Enkä nyt otsikolla tarkoita sitä, että menisin ja vetäisin puolensataa pamia vessanpöntöstä alas, en suinkaan. Ne minä huuhdon viinalla kurkusta alas.
Mennäänpä asiaan, tabut (eli asiat joista ei ole sopivaa puhua) ja etenkin kaikenmoinen poliittinen korrektius, joka on levinnyt kulovalkean tavoin kautta Suomen, on nyppinyt minua jo jonkin aikaa. Entistä useammin sitä haikaillen muistelee vanhoja hyviä aikoja, jolloin talvella hiihdettiin virsta kouluun ja kesällä taitettiin sama matka ryssiä kintereiltä hätistellen…
Tämän syksyn otsikoissa on ollut somekohu, milloin mikäkin aihe on nostattanut somekohun. Erään nimeltä mainitsemattoman germaanifirman mainoksista on yksi jos toinen nostanut äläkän. Ensin irvailivat norjalaisille jakamalla norjalaislohen ostajille huulirasvaa – eikös joku pikkusielu jo tuosta suivaantunut, mutta vielä parempaa oli tulossa. Seuraavaksi heillä maito astui ulos kaapista ja taas nähtiin sama someilmiö. Epäilemättä sama pieni ryhmä loukkaantui kummassakin tapauksessa suoltaen someen valituksia sen minkä ehti (jollei taustalla sitten ollutkin tämän germaanifirman markkinointiosasto!)
Mietinpä vaan millaisen kohun lapsuuteni Tupla-mainos nostattaisi – ”Eipä tyttö tiedäkään millaista patukkaa täällä on tarjolla.” Siellä joku feministi repisi hiuksiaan ja kiukkuisena polkisi maihariaan kirkuen naisten esineellistämisestä. No eihän siinä mainoksessa naista minään kynnysmattona sentään pidetty…
Entäpä sitten nämä yönmustat miehet, jotka Afrikan mantereelta ovat Suomeen saapuneet? Ennen ne oli rehellisesti neekereitä – laulettiinpa lastenlaulussakin hottentoteista ja jalkapallosta. Saavatkohan pikkupiltit enää tänä päivänä tarhassa laulaa hottentottilaulua? Tokkopa kun eräin paikoin kuka pelkää mustaa miestäkin on kielletty – soo-soo – nimi. Lapsiltakin viedään tässä julmassa, somekohujen, maailmassa ilo ja autuus laskea leikkiä neekereillä! Eikös sitä sanota, että leikki yhdistää!
Oi aikoja, oi tapoja!
Ja neekereistä tuli mieleen juutalaiset ja niistä natsit. Mitä tuumaisivat nämä nykyäidit, jos heidän lapsensa leikkisivät tarhassa viimeinen pari uunista ulos -leikkiä? Uskaltaako juutalaisista enää vitsejä kertoakaan? No joku on sentään ennallaan – natseja saa potkia päähän, joten näiltä osin mikään ei ole muuttunut sitten lapsuuteni. Sitä minä vaan mietin, että milloin punafasismia voi kutsua oikealla nimellä – punafasismi. Näiltä osin Suomi on ollut poliittisesti korrekti koko elinikäni ajan.
Mutta jatketaan matkaa.
Hassua on se, että vanhustakaan ei saisi enää eräinpaikoin kutsua vanhukseksi, tilalle on otettu nimi ”seniorikansalainen”. Työelämässä on törmännyt kaikkeen muuhunkin hassutukseen. Kuten siihen, että potilas ei ole enää potilas vaan hän on – asiakas. Mutta kaikkein pöhilöintä mitä olen kuullut vakavissaan esitettävän, on se, että hoitajalle dementikko 90-vuotias vaippoihinsa kuseva ja paskova vanhus olisikin työnantaja. Koska minä teen työtä hänelle, niin hän on minun – juuri minun – työnantaja. Öööö… sain tästä hullutuksesta tarpeekseni ja sanoin, että hei-hei!
