Vastakkainasettelu eli affektiivinen polaarisuus

[Euro71]

Päätin aloittaa uuden ketjun aiheesta affektiivinen polaarisuus eli siis "me ja ne" -henki.

https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/92d302e9-cd75-469c-ae8a-b507e90318ea/content

Tutkimuksen määritelmä aiheesta: "Affektiivinen polarisaatio viittaa tunnepohjaiseen ja negatiiviseen vastakkainasetteluun, eli ”me” vastaan ”ne” -asetelmaan eri tavalla yhteiskunnallisista kysymyksistä ajattelevien ryhmien välillä."

Tutkimuksen motivaatio: "Vastakkainasettelun voimistuminen on globaali ilmiö. Affektiivinen polarisaatio on voimistunut Suomessakin 2000-luvun kuluessa, joskin se on edelleen maltillista kansainvälisessä vertailussa."

Tutkimus jo heti lähtökohtaisesti sanoo sen ehkä mielestäni tärkeimmän asian: "Eri väestöryhmien välinen polarisaatio mielipiteissä ei ole lähtökohtaisesti negatiivinen asia, sillä poliittiset konfliktit ja vastakkainasettelut kuuluvat demokratiaan. Vaikka eriävät näkemykset ovat oleellinen osa demokratiaa, voi yhteiskunnan syvä kahtiajako olla myös haitallista. Tällöin demokraattinen pluralismi on uhattuna."

Tutkimus käsittelee nimenomaan nykyistä polarisaatiokehitystä: "Affektiivinen polarisaatio kiinnittyy käsitteellisesti osaksi laajempaa poliittista
polarisaatiota, joka on ollut viime vuosina merkittävä julkisen keskustelun ja tutkimuksen aihe. Polarisaation käsitettä on käytetty yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa laaja-alaisesti: yhteiskunta voi polarisoitua esimerkiksi sosioekonomisesti tai maantieteellisesti, ja näillä voi toki olla yhtymäkohtia poliittiseen polarisaatioon, mutta poliittisen polarisaation käsitteen avulla pyritään pureutumaan nimenomaan poliittisesti motivoituneisiin yhteiskunnallisiin vastakkainasetteluihin."

Affektiivinen polarisaatio sinänsä on terminä kehitetty oikeastaan vain kaksipuoluejärjestelmiin, tai siis, kun on kyseessä jollain tavalla selkeä kaksijakoisuus, ja se terminä tarkoittaa siis sitä tuttua "me ja ne" -asennetta, mutta sen kärjistämistä.

Tässä tutkimuksessa on hyviä huomioita siitä, kuinka poliittinen järjestelmä muuttuu ajan kanssa. Kaikkineen kannatta kyllä minusta lukea.

- - -

Sitten yksi mielipide asiasta:

Linkki: https://www.facebook.com/photo/?fbid=1121797889954312&set=a.297125529088223

On minusta jotenkin erikoista, näin poliittisesti kodittomana, että ihminen joka kommentoi tuohon tutkimukseen, pitää sitä nimenomaan poliittisena käsikassarana. Siis kun tutkimus puhuu polarisaatiosta, niin sitä käytetään polarisaation käsikassarana.

Tämä on mielestäni se olennaisin pointti koko asiassa. Affektiivinen polarisaatio eli "me vs ne" -henki on ihmiseen sisäänrakennettuna. Edes tutkimuksen puolustaja ei vain pysty pitäytymään sen ulkopuolella.

- - -

Disclaimer: Luonnontietelijänä tai oikeastaan tietojenkäsittelijänä ajattelen sillä tavalla, ettei ihmistä ohjaa järki, vaan tunteet. Järki on valjastettu tunne-elämysten saavuttamiseksi. Niin aivot toimivat, sillä järjellä ne haluavat tunne-elämyksiä.

 

[#7]

Erittäin hyvä aihe, joka ansaitsee syvempää keskittymistä. Disclaimerista olen erittäin ja itse asiassa pidän ihmiskunnan ongelmien juurisyynä nimenomaan sitä, että enemmän tai vähemmän tiedostaen tavoittelemme tunnekokemuksia, vaikka se saattaa näennäisesti piiloutua jonkinlaisen konkreettisen asian taakse. Keskimäärin ja väittäisin jopa niin, että maksimissaan promille ihmisistä kykenee hallitsemaan, mitä haluaa. Suurin osa tahtoo, mutta ei koskaan pysähdy miettimään, mitä itse asiassa haluaa.

Sieltähän se kumpuaa useasti myös vastakkainasettelu. Kun arvostamme yksilön menestystä ja statusta, väistämättä luomme asetelman, jossa vertaamme itseämme toisiin eli otamme ensimmäisen askeleen vastakkainasettelussa. Ei ole todellisuudessa minkäänlainen juttu, mitä osaat tai mitä sinulla on, vaan tunnekokemuksen pihvi on siinä, että teet paremmin tai omistat enemmän kuin muut. Näin yksinkertaistaen, toki eri ilmiöissä on erilaisia vivahteita, mutta pointtina suhteellisuus. Haluamme keskimäärin olla muita parempia ja ennen kaikkea haluamme sen olevan kaikille näkyvää. Arvojemme mukaan luomme ihmisistä lokeroita, joita sitten omien preferenssien mukaan arvostamme. Jos arvot erkaantuvat ryhmien välillä voimakkaasti, nousee inhimillisesti esille hyvä vastaan paha asetelma. Kukin asemoi luonnollisesti itsensä hyvien puolelle ja sitä kautta oikeuttaa vastapuolen nimeämisen pahaksi.

