestaan ja Se tunsi sisuksissaan myllertävän hillittömän nälkäisen polton. Niinpä Se päätti lähteä tekemään jotakin olotilansa parantamiseksi keväällä 1969.


... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Vierailija, osa 2

Kevättalvi Helsingissä 1969 oli kylmä. Pakkasta riitti huhtikuun loppuun sakka, vaikka lunta ei talven aikana ollut kovin paljon satanutkaan.
Kivinokan edustalla oleva merialue on nimeltään Vanhankaupungin selkä, ja sinne olivat kalastusreissunsa suunnanneet kaksi himopilkkijää, Kalevi ja Pekka. He olivat tuolloin 1969 kumpikin nelikymppisiä kaveruksia, olivat tunteneet toisensa jo ennen sotaa. Nykyisin joku teini voisi sanoa että he olivat "elinikäisiä bestiksiä".
Oli menossa maaliskuun loppu ja meren jää Vanhankaupungin selällä kirskui kun miehet lähtivät luistelemaan Kivinokan kallioisesta nokasta kohti suosikkipilkkipaikkaansa. Lähes kaikki lumi oli paennut meren jäältä, mutta pitkän ja ankaran talven jäljiltä jää oli hyvässä luistelukunnossa. Aurinko mollotti miesten silmiin kun he pysähtyivät melko keskelle Vanhankaupungin lahden selkää. Siellä oli heillä valmiina jo vanhat kairatut reiät merkeineen, mutta tänään Kalevi ja Pekka ajattelivat kairata kevään kunniaksi uudet reiät vähän kauemmaksi toisistaan... itse asiassa Pekka oli päättänyt kävellä jäällä ainakin sata metriä Toukolan rannnan suuntaan. Häntä nimittäin suuresti vitutti kun Kalevi oli koko talven vedellyt todella komeaa saalista jään alta.
Pekka sitten luistimet vaihdettuaan saappaisiin lähti kävelemään Toukolan suuntaan. Hän oli kävellyt jäällä noin kymmenen minuuttia, kun Kalevi rupesi yllättäen huutamaan:
- Pekka hei! Tule äkkiä takaisin! Et usko mitä täällä kairan reiässä näkyy!
Pekka kääntyi katsomaan Kalevin suuntaan. Kalevi oli kumartunut kyykkyyn jäälle ja näytti työntäneen toisen kätensä jäähän porattuun pieneen avantoon kainaloa myöten.
- Täällä on joku perkeleellisen voimakasta.... enempää Kalevi ei sitten ehtinyt sanoakaan, koska mies toppatakkeineen, karvalakkeineen ja isoine lihoineen ja luineen katosi näkyvistä, niinkuin joku olisi viiltänyt hänet kristallisen kirkkaalla giljotiinilla johonkin toiseen ulottuvuuteen. Jään pinnalle porausaukon viereen jäi vain jotakin keltaista hyhmää, joka haihtui nopeasti.
Pekka seisoi äälistyneenä keväisessä auringonpaisteessa ja ulosti housuinsa ensimmäisen kerran aikuisen elämänsä aikana. Hän oli kantanut luistimia toisessa kädessään ja nyt ne putosivat särähtäen kimmeltävän jään pintaan. Jokin omituinen kirkuva kauhun tunne täytti Pekan mielen...

... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Siitä vaan...

Häivyn nyt kesälomalle, mutta kuka tahansa saa tätä tarinaa jatkaa. Laittakaa mielikuvitus lentämään! Kirjoittelen sitten loman jälkeen oman versioni tarinan lopusta.

Sommaren är kort....

 

[Oiva]

Preda!!!

Sinä vanha, inhottava kiduttaja! Uskallapas lähteä lomalle ennenkuin tarina on lopussa. Per****** ******* **** *****!

 

[Paitselo]

Vierailija... jatkuu...

Pekka putosi jäähän polvilleen ja hän tunsi äkillistä, huumaava kipua ohimoissaan. Kipu oli aivan jotakin ennenkokematonta, hillitöntä ja sokaisevaa. Pekan silmissä alkoi singahdella häikäisevän kirkkaita valon välähdyksiä ja voimakas pahoinvoinnin aalto värisytti koko miehen vartaloa. Hän yökkäsi vatsansa sisällön höyryävänä ryöpsähdyksenä jään pinnalle... hänen vaimonsa tekemät lihapullat tulivat reippaasti roiskuen tervehtimään kevätaurinkoa. Sitten Pekan tasapainoelin koki jonkinlaisen ylirasitustilan sillä seurauksella että Pekka kaatui kumahtaen jään pinnalle vasemmalle kyljelleen.
Pekka makasi siinä henkeään hauhkoen ja hänen mielessään tykytti ajatus: aivan ilmeisesti aivoinfarkti, tai ainakin jokin iso versisuoni paukkuu nyt päässä päreiksi oikein urakalla... kun minut löydetään, olen paskonut housihini ja yrjönnyt... noloa, erittäin noloa...
Sitten Pekka kääntyi varovasti selälleen ja silloin hänen silmissään vauhkoina tanssivat valon räjähdykset loppuivat yllättäen. Tuli täysi pimeys. Hän ei nähnyt mitään. Tosin sillä hetkellä hänen aivoissaan alkoi tapahtua sen laatuisia mullistavia asioita, että niihin verrattuina sokeutuminen tuntui yhtä mullistavalta kuin käärmeen pieru Saharassa.
Pekka nimittäin alkoi nähdä. Ei kuitenkaan sitä aurinkoista maisemaa ympärillään, vaan hänen mieleensä tulvahti yllättäen valtavalla nopeudella muistoja eletyn elämän varrelta. Nämä muistot tulvivat hänen päähänsä kipeästi repien ja raastaen, yhtä todellisina, kuin hän olisi katsellut kovassa krapulassa jonkun toisen silmillä omaa elämäänsä jonkun toisen ihmisen pääkopan sisäpuolelta... selaisen ihmisen, joka jotenkin ihmeellisesti olisi päässyt seuraamaan hänen salaisimpiakin tekojaan aivan lähietäisyydeltä.


... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Vierailija... jatkuu...

Pekka näki itsensä 9-vuotiaana kiusaamassa naapurinämmän, vihatun Remeksen ämmän takkuista kollikissaa kaverinsa Kalevin kanssa. Pojat innostuivat raakamaisessa leikissään hieman liikaa... seurauksena oli pajun oksaan hirtetty ruskeankirjava kuollut kissa ilman sisälmyksiä.

Sitten Pekka näki kiihtyvällä nopeudella epämääräisiä tapahtumia, näkyi välähdys Emmi-mummon hautajaista, näkyi välähdys Iiro-sedän hautajaisista, näkyi välähdys mielikuvitushautajaisista, kun Pekka oli toivonut äitinsä kuolevan, sen jälkeen kun äiti oli löytänyt Pekalta tupakka-askin ja kieltänyt ehdottomasti tupakan synnillisen polttamisen. Pekka ehti miettiä, että hänen lapsuutensa muodostui pitkästä litaniasta hautajaisia. Hän oli nähnyt ennen murrosikäänsä enemmän totisia pappeja kaatamassa hiekkaa arkulle, kuin hilpeitä pappeja iloisissa häissä...

Sitten Pekka koki oikein kovan muistivälähdyksen.
Hän näki itsensä seisovan 12- vuotiaana isänsä hautajaisissa.
Isä oli haudattu Hietaniemen sankarihautausmaalle vuonna 1941. Tämä tapahtuma oli ollut Pekan elämän raskain ja äärimmäisin shokki, joten hän oli automaattisesti pyrkinyt työntämään asian alitajuntansa takimmaiseen ja pimeimpään nurkkaukseen, paksun ja mustan, valoa ja muistia läpäisemättömän samettiverhon taakse.
Mutta nyt, kirkkaassa auringonpaisteessa selällään maatessaan hän näki sokeutuneiden silmiensä takana tuon kamalan tapahtuman taas edessään... todellisen tuntuisena, niinkuin silloin vuonna 1941... hän seisoi äidin vieressä avoimen haudan edessä. Marraskuun lopun merituuli puri luihin ja ytimiin ja taivaalta ryöppysi raskasta veden sekaista räntää. Pekka puristi pienellä kourallaan äidin vapisevaa kämmentä.
Pappi puhui jotakin suurimmasta mahdollisesta uhrista, jälleennäkemisestä ja maaksi taas tulemisesta.
Sitten Pekka näki äitinsä lohduttomasti itkien pudottavan pienellä mustalla lapiolla multaa haudan pohjalle lasketun valkoisen arkun kannelle. Pekka sopersi jotakin: - Varovasti arkulle multaa... siellä on isi, siellä on kultaa...
Sitten äiti kaivoi jotakin päällystakkinsa taskusta, otti sieltä jotakin vasemmalla kädellään ja sulki sen kämmenensä sisään... kääntyi sitten Pekan puoleen ja ojensi vasemman kätensä hänelle... hymyili itkuisin silmin ja sanoi:
- Ota Pekka tämä, ja muista ikuisesti, älä ikinä unohda.
Äiti painoi jotakin Pekan villakankaan verhoamalle avoimelle kämmenelle.
12- vuotias poika avasi silloin nyrkkinsä ja näki siinä vihreäpohjaiset luutnantin kauluslaatat... laatoissa luutnantin sotilasarvoa kuvaavat kullanväriset ruusukkeet hohtivat himmeinä... toinen kauluslaatta oli kuivuneen veren ruskeaksi tahraama...


... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Vierailija, jatkuu...

Pekan silmissä välähti taas. Hän näki elämänsä varrelta ketjuna tekoja jotka olisi saanut jättää tekemättä... lunttaamista koulussa, myymälävarkauksia, kännipäisen kohellusta ja riidan haastamista - näkipä hän nolona uusintana senkin tapahtuman, kun hän oli kerran kännipäissään lyönyt vaimoaan Tarjaa nyrkillä suoraan kasvoihin... silloin jäällä makaavan Pekan silmistä alkoivat kyyneleet valua poskille... sitten jälleen kirkas välähdys... ja Pekka näki itsensä seisomassa äitinsä sairaalavuoteen vierellä. Äiti makasi siinä hauraana ja kalpeana, hengitti tuskallisesti... ja Pekan oli pakko myöntää, että äiti haisi pahalle.
Äiti nimitti Pekkaa joksikin Lauriksi, oli käyttänyt tuota Lauri-nimeä koko sen neljä vuotta, minkä hän oli viettänyt sairaalassa vuoteenomana. Pekka ei tiennyt ollenkaan, että kuka tuo äidin kuvittelema Lauri voisi olla... tuskin sitä kovin tarkaan äiti tiesi itsekään, hänen aivonsa nimittäin olivat Alzheimerin taudin runtelemat. Pekka pyyhki siinä hellästi äidin suupielistä valuvaa kuolaa ja silitti äidin lumivalkeita, ohuita hiuksia... sitten äkkiä äiti ei hengittänyt enää...