Vallan mutkikkaaksi on tehty terveyskeskuksissa sun muissa hoitolaitoksissa asioiminenkin. Ennen kaikki olivat järestään potilaita. Olin potilas, kun menin hoidettavaksi lääkärin tai hoitajan luo, mutta näin ei ole tänään. Vanhustenpalvelutalossa ei ole potilaita vaan asiakkaita, sen sijaan, kun samainen vanhus joutuu sairaalan vuodeosastolle, hän muuttuu asiakkaasta potilaaksi, kun sitten tämä vuodeosastolla kusissaan makoileva vanhus kiidätetään syystä tai toisesta tapaamaan diabeteshoitajaansa terveyskeskukseen, hän muuttuu jälleen asiakkaaksi. Joidenkin valopäiden mielestä hän on tämän kaiken lisäksi työnantajakin… Anna mun kaikki kestää!
Ennen oli kaikki paremmin. Olit potilas, kun menit hoidettavaksi.
Vielä sentään saa kuollutta sanoa kuolleeksi – ruumiiksi, mutta eiköhän tämäkin nimitys piakkoin kielletä – syrjivänä. Hei vlad menepä nyt laittamaan hengittämätön AH huoneesta 88. Toisaalta hyvä, että käytössä on sana kuollut. Ajattelepa jos hoitaja soittaisi kotiisi siinä vaiheessa, kun raihnainen isäsi on potkaissut tyhjää ja huokaillen sanoisi ”Isänne on siirtynyt toisaalle.” Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta näin on kuitenkin tapahtunut ja tämän kuolleen poika tuli sitten osastolla vierailemaan tiedustellen hoitajilta, että mihinkä se isä on siirretty? Mahtoi olla hoitsujen ilmeet näkemisen arvoiset – ja pojan kun sai tietää isänsä kuolleen. Opettajani oli sentään jalat maassa kulkeva ja tähdensi meille, että kun kuolemantapauksista ilmoitetaan omaisille, mitään kiertoilmauksia ei pidä käyttää vaan on käytettävä selkeästi sanaa kuollut, jotta omainen tietää asian todellisen tilan. Ei sanota ”on siirtynyt ajasta ikuisuuteen.”
Kuolleistahan ei saa puhua pahaa. Miksi ei saa, jos se kuollut oli ihan mulkku koko elämänsä ajan? Miksi leikkiä jotain muuta ja kaunistella totuutta? Kun kuolen, toivon, että ne jäljellä olevat omaiseni – joita ei muuten montaa ole – ovat rehellisiä ja toteavat minun olleen itsekeskeisen paskan, joka ei edes perintöä jättänyt. No eihän tämä sanonta ihan kaikkien kohdalla päde – Jammu Siltavuorta puukotamme selkään minkä ehtii. Niille jotka eivät ole tutustuneet Jammun elämään voidaan todeta se, että aikanaan Jammu-setä oli epäilemättä tämän maan vihatuin ihminen. Seuraavaksi lainaus poliisin Siltavuoren tapausta koskevasta kuulustelupöytäkirjasta:
”– Mitä tämä on, paikalla ollut ylikonstaapeli kysyi Siltavuorelta.
– Lihaa, Siltavuori vastasi.
– Ovatko tytöt tässä?
– Kyllä, Siltavuori vastasi, ja hänet pidätettiin.”
Että sellainen velikulta tämä Siltavuoren Jammu, joka vankeudesta päästyään lähes välittömästi siirrettiin tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon Niuvanniemen oikeuspsykiatriseen sairaalaan. Jossa hän kuoli dementoituneena 2012.
Hullut, siinäpä oiva tabujen rikkomisen aihe. Ennen hullu oli hullu ja paikka jonne hullut kiikutettiin, oli hullujen huone, leikillisemmin pöpilä tahi hourula. Nyt ei hullua saa sanoa enää hulluksi, eikä edes mielisairaaksikaan. Nyt he ovat ties mitä psykiatrisia potilaita ja tietyissä tapauksissa asiakkaita. Kun lukee vanhoja kuvauksia tai sairaskertomuksia mielisairaista, on suorastaan virkistävää nähdä kuinka erinomaisia nimityksiä nämä lääkärit potilailleen keksivät. Naiset olivat lähes poikkeuksetta hysteerikkoja tahi neurootikkoja. No mutta koko lailla ennen nimet olivat kuvaavia, suorastaan kansallisromanttisia, kuten vaikkapa Jammun kohdalla lapsiinsekaantuja ja Erwin Tuppuraisen kohdalla eläimiinsekaantuja. Erwin, tämä eläimiinsekaantujien grand old man. Toisessa Mooseksen kirjassa 22:18 muistetaan myös eläimiinsekaantujia: ”Jokaista, joka sekaantuu eläimeen, rangaistakoon kuolemalla.” Noh uskovaiset, jotka vannotte raamatun jumalalliseen sanaan, milloin teilausjuhlat alkaa?