Varsinainen vastakkainasettelu on sitten seurausta ihmisten suunnattomasta typeryydestä. Kun henkinen kypsyys ja vahvuus ei riitä argumentointiin, aloitetaan henkilöinti. Omat kuplat ruokkivat ehdottomuutta, haluttomuutta dialogiin ja kyvyttömyyttä kompromisseihin. Se on suuri sääli, sillä vaikka herkästi erehdymme toisin luulemaan, absoluuttisia arvoja ei ole ja kaikesta kannattaisi aina hyvässä hengessä keskustella, jotta vaikuttavia päätöksiä pystyttäisiin tekemään aina laajimman mahdollisen tiedon pohjalta. Sosiaalisina eläiminä reagoimme toisiimme ja ruokimme vallitsevia ilmiöitä. Tällä hetkellä se on vastakkainasettelu.

Suomen poliittisella kentällä selkein esimerkki lienee Perussuomalaiset ja heidän ympärillään pyörivä ilmiö. Populistisilla ja toisinaan halvoilla heitoilla saa jonkinlaisen kannatuksen, mutta kun he saivat vastaansa samalla tasolla olevia ihmisiä eri katsantokannoista, typerysten miekkojen kalskeen kaiut kuuluivat kauas ja laittoi sellaisia ihmisiä valitsemaan puolensa, jotka muuten olisivat pysyneet etäällä. Tässä kohtaa korostan, etten tarkoita kaikkien Perussuomalaisten olevan typeryksiä, kuten en myöskään jokaisen heitä kontraavan. Typerykset on helppo tunnistaa siitä, mistä ja miten he keskustelua käyvät. Monesti juuri vastakkainasettelua hakien, keinoja kaihtamatta.

Vastakkainasettelu on globaali ilmiö, josta ei taida olla kukaan onnistunut välttymään. Kaiken taustalla on maapallon resurssit, kenelle ne kuuluvat ja mihin niitä käytetään. Kisaa käydään niin valtioiden tasolla kuin yksilöidenkin. Arvot ovat toki näennäisesti suuressa roolissa myös, mutta ne ovat todellisuudessa pohjimmiltaan hyvin resurssipohjaisia.

Aihe on kiinnostava ja toivottavasti syntyy laadukasta keskustelua. Koetan ainakin itse joskus paremmalla ajalla satsata tähän hieman nopeaa ja jäsentelemätöntä tajunnanvirtaa enemmän, jonka nyt nopeasti kyhäsin kokoon. Aihe toki tulee säilymään ajankohtaisena myös tulevaisuudessa, joten hyvin sen puolesta ehdin mukaan. Niin kauan kun perustamme elämämme eläimellisiin vaistoihin ja niistä kumpuavien tunteiden tavoitteluun sitä lainkaan kyseenalaistamatta, vastakkainasettelua tulee piisaamaan.

 

[Libero]

Disclaimer: Luonnontietelijänä tai oikeastaan tietojenkäsittelijänä ajattelen sillä tavalla, ettei ihmistä ohjaa järki, vaan tunteet. Järki on valjastettu tunne-elämysten saavuttamiseksi. Niin aivot toimivat, sillä järjellä ne haluavat tunne-elämyksiä.

Olisiko ollut Ismo Alanko, joka jossain haastattelussa totesi, että tunne kirjoittaa ja järki editoi. Hyvin sanottu imo. Kaikki me ihmiset ollaan ns. tunneihmisiä mutta joillakin meistä editointi on monesta syystä tehokkaampaa.

 

[mjr]

Erinomainen aloitus! Tunteet varmasti ovat kokemuksemme ja olemisemme perusta, mutta pelkästään niihin ei voi luottaa - minulle rationaalisuus on valtaisan tärkeä arvo ja elämänasenne, ja pohjimmiltaan se tiivistyy sen asian ymmärtämiseen ja myöntämiseen, etteivät vahvatkaan tunteet voi koskaan kumota empiriaa ja logiikkaa. Tunteilla (ja egolla) on rajansa. Fanaattinen ideologinen kiihkoisuus on puhtaasti emotionaalinen lähtökohta, hysteerinen reaktio kompleksiseen ja harmaan sävyjä täynnä olevaan maailmaan.

 

[Euro71]

Erittäin hyvä aihe, joka ansaitsee syvempää keskittymistä. Disclaimerista olen erittäin ja itse asiassa pidän ihmiskunnan ongelmien juurisyynä nimenomaan sitä, että enemmän tai vähemmän tiedostaen tavoittelemme tunnekokemuksia, vaikka se saattaa näennäisesti piiloutua jonkinlaisen konkreettisen asian taakse. Keskimäärin ja väittäisin jopa niin, että maksimissaan promille ihmisistä kykenee hallitsemaan, mitä haluaa. Suurin osa tahtoo, mutta ei koskaan pysähdy miettimään, mitä itse asiassa haluaa.

En usko, että oikeastaan kukaan. Se tapa millä itse ajattelen, on se, että ihmisen aivot on tehty tekemään hänelle tunne-elämyksiä, ja ne on tehty sitä varten, että ne tunne-elämykset liittyvät selviytymiseen ja isovanhemmaksi tulemiseen (s.o. saat lapsia, ja lapset saavat lapsia).

Minusta iso osa koko keskustelusta kaikkineen on niin hakoteillä siksi, että lähtökohdaksi otetaan jokin eettinen tai valtiotieteellinen ideaali. Se olisi ihan OK lähtökohta, jos ihminen olisi lähtökohtaisesti eettinen entiteetti, mutta kun se ei ole: ihmisen lähtökohtainen tarve - tunteet ja aivot - ei ole olla oikeassa tai väärässä, vaan tulla isovanhemmaksi, tavalla tai toisella. Korostan sana "isovanhemmaksi", koska liian iso porukasta ajattelee, että pitää vaan siittää tarpeeksi porukkaa: se ei evolutiivisesti pidä paikkansa, jälkeläisten pitää ensinnäkin olla lisääntymiskykyisiä, ja heidän on pakko elää tarpeeksi vanhaksi tehdäkseen jälkeläisiä. Pelkkä jälkikasvun tekeminen ei siis oikeasti riitä evolutiivisessa mittakaavassa, koska ne voivat kaikki kuolla tai eivät tee itse jälkeläisi'.