Pekan poskilla valuivat kyyneleet jo valtoimenaan. Todellisuudessa tuosta hänen äitinsä kuolemasta oli kulunut aikaa kolme kuukautta.
Sitten Pekan tietoisuuteen tuli yllättäen hätä ja huoli ystävästään Kalevista. Pekka jotenkin hämärästi muisti luistelleensa Kalevin kanssa jäällä, vai luistelivatko he jääkiekkokaukalossa?
Pekka ja Kalevi olivat jääkiekkofaneja henkeen ja vereen ja heidän suosikkijoukkueensa oli Helsingin IFK.
Koska nyt elettiin kevättä 1969, IFK oli samaisena keväänä voittanut Suomen mestaruuden ensimmäisen kerran ja siitä kaverukset olivat todella ylpeitä... Pekka vaan ei millään saanut päähänsä mitään järkevää muistikuvaa, että miksi jäällä luisteleminen liittyi hänen senhetkiseen olotilaansa? Hänen aivoissaan oli nimittäin täydellinen pimeys sen jälkeen kun hän oli nähnyt tuon ahdistavan välähdyksen äitinsä viimeisistä hetkistä.
Pekka huomasi myös kauhukseen, ettei oikeastaan tuntenut mitään hajuja eikä myöskään kylmyyttä, eikä sen puoleen lämpöäkään. Hän ei pystynyt liikuttamaan raajojaan, hän oli täysin halvaantunut.

Tai hän luuli olevansa halvaantunut. Todellisuudessa hän oli kävellyt Vanhankaupungin lahden jäältä jo takaisin Kivinokan rantaan ja käveli parhaillaan reipasta vauhtia kohti siirtolapuutarha-alueen autojen pysäköintikenttää... tai siis Pekan ruumiillinen olomuoto, lihallinen keho käveli. Hänen aivoillaan ei ollut hajuakaan seuraavista tapahtumista. Nimittäin seuraavia tekojaan Pekka ei olisi ikinä suostunut suorittamaan. Tosin, eihän Pekka niitä sitten todella tehnytkään, ne teki aivan joku muu. Tai jokin muu. Tekijällä tosin oli Pekan ruumis.


.... JATKUU ...

 

[Arnold]

Voi veljet.. Tämä on taas sarjassamme erinomaista luettavaa. Mitä pidemmälle tämä menee, sitä jännittävämmäksi tarina muuttuu. Eihän tässä malta odottaa seuraava, sitä seuraavaa ja sen jälkeistä osaa, kun alkaa itsekin liikaa eläytymään. Mielenkiinnolla odotan mitä käänteitä tarina tulee saamaan ja miten loppujen lopuksi käy. Lisää lisää, pian..

 

[Paitselo]

Vierailija, jatkuu...

Vanhankaupungin lahden pohjassa, suolaisen veden ympäröimänä 30 vuotta levännyt Se, päätti niin sanotusti panna haisemaan, pistää ison vaihteen silmään, lähteä baanalle täydellä kybällä.
Niinpä Se aloitti heräämisrituaalinsa. Ensin Se tyhjensi lepoaikana kertyneet kuona-aineet kehostaan ympäröivään suolaiseen pimeyteen. Tämä toimenpide ei suinkaan tapahtunut minkäänlaisen suoliston kautta, koska Sillä ei ollut olemassa sellaista konkreettista kehoa, sellaista kuin me ihmiset ymmärrämme. Oli Sillä toki "keho", mutta se koostui lähinnä eri dimensioissa värähtelevistä pulsseista (pulssit värähtelivät n. 800 000 kertaa sekunnissa, joten ihmisen alkeellinen näköaisti ei voinut Sen kehoa havaita). Mutta kun Se poisti kuona-aineita suolaiseen veteen, syntyi kemiallinen reaktio joka kyllä oli ihmisen silmälläkin nähtävissä... nimittäin silloin Sen ympärillä oleva vesi muuttui ensin kirkkaan siniseksi... ja sitten väri vaihtui hiljalleen TODELLA kirkkaan lilan väriseksi aaltomaiseksi ilmiöksi. Tuo hillittömän kirkas lilanvärinen aalto alkoi kohota meren pohjasta kohti jään pintaa... juuri sillä kohdalla, missä Pekan kaveri Kalevi sorkki kairallaan vanhaa pilkkireikää uudelleen auki.
Sillä hetkellä myös meren pohjalla lymynnyt Se näki noin kaksikymmentä metriä yläpuolellaan jään läpi kairatun reiän kautta auringon säteet. Se tiesi toki, mikä aurinko on, nimittäin Se oli vaelluksensa aikana nähnyt satoja aurinkoja eri aurinkokunnissa. Aina nuo valoa hohtavat pallukat kuitenkin vaikuttivat Siihen samalla tavalla: Se ärsyyntyi heti. Vaikka Se ei ollut vielä pitkän leponsa jälkeen saanut edes ravintoa olotilansa kohentamiseksi, niin Se oli valmis syöksemään koko raivoskaalansa ympäröivään veteen. Ja kaikki tuo yhden ärsyttävän valoilmiön vuoksi.


... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Vierailija, jatkuu...