Uskovaisista olisikin kiva laskea leikkiä ja tehdä pilkkaa, mutta koskapa he ovat tosikkoja kuten lasten vanhemmat ei heitä jaksa enää kiusata. No onneksi heilläkin on ristinsä kannettavana!
Lapsista ja heidän vanhemmista tuli mieleeni. Kuinka kaikki aina muistuttavat raskaana olevalle naiselle, kuinka tämä on niin kukkea ja kuinka raskaus kaunistaa häntä. Tähän voin vaan tuumata, että mitä vittua? Ihan totta, tähän päivään mennessä ei vastaan ole tullut ainoatakaan kukkeaa ja kaunista paksuna olevaa naista. Oikeastaan ne mahapystyssä puolelta toiselle vaappuvat naiset ovat rumia… Puhumattakaan sitten niistä raskauden päätteeksi syntyvistä lapsista. Tähän mennessä en ole nähnyt ainoatakaan kaunista vastasyntynyttä. Kaikki (ne kaksi) ovat rumia ryppyisiä ja parkuvat kuin perkeleet. Eikä samaa voi sanoa hiukan vanhemmistakaan lapsista. Oikein vitutti töissä, kun joku vasta äidiksi tullut tuli esittelemään sitä parkuvaa kääröään…
Ennen kaikki oli todellakin paremmin. Mummini tapasi sanoa ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi” johon voisin jatkaa ”neekeri on neekeri vaikka rasvassa keittäisi.”
Ja näin viestin viimeisinä sanoina harmittelen sitä, että Suomessa ei ole kuolemanrangaistusta. Olisi verrattoman hauskaa pohdiskella mitä Jammu Siltavuori – härän sisäfilettä viimeisellä aterialla popsiessaan – tuumiskelisi. Pistävät sitten lihoiksi…
vlad
Mennäänpä asiaan, tabut (eli asiat joista ei ole sopivaa puhua) ja etenkin kaikenmoinen poliittinen korrektius, joka on levinnyt kulovalkean tavoin kautta Suomen, on nyppinyt minua jo jonkin aikaa. Entistä useammin sitä haikaillen muistelee vanhoja hyviä aikoja, jolloin talvella hiihdettiin virsta kouluun ja kesällä taitettiin sama matka ryssiä kintereiltä hätistellen…
Tämän syksyn otsikoissa on ollut somekohu, milloin mikäkin aihe on nostattanut somekohun. Erään nimeltä mainitsemattoman germaanifirman mainoksista on yksi jos toinen nostanut äläkän. Ensin irvailivat norjalaisille jakamalla norjalaislohen ostajille huulirasvaa – eikös joku pikkusielu jo tuosta suivaantunut, mutta vielä parempaa oli tulossa. Seuraavaksi heillä maito astui ulos kaapista ja taas nähtiin sama someilmiö. Epäilemättä sama pieni ryhmä loukkaantui kummassakin tapauksessa suoltaen someen valituksia sen minkä ehti (jollei taustalla sitten ollutkin tämän germaanifirman markkinointiosasto!)
Mietinpä vaan millaisen kohun lapsuuteni Tupla-mainos nostattaisi – ”Eipä tyttö tiedäkään millaista patukkaa täällä on tarjolla.” Siellä joku feministi repisi hiuksiaan ja kiukkuisena polkisi maihariaan kirkuen naisten esineellistämisestä. No eihän siinä mainoksessa naista minään kynnysmattona sentään pidetty…
Entäpä sitten nämä yönmustat miehet, jotka Afrikan mantereelta ovat Suomeen saapuneet? Ennen ne oli rehellisesti neekereitä – laulettiinpa lastenlaulussakin hottentoteista ja jalkapallosta. Saavatkohan pikkupiltit enää tänä päivänä tarhassa laulaa hottentottilaulua? Tokkopa kun eräin paikoin kuka pelkää mustaa miestäkin on kielletty – soo-soo – nimi. Lapsiltakin viedään tässä julmassa, somekohujen, maailmassa ilo ja autuus laskea leikkiä neekereillä! Eikös sitä sanota, että leikki yhdistää!