Sieltähän se kumpuaa useasti myös vastakkainasettelu. Kun arvostamme yksilön menestystä ja statusta, väistämättä luomme asetelman, jossa vertaamme itseämme toisiin eli otamme ensimmäisen askeleen vastakkainasettelussa. Ei ole todellisuudessa minkäänlainen juttu, mitä osaat tai mitä sinulla on, vaan tunnekokemuksen pihvi on siinä, että teet paremmin tai omistat enemmän kuin muut. Näin yksinkertaistaen, toki eri ilmiöissä on erilaisia vivahteita, mutta pointtina suhteellisuus. Haluamme keskimäärin olla muita parempia ja ennen kaikkea haluamme sen olevan kaikille näkyvää. Arvojemme mukaan luomme ihmisistä lokeroita, joita sitten omien preferenssien mukaan arvostamme. Jos arvot erkaantuvat ryhmien välillä voimakkaasti, nousee inhimillisesti esille hyvä vastaan paha asetelma. Kukin asemoi luonnollisesti itsensä hyvien puolelle ja sitä kautta oikeuttaa vastapuolen nimeämisen pahaksi.

Tämä on hyvä pointti, mutta liittynee enemmän muuhun juttuun kuin suoranaisesti ihmisen affektiiviseen polaarisuuteen, eli siis suomeksi "me vs ne" -henkeen.

Minusta on totta, että nykyajan some-kulttuuri ruokkii hirveästi sellaista alemmuuskomplesia: vertaat itseäsi siihen yhteen miljardista (länsimaiden asukkaita on noin miljardin luokkaa), ja koet, ettet pääse sille tasolle. Aikanaan vertasit itseäsi siihen about 100 hengen ryhmään, joka asui samassa kylässä.

Varsinainen vastakkainasettelu on sitten seurausta ihmisten suunnattomasta typeryydestä. Kun henkinen kypsyys ja vahvuus ei riitä argumentointiin, aloitetaan henkilöinti. Omat kuplat ruokkivat ehdottomuutta, haluttomuutta dialogiin ja kyvyttömyyttä kompromisseihin. Se on suuri sääli, sillä vaikka herkästi erehdymme toisin luulemaan, absoluuttisia arvoja ei ole ja kaikesta kannattaisi aina hyvässä hengessä keskustella, jotta vaikuttavia päätöksiä pystyttäisiin tekemään aina laajimman mahdollisen tiedon pohjalta. Sosiaalisina eläiminä reagoimme toisiimme ja ruokimme vallitsevia ilmiöitä. Tällä hetkellä se on vastakkainasettelu.

Niin, se mun koko pointti tässä asiassa on se, että tämä on niin universaalia. Ei suoranaisesti kyse ole typeryydestä: typeryyden ja muun vastaavan määrittely tarvitsee paljon enemmän. Mun pointti on se, että ihmiset, jotka kritisoivat afflektiivista polaristoitumista vastaan myös itse sitä tekevät!

Suomen poliittisella kentällä selkein esimerkki lienee Perussuomalaiset ja heidän ympärillään pyörivä ilmiö. Populistisilla ja toisinaan halvoilla heitoilla saa jonkinlaisen kannatuksen, mutta kun he saivat vastaansa samalla tasolla olevia ihmisiä eri katsantokannoista, typerysten miekkojen kalskeen kaiut kuuluivat kauas ja laittoi sellaisia ihmisiä valitsemaan puolensa, jotka muuten olisivat pysyneet etäällä. Tässä kohtaa korostan, etten tarkoita kaikkien Perussuomalaisten olevan typeryksiä, kuten en myöskään jokaisen heitä kontraavan. Typerykset on helppo tunnistaa siitä, mistä ja miten he keskustelua käyvät. Monesti juuri vastakkainasettelua hakien, keinoja kaihtamatta.

Et ehkä vielä hoksaa pointtia. Ei kyse ole persuista. Ei sillä ole mitään virkaa, mitä Riikka Purra on. Sillä on virkaa, että miljoona suomalaista on sillä kannalla, mitä persut edustaa. Kyllä! Mutta miksi? Demokratiassa et kerta kaikkiaan voi olettaa sitä, että sun pitää saada väkisin ihmiset äänestämään sua. Vaikka persuja kovasti parjataan, niin kannattaa muistaa, että siellä on miljoonan suomalaisen tuki takana. Älä aliarvioi tätä, äläkä suoranaisesti pidä sitä poliittisena: jos se persujen miljoona kannattajaa oikeasti lähtee kaduille hakemaan oikeuksiaan, niin, no, kusessahan me siinä tilanteessa oltaisiin. Näistä ne vallakumoukset alkaa.

Aihe on kiinnostava ja toivottavasti syntyy laadukasta keskustelua. Koetan ainakin itse joskus paremmalla ajalla satsata tähän hieman nopeaa ja jäsentelemätöntä tajunnanvirtaa enemmän, jonka nyt nopeasti kyhäsin kokoon. Aihe toki tulee säilymään ajankohtaisena myös tulevaisuudessa, joten hyvin sen puolesta ehdin mukaan. Niin kauan kun perustamme elämämme eläimellisiin vaistoihin ja niistä kumpuavien tunteiden tavoitteluun sitä lainkaan kyseenalaistamatta, vastakkainasettelua tulee piisaamaan.

Kiitos, kiitos!

 

[Euro71]

Erinomainen aloitus! Tunteet varmasti ovat kokemuksemme ja olemisemme perusta, mutta pelkästään niihin ei voi luottaa - minulle rationaalisuus on valtaisan tärkeä arvo ja elämänasenne, ja pohjimmiltaan se tiivistyy sen asian ymmärtämiseen ja myöntämiseen, etteivät vahvatkaan tunteet voi koskaan kumota empiriaa ja logiikkaa.