Se ryöpsäytti raivoisan energialatauksen hohtavan vaaleapunaisena kohti jään pinnassa näkyvää reikää... juuri sillä hetkellä jään pinnalla kontallaan ollut Kalevi taas työnsi kättänsä kairatusta reiästä alaspäin. Kalevi ehti tuntea kylmän veden kätensä ympärillä vain hetken. Sitten hän yllättäen tunsi hirvittävää kipua sormissaan, kipu nousi raastavasti ja sysäyksittäin kohti hänen olkapäätään... sitten hän koki jotakin todella outoa... tuntui niinkuin joku olisi valtavilla pihdeillä puristanut hänen ohimoitaan yhteen. Sellaisella voimalla, että hänen vasemman ja oikean pääpuoliskonsa korvat (joita hänen vaimonsa usein leikillisesti haukkui "lepattaviksi kaalinlehdiksi") todennäköisesti voisivat pikapuoliin morjenstaa toisiaan oikein tiukalla halauksella.

Tässä vaiheessa meren jäällä näkyi vain se Pekankin havainnoima älyttömän kirkas välähdys. Ja siihen välähdykseen Kalevi katosi jään pinnalta.
Kalevi oli kylläkin edelleen tavallaan maisemissa. Hänet oli vaan siirretty jään pinnan alle. 188 cm pitkää ja 107 kiloa painavaa miestä ei tosin voinut siirtää mihinkään 20 senttiä halkaisijaltaan olevan pilkkireiän kautta, vaan hänet oli siirretty molekyylejä sopivassa suhteessa vapauttamalla ja kiihdyttämällä suoraan jään läpi. Nimittäin jos Se jonkin asian hallitsi, niin se asia oli nimenomaan molekyylien vapauttaminen ja kiihdyttäminen.

Nyt kun Se oli saanut Kalevin haluamaansa paikkaan... aivan siihen vierelleen meren pohjalle, Sen ensimmäinen tehtävä oli estää Kalevin fyysinen kuoleminen. Se oli jo aikaisemminkin muissa aurinkokunnissa kohdannut Kalevin kaltaisia, alkeellisia hiilipohjaisia elämänmuotoja, joten Se tiesi miten pitää toimia. Niinpä Se siirsi Kalevin yhteen monista happea sisältävistä, vapaina olevista dimensioistaan.
Nyt alkoi tärkein vaihe Sen maapallolle saapumisen jälkeen: Sen piti opiskella tämän alkeellisen happea hengittävän olion aivoista kaikki mahdollinen tieto, jotta Se oppisi kommunikoimaan tämän melko karvattoman humanoidilajin kanssa. Niinpä Se aloitti monta kertaa matkansa varrella toistetun operaation... Se tarttui rautaisin ottein Kalevin mielen sopukoihin ja heti alkuun Se huomasi riemukseen, että tämän planeetan oliot olivatkin todella helppoa kamaa. Tyhjentäessään Kalevin aivoja Se samalla monitoroi, että jään pinnalla, aivan auringon säteitä tulvivan reiän lähettyvillä, oli toinen Kalevin kaltainen alkeellinen eliö.


... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Vierailija, jatkuu ...

Se ronkki kiihtyvällä vauhdilla Kalevin aivoista kaiken mahdollisen. Se oppi alle kahdessa sekunnissa täydellisesti suomen kielen vivahteet ja pystyi sen jälkeen ymmärtämään ja hallitsemaan telepaattisesti seuraavia kohtaamiaan hiilipohjaisia olioita tällä suolaista (ja ah, sen mielestä niin IHANAA) vettä sisältävällä planeetalla. Se tosin vahvasti epäili, että tämä Sen ensimmäiseksi kohtaama plaaneetan asukas ei millään voinut olla ainakaan planeetan olioitten ravintoketjun huipulla... sen verran alkeellinen oli Kalevin aivotoiminta Sen mielestä.
Kalevin mielen syvimpienkien sopukoitten tyhjentämiseen Siltä kului 14 sekuntia. Ja kun 16 sekuntia oli kulunut, Kalevin sydän oli pysähtynyt ja hänen peräsuolensa sulkijalihas oli lauennut syösten pahanhajuisen sisältönsä Sen järjestämään hapekkaaseen dimensioon. Senpä takia Se kiihdytti uudella sykäyksellä itseään ympäröiviä molekyylejä... irrotti Kalevin elottoman ruumiin yhteydestään ja antoi miehen vaipua meren pohjalle.
Nyt Sillä oli uusi mielenkiinnon kohde. Jään päällä liikkui aivan Kalevin kaltainen olio, ja nyt Sillä oli keinot tuon olion hallitsemiseksi. Sillä oli nyt käytössään galaktinen knowhow. Niinpä se suuntasi telepaattisen aaltonsa jään läpi viistosti ylöspäin... kohteena oli jään päällä ihmettelevä Pekka.

Se tunsi valtavaa orgastista riemua tavoittaessaan Pekan mielen. Nyt kun Se tiesi, miten kommunikoida tämän karvattoman humanoidilajin aivojen kanssa, Se nautti väristen kaikesta siitä tuskasta minkä Se sai omaan omituiseen ohjelmistopankkiinsa imuroitua. Me ihmiset kai kutsuisimme tuota Sen ohjelmistopankkia aivoiksi, mutta se oikein sovi kuvaan, koska Sen "aivot" värähtelivät kiihtyessään melkein miljoona kertaa sekunnissa, joten tuo pikku pointti rikkoo Homo Sapiensin perinteellisen aivokäsityksen.

... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Vierailija jatkuu...

Pekan oma aivotoimita oli täysin unessa siinä vaiheessa kun Se täytti värähtelevällä olemuksellaan koko Pekan mielen.
Se oli saanut tavattomasti energiaa Pekan aivoista imuroiduilla pelon ja kauhun kokemuksilla (varsinkin Pekan piinaavat muistot isän hautajaisista ja äidin kuolemasta saivat Sen niinsanotusti "pissaamaan hunajaa"), Se nimittäin tarvitsi ravinnokseen tunteita. Ja nimenomaan kauhun ja pelon tunteita. Se oli vieraillut matkojensa aikana monissa aurinkokunnissa, monilla planeetoilla, mutta vain harvoin Se oli kohdannut niin tunteellisa humanoideja kuin nämä Sen tämänhetkiset valloitukset olivat. Se ei oikeastaan muistanut kahdanneensa missään, koskaan näin älytöntä aivotoimintaa. Näitten olioitten aivot olivat täynnä tunteellisia muisteloita niistä aikaisemmin eläneistä olioista jotka olivat nämä nykyiset synnyttäneet. Sen mielestä se oli todella hupaisaa... tosin Se itse ei edes tiennyt omaa syntymäpaikaansa. Se ei tiennyt edes syntyneensä. Ehkäpä Se oli ollut aina olemassa?

Pekan ruumis eteni liukastellen (Se ohjasi Pekan motoriikkaa täydellisesti), mutta kaatumatta lumisella tiellä parkkipaikalle.
"Pekka" saapui sitten pienen mäen harjalle ja pysähtyi, koska Se antoi Pekan aivoille käskyn pysähtyä.
Nimittäin Se näki Pekan silmillä nyt jo kolmannen tämän planeetan humanoidin lähestyvän itseään. Tuo kolmas heilutteli jostakin syystä ilmassa toista yläraajaansa (Se oli jo oppinut, että noiden yläraajojen yhtymiskohta muuhun kehoon oli pahanhajuinen, karvainen ja melkein aina inhottavasti suolaisen märkä. Se suolaisuus oli aivan jotakin muuta, kuin se ihanuus minkä se koki monitoroidessaan ympäröivää suolaista merivettä horroksensa aikana).
Sitten tämä kolmas humanoidi rupesi huutamaan.... silloin Se tiesi heti, että kyseessä oli tämän humanoidilajin naaraspuolinen vastine. Tämän naaraan huuto oli Sen mielestä aivan hirvittävää kuultavaa... jos Se olisi osannut oksentaa Pekan mielen sisällä, niin nyt Se olisi sen tehnyt. Se olisi vetänyt virtuaaliset Anna Yleenit tantereeseen.

... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Ja sitten Pekka vetäisi virtuaaliset Anna Yleenit teidän lukijoitten silmille!
Mistä pirusta minä voin tietää, että kirjoitanko minä tätä stooria bittiavaruuden pölkkypoliisen huviksi? Vai lukeko tätä joku? Aina sama homma jos minä rupean näppäilemään pitempää stooria.. kukan ei kommentoi mitään! Tämä tarina loppuu JUST NYT TÄHÄN, jos en saa mitään palautetta asiasta! Eikä se ole palautetta, jos teistä joku vastaan tyyliin:
- Juu jatka vaan...
- Jatka ihmeessä...
- Oli siinä kyllä hirveesti pilkkuvirheitä....

... JOTEN JATKUUKO TÄMÄ STOORI? HÄH? HÄH? Pistäkää nyt ihmeessä minut suitsiin, jos mielestänne nämä minun
Levottomat Tarinat ovat turhaa melskettä? Tahtoo tietää!

 

[Andrej]

Tarina vaikuttaa mielenkiintoiselta, odotan uutta osaa jännittyneenä. Sen verran kritiikkiä että tuo viimeisin osa vaikuttaa jotenkin irralliselta verrattuna muihin. Onko se nyt siis se Se, joka ärsyyntyy, kun sen yleisö (mikä yleisö?) ei anna palautetta? Tossa kohtaa mä putosin pikkusen, mutta muuten ei valittamista.

 

[Arnold]

Vastaan toista kertaa, että "kyllä". Jatka ihmeessä! Ja onhan tätä ketjua luettu jo 1096 kertaa...

 

[Oloneuvos]

No eipä tähän tee mieli tulla väliin sorkkimaan, mutta kommentoidaan nyt sitten kun kerran itse pyysit. Todella monet taatusti lukevat ahmien näitä kirjoituksiasi minä mukaan lukien. Seuraavaa osaa jo odotellaan, joten pistähän Predator näppäimistö laulamaan ja lakkaa ihmettelemästä kommenttien vähäisyyttä. Monikaan ei halua pistää näppejään ketjuun, joka ei ole niinkään keskusteluketju kuin lukunautinnion tarjoaja.

 

[kangaroo]

Äläs nyt Preda hermostu, voit olla varma että näitä seurataan tiiviisti ja odotetaan kieli pitkällä aina seuraavaa osaa jännityksen tihentyessä.

Olen kyllä useinkin ajatellut laittaa kannustavaa kommenttia väliin, mutta sitten on tullut tunne että se saattaisi vaikuttaa ikään kuin kiirehtimiseltä. Jotenkin olen käsittänyt asian niin, että haluat annostella jutun osat omaan tahtiisi sopivin aikavälein ilman että porukka kärttää jatkoa "lisää lisää äkkiä kaikki tänne" -tyyliin.