Oi aikoja, oi tapoja!
Ja neekereistä tuli mieleen juutalaiset ja niistä natsit. Mitä tuumaisivat nämä nykyäidit, jos heidän lapsensa leikkisivät tarhassa viimeinen pari uunista ulos -leikkiä? Uskaltaako juutalaisista enää vitsejä kertoakaan? No joku on sentään ennallaan – natseja saa potkia päähän, joten näiltä osin mikään ei ole muuttunut sitten lapsuuteni. Sitä minä vaan mietin, että milloin punafasismia voi kutsua oikealla nimellä – punafasismi. Näiltä osin Suomi on ollut poliittisesti korrekti koko elinikäni ajan.
Mutta jatketaan matkaa.
Hassua on se, että vanhustakaan ei saisi enää eräinpaikoin kutsua vanhukseksi, tilalle on otettu nimi ”seniorikansalainen”. Työelämässä on törmännyt kaikkeen muuhunkin hassutukseen. Kuten siihen, että potilas ei ole enää potilas vaan hän on – asiakas. Mutta kaikkein pöhilöintä mitä olen kuullut vakavissaan esitettävän, on se, että hoitajalle dementikko 90-vuotias vaippoihinsa kuseva ja paskova vanhus olisikin työnantaja. Koska minä teen työtä hänelle, niin hän on minun – juuri minun – työnantaja. Öööö… sain tästä hullutuksesta tarpeekseni ja sanoin, että hei-hei!
Vallan mutkikkaaksi on tehty terveyskeskuksissa sun muissa hoitolaitoksissa asioiminenkin. Ennen kaikki olivat järestään potilaita. Olin potilas, kun menin hoidettavaksi lääkärin tai hoitajan luo, mutta näin ei ole tänään. Vanhustenpalvelutalossa ei ole potilaita vaan asiakkaita, sen sijaan, kun samainen vanhus joutuu sairaalan vuodeosastolle, hän muuttuu asiakkaasta potilaaksi, kun sitten tämä vuodeosastolla kusissaan makoileva vanhus kiidätetään syystä tai toisesta tapaamaan diabeteshoitajaansa terveyskeskukseen, hän muuttuu jälleen asiakkaaksi. Joidenkin valopäiden mielestä hän on tämän kaiken lisäksi työnantajakin… Anna mun kaikki kestää!
Ennen oli kaikki paremmin. Olit potilas, kun menit hoidettavaksi.
Vielä sentään saa kuollutta sanoa kuolleeksi – ruumiiksi, mutta eiköhän tämäkin nimitys piakkoin kielletä – syrjivänä. Hei vlad menepä nyt laittamaan hengittämätön AH huoneesta 88. Toisaalta hyvä, että käytössä on sana kuollut. Ajattelepa jos hoitaja soittaisi kotiisi siinä vaiheessa, kun raihnainen isäsi on potkaissut tyhjää ja huokaillen sanoisi ”Isänne on siirtynyt toisaalle.” Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta näin on kuitenkin tapahtunut ja tämän kuolleen poika tuli sitten osastolla vierailemaan tiedustellen hoitajilta, että mihinkä se isä on siirretty? Mahtoi olla hoitsujen ilmeet näkemisen arvoiset – ja pojan kun sai tietää isänsä kuolleen. Opettajani oli sentään jalat maassa kulkeva ja tähdensi meille, että kun kuolemantapauksista ilmoitetaan omaisille, mitään kiertoilmauksia ei pidä käyttää vaan on käytettävä selkeästi sanaa kuollut, jotta omainen tietää asian todellisen tilan. Ei sanota ”on siirtynyt ajasta ikuisuuteen.”