Näin voisi ajatella, mutta olen eri mieltä. Olen ihan todistetusti älykäs, enemmän kuin 1/400 luokkaa. Se, mitä tahdon sanoa, on se, että ihminen käyttää älyään hakiessaan tunne-elämyksiä, ja tämä on monelle tosi vaikea paikka ymmärtää. Ei kyse ole siitä, että ihminen olisi tyhmä tai älykäs sen suhteen, mitä hän hakee, vaan että keho ja aivot pääosin määräävät sen, mihin kapasiteettisi käytät. Älykkyyttä on se, että saavutat sen, mistä saat aivoillesi kiksit.

Tunteilla (ja egolla) on rajansa. Fanaattinen ideologinen kiihkoisuus on puhtaasti emotionaalinen lähtökohta, hysteerinen reaktio kompleksiseen ja harmaan sävyjä täynnä olevaan maailmaan.

Sitä meistä varmaan 99% ihmisistä kuitenkin on. Valtaosa meistä on niin laumasieluja, että kunhan vaan on porukka, johon kuulua, niin me käytetään meidän äly siihen. Iso tunnereaktio + iso äly = miksi et pyrkisi siihen?

 

[Euro71]

Aloituksella tahdon sanoa sitä, mitä tutkimuskin sivuaa, että ajatus "persut sitä" ja "persut tätä", on myös affektiivisen polaarisuuden muoto, josta on tälläkin palstalla monta hyvää esimerkkiä: faktoja sivuutetaan sen mukaan, että mikä puolue tai taho niitä esittää, ilman, että niitä käsiteltäisiin faktoina. Ei ole olemassa vassarifaktaa, ei persufaktaa, faktaan nojaavan kirjoittajan puoluekantaa ei noista voi päätellä eikä argumenttia sen takia sivuuttaa.

 

[mjr]

Näin voisi ajatella, mutta olen eri mieltä. Olen ihan todistetusti älykäs, enemmän kuin 1/400 luokkaa. Se, mitä tahdon sanoa, on se, että ihminen käyttää älyään hakiessaan tunne-elämyksiä, ja tämä on monelle tosi vaikea paikka ymmärtää. Ei kyse ole siitä, että ihminen olisi tyhmä tai älykäs sen suhteen, mitä hän hakee, vaan että keho ja aivot pääosin määräävät sen, mihin kapasiteettisi käytät. Älykkyyttä on se, että saavutat sen, mistä saat aivoillesi kiksit.


Sitä meistä varmaan 99% ihmisistä kuitenkin on. Valtaosa meistä on niin laumasieluja, että kunhan vaan on porukka, johon kuulua, niin me käytetään meidän äly siihen. Iso tunnereaktio + iso äly = miksi et pyrkisi siihen?

En ehkä täysin nyt sisäistä näkökulmaasi. "Käyttää älyään hakiessaan tunne-elämyksiä" - nautintoa, hedonismia, jonkinlaisen deterministisen materialismin kontekstissa? Minulle kirjallisuus ja runous ovat absoluuttisen tärkeitä asioita, olen kahden maan kansalainen, tämän näkyvän ja sitten taiteessa avautuvan (tietty ekstrapolaatio selkeästikin sukutaustani herännäisyydestä), G.E. Mooren pitkät näköalat: taide, ystävyys, rakkaus, pyrkimys ymmärrykseen. Mutta en osaa redusoida tätä maailmankuvaa "tunne-elämyksiksi", järki ja etiikka ovat emootioiden, tunne-elämysten rinnalla, niitä rikastaen, syventäen ja hilliten. Toki tietyllä, epähedelmällisellä ja epäinformatiivisella tasolla puhumme tässä vain materiaalisista prosesseista aivoissa, mutta tämän sanominen ei oikeastaan sano juuri mitään.

 

[#7]

En usko, että oikeastaan kukaan. Se tapa millä itse ajattelen, on se, että ihmisen aivot on tehty tekemään hänelle tunne-elämyksiä, ja ne on tehty sitä varten, että ne tunne-elämykset liittyvät selviytymiseen ja isovanhemmaksi tulemiseen (s.o. saat lapsia, ja lapset saavat lapsia).

Minusta iso osa koko keskustelusta kaikkineen on niin hakoteillä siksi, että lähtökohdaksi otetaan jokin eettinen tai valtiotieteellinen ideaali. Se olisi ihan OK lähtökohta, jos ihminen olisi lähtökohtaisesti eettinen entiteetti, mutta kun se ei ole: ihmisen lähtökohtainen tarve - tunteet ja aivot - ei ole olla oikeassa tai väärässä, vaan tulla isovanhemmaksi, tavalla tai toisella. Korostan sana "isovanhemmaksi", koska liian iso porukasta ajattelee, että pitää vaan siittää tarpeeksi porukkaa: se ei evolutiivisesti pidä paikkansa, jälkeläisten pitää ensinnäkin olla lisääntymiskykyisiä, ja heidän on pakko elää tarpeeksi vanhaksi tehdäkseen jälkeläisiä. Pelkkä jälkikasvun tekeminen ei siis oikeasti riitä evolutiivisessa mittakaavassa, koska ne voivat kaikki kuolla tai eivät tee itse jälkeläisi'.

Kukaan ei hallitse tunteitansa täysin, olen samaa mieltä siitä, mutta on olemassa yksilöitä, jotka miettivät halujensa taustaa ja pystyvät niitä jossakin määrin hallitsemaan. Ja ennen kaikkea ohjaamaan toimintaansa. Esimerkiksi niin, että on kaksi nälkäistä, joilla on molemmilla litra jyviä. Toinen seuraa nälän aiheuttamaan syömisen halua miettimättä ja tekee kaikesta viljasta ruokaa. Toinen syö vähän, mutta kylvää loput. Kömpelö ja yksinkertainen esimerkki, mutta ajatus tullee ilmi. Yksilöiden erot korostuvat, kun eteen tulee monimutkaisempia kokonaisuuksia. Lopulta jokaiselle tulee vastaan raja, jonka taakse ei enää ole tunteidensa yläpuolella, mutta valittevan suurella osalla se tulee nopeasti.