Anna siis palaa edelleen, please. Lukijoita riittää varmasti.

 

[Paitselo]

KIITOS!

Kiitokset palautteesta nimimerkeille Andrej, Arnold, Oloneuvos ja kangaroo.
Ja anteeksi tuo lievä hermostumiseni... tarina jatkuu, kunhan kerkiän....

 

[Taze]

Jatkoa vaan, jos oma ei riitä... eiku anna palaa, kyllähän tätä mielellään lukee. Joku jo mainitsikin ettei tuonne väliin viitsi mennä sorkkimaan, se jotenkin ikään kuin "katkaisee" tarinan.

 

[Paitselo]

Vierailija jatkuu...

Anneli Haverinen oli juuri Pysäköinyt Taunuksensa Pekan Anglian viereen, kun hän huomasi Pekan seisovan parkkipaikalle johtavan tien yläosassa, ylhäällä mäellä.
Anneli oli aina tykännyt Pekasta, hänen mielestään Pekka oli komea mies ja koko tuo komeus meni hänen mielestään hukkaan Tarjan, Pekan vaimon takia. Anneli tiesi että Tarja ei voinut saada lapsia ja sen takia hän ei voinut käsittää, että miksi tuo kiihottavan komea mies viihtyi sellaisen mahon ämmän kanssa.

Anneli huiskutti vaaleansinisen toppatakkinsa verhoamaa kättään ja huusi:
- Pekka hei, ootko jo räpläämässä sitä mökin kattoa?
Ei vastausta.
Mies seisoi hievahtamatta mäen päällä ja tuijotti.
Anneli yritti uudestaan:
- No mikä on? Tuliko Carl Brewer mökilles yllättäen kylään ja joi kaikki sun viskit? Anneli rupesi kikattamaan, hän nimittäin tarkkaan tiesi Pekan suhteen rakkaaseen jääkiekkojoukkueeseensa, Helsingin IFK:hon ja tiesi myös että Brewer oli sinä keväänä kuin Herra Jumala IFK:n kannattajille. Sitten Anneli lähti kävelemään mäkeä ylöspäin Pekkaa kohti ja hän jatkoi juttuaan:
- Nooh, Pekka, Pekka... onko kevätaurinko vienyt sun kieles, kyllähän sinä nyt aina ennen olet mökkinaapuriasi moikannut... mikä on vikana... miten sinä olet noin kalpea... onko jotakin tapahtunut ... ei kai sinulla ole nyt mitään hätää?
Kun Anneli sanoi tuon viimeisen sanan "hätää", hän ei voinut mitenkään aavistaa että se tulee olemaan todellakin hänen viimeinen ääneen lausuttu sanansa.
Nimittäin sanottuaan sen, hän tarttui hellästi Pekan oikeaan kyynärvarteen ja katsoi miestä suoraan silmiin niin empaattisesti kuin osasi... saattoi siinä katseessa olla mukana muutakin, koska Anneli samalla kevyesti puri alahuultaan yläleuan hampailla, sitten että punaiseksi värjätty alahuuli painui viettelevästi hiukan ryppyyn.

Sen jälkeen Anneli jäykistyi paikoilleen. Sitten hänen ruumiinsa alkoi väristä... hän irrotti otteensa Pekan käsivarresta... sitten tuo samainen käsi painui hänen takkinsa alahelmassa olevaan taskuun... noukki sieltä kouraansa keltaisen Faber Castellin lyijykynän... sitten käsi alkoi nousta hänen kasvojensa korkeudelle... käsi kääntyi hänen oikeanpuoleista silmäänsä kohti ja survaisi lyijykynän silmämunasta suoraan sisään. Kuului märkä poksahdus kun silmämuna halkesi... sitten Annelin kynää pitelevä koura survaisi kynän koko varreltaan silmäkuopasta sisälle... rustot rutisivat ennenkuin Faber Castell tavoitti aivot.
Sitten Annelin maailma pimeni.

... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Vierailija jatkuu...

SE tunsi suoranaista hilpeyttä määrätessään Annelin oman käden työntämään tuon puisen, keltaisen tikun (joka näköjään kulki ihmisten aivoissa nimellä LYIJYKYNÄ) naisen silmän läpi suoraan tämän Suureen Muistikeskukseen, Kikotusmuistojen Kulminaatiopisteeseen.
Naisen aivoista SE ei onnistunut saaman paljonkaan tietoja... SE vaan kertakaikkiaan halusi lopettaa sen hirvittävältä kuulostavan puhetulvan. Kuitenkin SE imaisi itseensä valtavan määrän uutta energiaa sillä hetkellä kun tuo omituinen naaraspuolinen humanoidi lopetti aivotoimintansa Keltaisen Kynän rynnäkön toimesta.