Kuolleistahan ei saa puhua pahaa. Miksi ei saa, jos se kuollut oli ihan mulkku koko elämänsä ajan? Miksi leikkiä jotain muuta ja kaunistella totuutta? Kun kuolen, toivon, että ne jäljellä olevat omaiseni – joita ei muuten montaa ole – ovat rehellisiä ja toteavat minun olleen itsekeskeisen paskan, joka ei edes perintöä jättänyt. No eihän tämä sanonta ihan kaikkien kohdalla päde – Jammu Siltavuorta puukotamme selkään minkä ehtii. Niille jotka eivät ole tutustuneet Jammun elämään voidaan todeta se, että aikanaan Jammu-setä oli epäilemättä tämän maan vihatuin ihminen. Seuraavaksi lainaus poliisin Siltavuoren tapausta koskevasta kuulustelupöytäkirjasta:
”– Mitä tämä on, paikalla ollut ylikonstaapeli kysyi Siltavuorelta.
– Lihaa, Siltavuori vastasi.
– Ovatko tytöt tässä?
– Kyllä, Siltavuori vastasi, ja hänet pidätettiin.”
Että sellainen velikulta tämä Siltavuoren Jammu, joka vankeudesta päästyään lähes välittömästi siirrettiin tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon Niuvanniemen oikeuspsykiatriseen sairaalaan. Jossa hän kuoli dementoituneena 2012.
Hullut, siinäpä oiva tabujen rikkomisen aihe. Ennen hullu oli hullu ja paikka jonne hullut kiikutettiin, oli hullujen huone, leikillisemmin pöpilä tahi hourula. Nyt ei hullua saa sanoa enää hulluksi, eikä edes mielisairaaksikaan. Nyt he ovat ties mitä psykiatrisia potilaita ja tietyissä tapauksissa asiakkaita. Kun lukee vanhoja kuvauksia tai sairaskertomuksia mielisairaista, on suorastaan virkistävää nähdä kuinka erinomaisia nimityksiä nämä lääkärit potilailleen keksivät. Naiset olivat lähes poikkeuksetta hysteerikkoja tahi neurootikkoja. No mutta koko lailla ennen nimet olivat kuvaavia, suorastaan kansallisromanttisia, kuten vaikkapa Jammun kohdalla lapsiinsekaantuja ja Erwin Tuppuraisen kohdalla eläimiinsekaantuja. Erwin, tämä eläimiinsekaantujien grand old man. Toisessa Mooseksen kirjassa 22:18 muistetaan myös eläimiinsekaantujia: ”Jokaista, joka sekaantuu eläimeen, rangaistakoon kuolemalla.” Noh uskovaiset, jotka vannotte raamatun jumalalliseen sanaan, milloin teilausjuhlat alkaa?
Uskovaisista olisikin kiva laskea leikkiä ja tehdä pilkkaa, mutta koskapa he ovat tosikkoja kuten lasten vanhemmat ei heitä jaksa enää kiusata. No onneksi heilläkin on ristinsä kannettavana!
Lapsista ja heidän vanhemmista tuli mieleeni. Kuinka kaikki aina muistuttavat raskaana olevalle naiselle, kuinka tämä on niin kukkea ja kuinka raskaus kaunistaa häntä. Tähän voin vaan tuumata, että mitä vittua? Ihan totta, tähän päivään mennessä ei vastaan ole tullut ainoatakaan kukkeaa ja kaunista paksuna olevaa naista. Oikeastaan ne mahapystyssä puolelta toiselle vaappuvat naiset ovat rumia… Puhumattakaan sitten niistä raskauden päätteeksi syntyvistä lapsista. Tähän mennessä en ole nähnyt ainoatakaan kaunista vastasyntynyttä. Kaikki (ne kaksi) ovat rumia ryppyisiä ja parkuvat kuin perkeleet. Eikä samaa voi sanoa hiukan vanhemmistakaan lapsista. Oikein vitutti töissä, kun joku vasta äidiksi tullut tuli esittelemään sitä parkuvaa kääröään…
Ennen kaikki oli todellakin paremmin. Mummini tapasi sanoa ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi” johon voisin jatkaa ”neekeri on neekeri vaikka rasvassa keittäisi.”
Ja näin viestin viimeisinä sanoina harmittelen sitä, että Suomessa ei ole kuolemanrangaistusta. Olisi verrattoman hauskaa pohdiskella mitä Jammu Siltavuori – härän sisäfilettä viimeisellä aterialla popsiessaan – tuumiskelisi. Pistävät sitten lihoiksi…
vlad