Olet oikeassa, että elämällä on kaikissa muodoissaan ensisijainen pyrkimys säilyä. Se on välttämättömyys, sillä muuten se lakkaisi olemasta. Lisääntyminen yksin ei riitä, vaan olemme kehittäneet älyä, joka helpottaa luomaan olosuhteita, joissa lisääntyminen onnistuisi helpommin ja lisäksi syntynyttä elämää kohtaan ei kohdentuisi niin paljon uhkaavia tekijöitä. Sikäli on erittäin olennaista keskustella etiikasta, sillä mikäli määritämme sen kaikkea elämää suojelevaksi, toteutamme nimenomaan evolutiivisia tarkoituksia. Ottamalla huomioon oman sekä ympäristömme tilan ja suojelemalla sitä, turvaamme viime kädessä itseämme. Tunteet ja aivot ohjaavat ajattelua, ja koska molemmat ovat tutkitusti hyvin muovautuvissa, meidän on aivan välttämätöntä ohjata niitä etiikalla. Ei tunteet synny tyhjiössä, vaan taustalla on valtava määrä erilaisia mekanismeja ja syy seuraus-suhteita. Vaikka itse tunnekokemukset lienevät säilyneet hyvin samankaltaisina(?) evoluution aikana, ympäristö määrittelee vahvasti sitä, mistä niitä haemme. Siksi on mielestäni väärin sanoa, ettemme ole lähtökohtaisesti lainkaan eettinen entiteetti. Etiikka on keskeinen osa alue, kun toteutamme erästä meille leimallista ominaisuutta, sosiaalisuutta.

Tämä on hyvä pointti, mutta liittynee enemmän muuhun juttuun kuin suoranaisesti ihmisen affektiiviseen polaarisuuteen, eli siis suomeksi "me vs ne" -henkeen.

Minusta on totta, että nykyajan some-kulttuuri ruokkii hirveästi sellaista alemmuuskomplesia: vertaat itseäsi siihen yhteen miljardista (länsimaiden asukkaita on noin miljardin luokkaa), ja koet, ettet pääse sille tasolle. Aikanaan vertasit itseäsi siihen about 100 hengen ryhmään, joka asui samassa kylässä.

Ei se liity, koska miten toimimme laumassa lähtee siitä, millaisia olemme yksilöinä. Meillä on taipumus vertailla yksilötasolla ja laajennamme vertailun joukkotasolle heti, kun olemme tilanteessa, jossa mielessämme muodostamme kaksi tai useamman joukon. Minä vastaan Euro71, minä ja Euro71 vastaan muu Jatkoaika. Jatkoaika vastaan FutisForum jne. Samat lainalaisuudet pätevät, mutta kohdentuvat yksilöstä joukkoihin.

Niin, se mun koko pointti tässä asiassa on se, että tämä on niin universaalia. Ei suoranaisesti kyse ole typeryydestä: typeryyden ja muun vastaavan määrittely tarvitsee paljon enemmän. Mun pointti on se, että ihmiset, jotka kritisoivat afflektiivista polaristoitumista vastaan myös itse sitä tekevät!

Tässä kohtaa minulla karkasi jo ohi. Olemme typeriä olentoja ja on typerällä toiminnalla aiheutamme vastakkainasettelua silloinkin, kun siitä on tavoitteen kannalta haittaa tai luomme sen väärällä tasolla. Meni jo ohi pointin, pahoittelut siitä.

Vastakkainasettelu, kuten avauksessa jo totesitkin, on aivan tyypillistä ja monissa tilanteissa oikein käytettynä myös hyödyllinen tapa oppia. Eikä siltä kukaan voi edes välttyä, olen siitä samaa mieltä. Silti taas on suuria eroja, millä tasolla vastakkainasettelu tapahtuu ja mihin sillä pyritään.

Et ehkä vielä hoksaa pointtia. Ei kyse ole persuista. Ei sillä ole mitään virkaa, mitä Riikka Purra on. Sillä on virkaa, että miljoona suomalaista on sillä kannalla, mitä persut edustaa. Kyllä! Mutta miksi? Demokratiassa et kerta kaikkiaan voi olettaa sitä, että sun pitää saada väkisin ihmiset äänestämään sua. Vaikka persuja kovasti parjataan, niin kannattaa muistaa, että siellä on miljoonan suomalaisen tuki takana. Älä aliarvioi tätä, äläkä suoranaisesti pidä sitä poliittisena: jos se persujen miljoona kannattajaa oikeasti lähtee kaduille hakemaan oikeuksiaan, niin, no, kusessahan me siinä tilanteessa oltaisiin. Näistä ne vallakumoukset alkaa.

Varmaan huonosti kirjoitin ja tarkoitukseni jäi kenties siksi vaikeasti tavoittevaksi. En tarkoittanut persuja heitä itsejään, vaan erilaisia kulmia, miten he vastakkainasettelusta ovat hyötyneet, tarkoituksella ja ilman tarkoitusta. Persut ovat osoittaneet sormella moneen suuntaan luomalla ryhmiä ne, jotka ovat haitallisia ryhmälle me. Siten he ovat saaneet taakseen tietyn verran väkeä. Lisäksi he ovat hyötyneet siitä, että on paljon ihmisiä, joille persut ovat ne. He ovat pitäneet suurta ääntä ja taistelleet vastaan persujen ne-ryhmää. Moni ihminen, joka ei alun perin kokenut persuja itselleen sopivana joukkona on katsonut, keitä ovat he, jotka ovat luoneet persuista ryhmän ne, ja valinneet sitten näiden väliltä itselleen paremmin sopivan ryhmän, jossa ovat nyt sitten osana meitä niitä vastaan.