SE antoi nopeasti käskyn Pekan aivoihin... edessä seisonut nainen rupesi vajoamaan polvilleen kuolleena... Pekka ojensi kätensä ja tarttui Annelia kainaloitten alta.
Sitten SE tiesi imuroituaan Pekan aivojen viimeisenkin villakoiran, että siellä parkkialueella rivissä olleista neljästä autosta juuri se Anglia oli Pekan auto.
Jos joku ulkopuolinen olisi katsellut näkymää, se olisi näyttänyt siltä kuin joku kantaisi sylissään tajutonta naista...
Sillä hetkellä kuitenkin tilanne oli se, että Pekka ei tiennyt tajustaan mitään ja Anneli oli kuollut.
SEn ohjaama tajuton Pekka sitten kantoi Annelin ruumiin mäkeä alas lumiselle parkkipaikalle.. koko ajan Pekan sisällä oleva SE monitoroi tilanetta jokaiseen ilmansuuntaan... ympäristössä ei näkynyt muita humanoideja.
Sitten SE käveli Annelin Ford Taunuksen peräkontin takse ja pudotti naisen elottoman ruumiin maahan. Kevyt pakkaslumi pöllähti ja miljoonat erilaiset lumen kiteet heijastuivat Pekan elottomiin silmiin.
SE päätti jättää naisen makaamaan siihen. SE oli jo oppinut, että tällä planeetalla saattoi tappaa miten lystäsi.

Se oli kuitenkin tällä hetkellä eniten kiinnostunut "isäntänsä" Pekan vaimosta. Nimittäin Pekan vaimo monen vuoden yrityksen jälkeen oli vihdoinkin tullut raskaaksi. Tämäkin tieto oli löytynyt helposti Pekan ajatuksista, ja SE halusi kokea, millaista on on imeä kaikki se kauhun ja epätoivon skaala, minkä tiineenä oleva tämän planeetan naaras kokee kohdatessaan SEN...

 

[kangaroo]

Voi saatana. Emmekö nyt ikinä saa tietää kuinka tämä tarina päättyy ?

 

[Paitselo]

Vierailija, jatkuu...

Niinpä SE päätti määrätä Pekan käyttämään autonajotaitojaan, koska SE jo tiesi, että Pekan koti (jossa Isomahainen vaimo odotteli) oli sen verran kaukana Kivinokan parkkipaikalta, ettei sinne käveleminen Pekan puutteelisilla lihasvoimilla tullut kyseeseen.
Pekka sai käskyn suorittaa kaikki ne valmistavat toiminnot, jotka edeltävät auton (tässä tapauksessa siis Ford Anglia, alareunastaan ovelasti sisäänpäin kaartuneella takalasilla varustettu) liikkeellelähtöä.
Niinpä Pekka kaiveli taskujaan kauan ja hartaasti... taskuista putoili lumiseen maahan kaikenlaista tavaraa... repaleinen Sultan Conture-paketti, rutisteltu punakuorinen North State-tupakka-aski, lompakko josta levisi lumelle Pekan ajokortti, kaksi sadan markan seteliä ja HIFK:n kausikortti.
Sitten Pekka seisoi kädet roikkuen ymmällään...

Silloin SE tajusi, että tämä hänen onneton tunari "isäntänsä" oli ilmeisesti pudottanut Anglian avaimet pyöriskellessään meren jäällä elämänsä inhottavia huippuhetkiä muistellessaan.
SE käänsi Pekan silmät viereisen Taunuksen takana makaavan Annelin ruumiin suuntaan. Täytyihän tuolla naaraalla olla jossakin oman autonsa avaimet, koska hän oli aikaisemmin itse autollaan saapunut paikalle. Niinpä Pekka pantiin tutkimaan Anneli Haverisen taskuja.
Annelin Taunuksen avaimet löytyivät heti samaisesta toppatakin taskusta, missä oli ollut myös SEn mielestä hauska Keltainen Kynä.

Pekka käveli Taunuksen ovelle, tökkäsi avaimen oven lukkoon, avasi oven ja istui sisälle ratin taakse... työnsi virta-avaimen virtalukkoon ja käynnisti auton. Taunuksen moottori jurrasi hiukan mutta käynnistyi sitten iloisesti.
Pekka survaisi vaihteen pakille ja peruutti takarenkaat sutien.
Sitten Taunus lähti nousemaan parkkipaikalta loivaa mäkeä ylöpäin.
SE odotti inoissaan. Samalla SE katseli ihmetellen auton ikkunoista näkyviä maisemia.
Taunus kolisteli aikansa Kivinokan rosoisella soratiellä, saapui sitten asfaltoidulle väylälle (joka nykyisin Helsingissä tunnetaan nimellä Itäväylä) ja silloin matkantekoon alkoi tulla lisää vauhtia.
Pekan koti sijaitsi Marjaniemessä, Oskarinkujalla.

Sillä hetkellä Oskarinkujalla Tarja Suominen, Pekan vaimo, makasi eteisen lattialla tuskissaan. Hän oli neljännellä kuukaudella raskaana, ja yllättävä raastava kipu ohimoissa oli yhtäkkiä kaatanut hänet eteisen lattialle.
Tarja oli täysin paniikissa. Hänen ajatuksiinsa alkoi tulvia outoja mielikuvia...


... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Vierailija jatkuu...