Politiikassa on tyypillistä hyödyntää vastakkaisasettelua, eikä monesti kovin korkealla moraalilla. Henkilökohtaisesti en ole lainkaan viehättynyt asiasta ja jos on viestejäni lukenut, tuskin on voinut välttyä huomaamatta, etten ole varsinaisesti poliitikkojen fani. Jotta ei aina puhuttaisi persuista, Li Andersson on luonut mielikuvan ryhmästä ahneet rikkaat, jotka sortavat meitä ja rakentanut sillä uraansa. Ei hänellä vaikuta kiinnostavan lainkaan, että luomansa vastakkainasettelu on saanut aikaan huomattavasti vahvempia negatiivisia tunnekokemuksia ihmisillä, joiden asialla hän esiintyy olevansa. Jatkuva puhe epäoikeudenmukaisuudesta ja epätasa-arvosta on saanut monen ihmisen kokemaan mainittuja tunteita, vaikka siihen ei välttämättä ole kaikilla mitään syytä. Varsinainen asia ei ole sillä muuttunut huonommaksi, mutta häneen uskovien ihmisten elämänlaatu on. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja epätasa-arvosta vahvistaa ryhmää me sisältä, mutta synnyttää vihaa ryhmää ne kohtaan ja heikentää yhteiskuntarauhaa.

Ei mitään uutta siihen, mitä avauksessa jo toit esiin, mutta puin hieman lihaa luiden ympärille tuomalla asian arkeen. Tai ainakin yritin. Ketjun aihe on tärkeä ja siitä olisi tarpeellista keskustella kaikilla tasoilla, sillä minä uskon vakaasti siihen, että tietoisuuden lisääminen opettaa meitä käyttämään tätä universaalia ominaisuuttamme evolutiivisesti oikein, luomaan lajimme elämälle paremmat olosuhteet selviytyä. Siinä rinnalla on luksusta, että meillä on mahdollisuus tehdä eettisiä valintoja, joilla suojelemme sellaisiakin elämänmuotoja, joista emme tiedosta olevan meille mitään hyötyjä.

Kiitos, kiitos!

 

[#7]

En ehkä täysin nyt sisäistä näkökulmaasi. "Käyttää älyään hakiessaan tunne-elämyksiä" - nautintoa, hedonismia, jonkinlaisen deterministisen materialismin kontekstissa? Minulle kirjallisuus ja runous ovat absoluuttisen tärkeitä asioita, olen kahden maan kansalainen, tämän näkyvän ja sitten taiteessa avautuvan (tietty ekstrapolaatio selkeästikin sukutaustani herännäisyydestä), G.E. Mooren pitkät näköalat: taide, ystävyys, rakkaus, pyrkimys ymmärrykseen. Mutta en osaa redusoida tätä maailmankuvaa "tunne-elämyksiksi", järki ja etiikka ovat emootioiden, tunne-elämysten rinnalla, niitä rikastaen, syventäen ja hilliten. Toki tietyllä, epähedelmällisellä ja epäinformatiivisella tasolla puhumme tässä vain materiaalisista prosesseista aivoissa, mutta tämän sanominen ei oikeastaan sano juuri mitään.

Olen kanssasi samaa mieltä. On aivan liian typistetty väite, että käyttäisimme älyämme pelkästään tunne-elämyksiä hakeaksemme. Järkevistä valinnoista seuraa toisinaan epämieluisia tunne-elämyksiä, joita tahtoisimme välttää, mutta älymme vuoksi päädymme valinnat kuitenkin tekemään. Teemme uhrauksia, epämiellyttäviä asioita ja niin edelleen, eikä motiivina ole välttämättä missään määrin oma etu ja tunteet.

 

[Ollakseni]

Et ehkä vielä hoksaa pointtia. Ei kyse ole persuista. Ei sillä ole mitään virkaa, mitä Riikka Purra on. Sillä on virkaa, että miljoona suomalaista on sillä kannalla, mitä persut edustaa. Kyllä! Mutta miksi? Demokratiassa et kerta kaikkiaan voi olettaa sitä, että sun pitää saada väkisin ihmiset äänestämään sua. Vaikka persuja kovasti parjataan, niin kannattaa muistaa, että siellä on miljoonan suomalaisen tuki takana. Älä aliarvioi tätä, äläkä suoranaisesti pidä sitä poliittisena: jos se persujen miljoona kannattajaa oikeasti lähtee kaduille hakemaan oikeuksiaan, niin, no, kusessahan me siinä tilanteessa oltaisiin.

Vaikka onkin yleistä vetää tuo noin miljoona ottamalla suunnilleen Suomen väkiluku ja jakamalla se viidellä niin lienee kuitenkin tärkeää tässäkin mainita, että Perussuomalaiset saivat Eduskuntavaaleissa noin 620 000 ääntä. Lähinnä sen takia kun olen nähnyt myös kommentteja siitä että Yhdysvalloissa 150 miljoonaa ihmistä kannatta Trumpia kun hän ei saanut "kuin" 70 miljoonaa ääntä.

Sinällään toki ihmisen typistäminen vain tunne elämän viemäksi reaktiiviseksi koneeksi on vähän hankala ajatus. Aika harva ihminen oikeasti tykkää käydä vaikkapa luennoilla tai tehdä tehtäviä korkeakoulussa. Kuitenkin siinä on sitten jotain järkeä käyttäen tehty päätöksiä että ei vedetä aamuneljään saakka siellä baarissa tenttiä edeltävänä iltana. Jäädään kotiin tekemään hommia. Tehdään suunnitelmallisesti sellaisia päiviä jolloin mennään kirjastoon pänttäämään, vaikka olisi paljon mukavampaa istua ainejärjestön toimistolla jauhamassa paskaa. Tai ihan vaan istua kotona ja pelata jotain tai lukea kivaa kirjaa. Samoin sitten tehdään tiukkoja treeniohjelmia jotta päästään johonkin fyysiseen tavoitteeseen.

 

[BitterX]

Sosiaalisen identifikaation teorian mukaan ihmisellä on taipumus liittyä erilaisiin ryhmiin, jotka se katsoo itselleen relevanteiksi ja joilla on merkittävä rooli ihmisen elämäasä. Nämä ryhmät voivat olla esimerkiksi poliittisia, ammatillisia, uskonnollisia, vapaa-aikaan ja harrastuksiin pohjautuvia, akateemisia, sosiaaliseen asemaan pohjautuvia, kansallisuuteen pohjautuvia, etniseen identiteettiin pohjautuvia, muuhun maantieteellisiseen identiteettiin pohjautuvia ja vaikka mitä muita. Teorian mukaan ryhmien relevanttius ihmiselle voi vaihdella tilanteen mukaan ja sen pohjalta, että mikä on elämässä milläkin hetkellä "pinnalla".

Ihminen myös suosii ryhmiä, jotka se katsoo olevan korkeasti arvostettuja. Siksi se ryhmän "jäsenenä" pyrkii edistämään ryhmälle positiivisia asioita nostaakseen ryhmänsä statusta. Nämä toimet voivat sisältää paitsi "positiivisia", omille ryhmille suosiollista käyttäytymistä (ingroup favorisation), myös "negatiivisia", kilpailevien ryhmien alentamiseen (outgroup discrimination) tähtäävää käyttäytymistä.

Sosiaalisen identiteetin teoriaan pohjaten on yhteiksuntatieteissä varsin menestyksekkäästi selitetty hyvin monenlaisia ilmiöitä urheiluseurojen kannattajien käyttäytymisestä sotilaiden käyttäytymiseen rintamaolosuhteissa.

Miksi yhteiskunnallinen vastakkainasettelu sitten on selvästi lisääntynyt? Mikäli tähän teoriaan pohjaa, sen voidaan nähdä johtuvan mediaympäristön täydellisestä muutoksesta. Sosiaalinen media tarjoaa vain aiempaa paljon laajemman kaikupohjan ulkoryhmien alentamiselle, johon perinteinen media tarttuu. Meteli sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa on koko ajan ihmisten iholla, joka johtaa tunteeseen näiden yhteiskunnallisen metelin pohjalta syntyneiden "ryhmien" relevanttiudesta, jolloin yhä useampi liittyy mukaan meteliin ja altistuu sekä "ingroup favorisation" että "outgroup discrimination" käytökselle juuri tässä kontekstissa.

Monenlaisille toimijoille tämä meteli on hyödyllistä ja monet toimijat ovat jopa syntyneet puhtaasti siksi, että meteli on olemassa. Tämmöiset toimijat tietysti nimenomaisesti pyrkivät lietsomaan meteliä, koska ne elävät siitä. Tämän ne tekevät itseensä identifioituvien ihmisten kautta, jotka ryhmäkäytöksellään puolustavat tätä "ingroupiaan" ja dissaavat kilpailevia "outgroupeja".

Huomasin samaa käytöstä myös itsessäni ja vittuunnuin pahasti sekä tähän meteliin että itseeni. Poistin oman tilini tuolla kaatopaikalla (eli X:ssä) ja muissa käytössäni olevissa sosiaalisen median kanavissa hyllytin kaikki vähänkään "poliittiseen keskusteluun" liittyvät tilit.

Ja kas, tuohon yleiseen meteliin liittyvien "ryhmien" relevanttius itselleni väheni heti ja vastaavasti terveisiin ja mukaviin asioihin liittyvien ryhmien relevanttius nousi. Siinä samassa myös yleinen elämänlaatu, kun ei tarvitse tuhlata aikaa ja henkisiä resursseja tuohon kurapaskaan, jota kutsutaan myös "moderniksi yhteiskunnalliseksi keskusteluksi".

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin lakannut seuraamasta politiikkaa. Onneksi sen seuraamiseen on tarjolla kanavia, joissa ryhmäkiihko ei hyökkää päälle joka nurkan takaa. Vaan se tarkoittaa sitä, että olen laajoilta osin irrottanut itseni toimimasta metelin instrumenttina.

 

[Euro71]

En ehkä täysin nyt sisäistä näkökulmaasi. "Käyttää älyään hakiessaan tunne-elämyksiä" - nautintoa, hedonismia, jonkinlaisen deterministisen materialismin kontekstissa?

Tunteita on hyvin monenlaisia: turvallisuuden tunne, velvollisuuden tunne, yhteenkuuluvuuden tunne, yms. Minä esimerkiksi pidän pulmatehtävien ratkomisesta tietokoneella, se tuottaa onnistumisen elämyksiä, vaikka järjellä ajatellen sen voi nähdä vain kehittävän ongelmanratkaisutaitoja.

Se mun näkökulma on siis se, että ihmisen toimintaa on huomattavasti helpompi ymmärtää, kun katsoo sitä kautta, että millaista tunnetilaa ihminen yksilönä tavoittelee. Siis esimerkiksi vaikkapa turvallisuuden tunnetta, se on joillekin ihmisille hirveän tärkeää, ja he toimivat suunnitelmallisesti sitä rakentaakseen - vaikka nuo suunnitelmat eivät aina suunnitellusti toteudukaan, ts. on ihmisiä, jotka turvallisuudentunteen tavoittelu ajaa syvään ahdinkoon. Joillain puolestaan riskinottohalu ylittää turvallisuudentunteen, ja he ovat valmiimpia sietämään epävarmuutta jotain tavoitellessaan.

Ja siis tämä liittyy tähän "me vs ne" -henkeen: kuten tuossa on jo sanottu, niin sillä rakennetaan tiiviimpää yhteisöä. Minun on helppo nähdä, että on paljon ihmisiä, joille ryhmään kuulumisen tunteet ovat sen verran tärkeitä, että he ovat valmiita toimimaan sen lujittamiseksi. Siksi mielestäni tässä affektiivisen polarisaation ilmiössä meillä on vastassa ihmisen primitiivitoimintoja, joka voi tehdä asiasta tosi hankalan: aina löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita polarisoimaan, koska tavoittelevat tiiviimpää yhteisöä, ja aina löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita heitä seuraamaan.