Pekka rääkkäsi Ford Taunuksesta kaikki mahdolliset hevosvoimat esiin ja auto eteni vaarallisesti ohitellen hitaampia tielläkulkijoita.
SE tiesi että tällainen kaahaaminen saattaisi aiheuttaa turhaa huomiota, mutta toisaalta SE ei millään malttanut odottaa tämän ihmeellisen Tarja Suomisen kohtaamista.
Tarjasta teki ihmeellisen se fakta, että hänen sisällään kasvoi uusi elämä. SE oli pitkien vaellustensa aikana kohadannut ainoastaan kaksi kertaa aikaisemmin humanoideja jotka synnyttivät perillisensä näin alkeellisella tavalla. Homo Sapiensin aikakäsityksen mukaan tuosta SEn muistelemasta ensimmäisestä tapauksesta oli ehtinyt kulua jo 200 000 vuotta. Silloin SE oli saapunut jossakin kaukaisessa aurinkokunnassa suolaista vettä ja ilmakehässä olevaa happea sisältävälle planeetalle. Siellä SE oli kohdannut pienikokoisia, ihonväriltään harmaita humanoideja. Niillä oli suuret mustat silmät, melko hyvin kehittynyt aivotoiminta (maapallon vastaaviin olioihin verrattuina ne olivat jo silloin 200 000 vuotta sitten aivan ylivertaisia). SE oli silloin pitänyt niiden kustannuksella hauskaa. SE oli tappanut ja imuroinut mielen tyhjäksi yli kymmeneltätuhannelta isopäiseltä harmaalta tylsimykseltä. SE muisteli noita kaukaisia tapahtumia, niinkuin se olisi muistellut jotakin eilen nähtyä harvinaisen hauskaa, valmiiksi naurettua tv-sarjan jaksoa.

SE oli kohdannut näitä harmaiden edustajia toisen kerran noin 1000 vuotta sitten. Silloin tuo harmaiden rotu oli kehittynyt SEn kannalta erittäin vaaralliseksi. Nillä ei ollut enää tunteita, niillä oli pohjaton tiedonjano ja ne olivat oppineet liikkumaan galaksista toiseen nanosekunnin kuluessa. Silloin noiden harmaiden kohtaaminen ei enää miellyttänyt SEn oman omituisen ohjelmistopankin mielihyväkeskuksia.
SE kylläkin muisteli nähneensä tämän maa-planeetan edustajia noiden harmaiden käsiteltävänä. Harmaat tekivät niille joitakin kokeita ym. hauskaa... SE olisi halunnut osallistua silloin tuohon hauskanpitoon, mutta ei ollut uskaltanut... harmaat aistivat SEn läheisyyden helposti ja lukittivat mielensä sen jälkeen täydellisesti. SE ei yksinkertaisesti pystynyt hyökkäämään...

 

[Paitselo]

Vierailija jatkuu...

Kun Taunus saapui Marjaniemeen Oskarinkujalle, kello näytti olevan 14.20.
Maaliskuun lopun aurinko paistoi edelleen täydeltä terältään ja loi pitkiä varjoja Oskarinkujaa reunustavista kataja- ja kuusiaidoista.
Taunus lipui hiljalleen Oskarinkuja nelosen kohdalle. Sitten auto pysähtyi. Pekka käänsi SEn käskystä virta-avaimesta ja moottori hiljeni. Kirpeässä pakkaskelissä kuului "nirsk" kun Pekka automaattisesti veti käsijarrun päälle sammutettuaan moottorin.
Taunus seisoi paikoillaan ja auringon säteet kiiltelivät sen kromatuissa puskureissa.

SE pohti kuumeisesti. SE halusi nimenomaan yllättää Pekan vaimon, jotta SE saisi tilanteesta irti mahdollisimman suuren tyydytyksen. Sen takia SE ei ollut automatkan aikana Kivinokasta Marjaniemeen edes yrittänyt tunkeutua Tarja Suomisen mieleen.
SE halusi panna Pekan repimään auki Tarjan pullean mahan, ihanaisen Tarjan mahan, noukkimaan siellä sisälmyksien seassa muhivan toukan (nämä planeetan idiootit käyttivät toukasta nimitystä sikiö?) ja sitten SE voisi vaikkapa pistää Pekan syömään tuon toukan viipaleina... se olisi varmasti pittoreski näky.

SE rohkaistui katseltuaan ensin Pekan silmin auton peilien kautta näkymiä takanapäin. Sitten SE pani Pekan avaamaan auton oven ja astumaan ulos.

Pekka nousi autosta hengitys huuruten. Pakkanen tuntui selvästi kiristyneen jo tässä vaiheessa iltapäivää, vaikka aurinko vielä oli horisontin yläpuolella.
Taunuksen ovi jäi auki, auton sisällä jäi kattovalo loistamaan kellertävää valoa kun Pekka asteli sisään Oskarinkuja nelosen pienestä portista.
Lumi narskui Pekan jalkojen alla kun hän nousi kotitalonsa etuovelle johtavat neljä betonista porrasta. SE katseli Pekan silmin, miten mies avasi kotinsa ulko-oven.

Ovi aukesi. Tarja Suominen seisoi koko keho vapisten oven takana ja osoitti kaksipiippuisella haulikolla sisääntulijan keskivartaloon. Haulikon tukki oli tuettu tukevasti naisen olkapäähään. Kyyneleet valuivat valtoimenaan pitkin Tarjan poskia. Hän sai sanotuksi nyyhkytystensä välissä:
- Pekka rakas, rakas... anna anteeksi... ja sinä saatanan sekasikiö, KUOLE!

Sitten Tarja painoi liipaisinta ja haulikon kummatkin piiput syöksivät hirvittävästi jyrähtäen kuolettavan haulilastinsa Pekkaan. Verta ja sisälmyksiä roiskui eteisen seinille ja auki jääneestä ovesta myös valkoinen pakkaslumi pihalla täplittyi punaiseksi.

Tarja putosi polvilleen. Eteinen oli täynnä harmaata ruudinsavua...

... JATKUU ...