Kukaan ei hallitse tunteitansa täysin, olen samaa mieltä siitä, mutta on olemassa yksilöitä, jotka miettivät halujensa taustaa ja pystyvät niitä jossakin määrin hallitsemaan. Ja ennen kaikkea ohjaamaan toimintaansa. Esimerkiksi niin, että on kaksi nälkäistä, joilla on molemmilla litra jyviä. Toinen seuraa nälän aiheuttamaan syömisen halua miettimättä ja tekee kaikesta viljasta ruokaa. Toinen syö vähän, mutta kylvää loput. Kömpelö ja yksinkertainen esimerkki, mutta ajatus tullee ilmi. Yksilöiden erot korostuvat, kun eteen tulee monimutkaisempia kokonaisuuksia. Lopulta jokaiselle tulee vastaan raja, jonka taakse ei enää ole tunteidensa yläpuolella, mutta valittevan suurella osalla se tulee nopeasti.

Jeps, juuri näin. Minusta tämä aivojen suunnitelmallisuus on erittäin tärkeä tekijä selviämisessä juuri esimerkkisi mukaisesti: aivoja ei ole kahlittu vain tähän hetkeen ja tämän hetken tuntemukseen, vaan voimme ajatella, että haluammeko olla nälkäisiä huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna. Lisäksi meillä ihmisillä sosiaaliset tunteet ovat sen verran lujia, että ne pystyvät ylittämään sellaisiakin pakottavia tunteita kuin nälkä - siksi nälkäinenkin ihmisjoukko pystyy jakamaan ruoan.

Olet oikeassa, että elämällä on kaikissa muodoissaan ensisijainen pyrkimys säilyä. Se on välttämättömyys, sillä muuten se lakkaisi olemasta. Lisääntyminen yksin ei riitä, vaan olemme kehittäneet älyä, joka helpottaa luomaan olosuhteita, joissa lisääntyminen onnistuisi helpommin ja lisäksi syntynyttä elämää kohtaan ei kohdentuisi niin paljon uhkaavia tekijöitä.

Juuri näin.

Sikäli on erittäin olennaista keskustella etiikasta, sillä mikäli määritämme sen kaikkea elämää suojelevaksi, toteutamme nimenomaan evolutiivisia tarkoituksia. Ottamalla huomioon oman sekä ympäristömme tilan ja suojelemalla sitä, turvaamme viime kädessä itseämme. Tunteet ja aivot ohjaavat ajattelua, ja koska molemmat ovat tutkitusti hyvin muovautuvissa, meidän on aivan välttämätöntä ohjata niitä etiikalla. Ei tunteet synny tyhjiössä, vaan taustalla on valtava määrä erilaisia mekanismeja ja syy seuraus-suhteita. Vaikka itse tunnekokemukset lienevät säilyneet hyvin samankaltaisina(?) evoluution aikana, ympäristö määrittelee vahvasti sitä, mistä niitä haemme. Siksi on mielestäni väärin sanoa, ettemme ole lähtökohtaisesti lainkaan eettinen entiteetti. Etiikka on keskeinen osa alue, kun toteutamme erästä meille leimallista ominaisuutta, sosiaalisuutta.

Boldaus oma: näen asian pitkälle juuri näin. Ihmisen lujat sosiaaliset tunteet on ehkä keskeisin asia, kun muovataan yhteisöjä ja yhteiskuntia. Niillä saadaan ihmiset toimimaan mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, kun he representoivat kuulumistaan joukkoon.

Polarisoitumisessa on mielestäni kyse juuri tästä. Sitä ajaa eteenpäin ihmisten sosiaaliset vietit. Voisi ehkä jopa sanoa, että kyseessä on itseään ruokkiva ilmiö. Kun yksi ryhmä alkaa lujittaa me-henkeään, niin muut ryhmät vastaavat siihen pyrkimällä lujittamaan omaa me-henkeään.

Vastakkainasettelu, kuten avauksessa jo totesitkin, on aivan tyypillistä ja monissa tilanteissa oikein käytettynä myös hyödyllinen tapa oppia. Eikä siltä kukaan voi edes välttyä, olen siitä samaa mieltä. Silti taas on suuria eroja, millä tasolla vastakkainasettelu tapahtuu ja mihin sillä pyritään.

Juuri näin.

Politiikassa on tyypillistä hyödyntää vastakkaisasettelua, eikä monesti kovin korkealla moraalilla. Henkilökohtaisesti en ole lainkaan viehättynyt asiasta ja jos on viestejäni lukenut, tuskin on voinut välttyä huomaamatta, etten ole varsinaisesti poliitikkojen fani. Jotta ei aina puhuttaisi persuista, Li Andersson on luonut mielikuvan ryhmästä ahneet rikkaat, jotka sortavat meitä ja rakentanut sillä uraansa. Ei hänellä vaikuta kiinnostavan lainkaan, että luomansa vastakkainasettelu on saanut aikaan huomattavasti vahvempia negatiivisia tunnekokemuksia ihmisillä, joiden asialla hän esiintyy olevansa. Jatkuva puhe epäoikeudenmukaisuudesta ja epätasa-arvosta on saanut monen ihmisen kokemaan mainittuja tunteita, vaikka siihen ei välttämättä ole kaikilla mitään syytä. Varsinainen asia ei ole sillä muuttunut huonommaksi, mutta häneen uskovien ihmisten elämänlaatu on. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja epätasa-arvosta vahvistaa ryhmää me sisältä, mutta synnyttää vihaa ryhmää ne kohtaan ja heikentää yhteiskuntarauhaa.

Näin minäkin sen näen. Vastakkainasettelua tapahtuu politiikassa monella tasolla, ja poliittisesti se on jopa tärkeää, kun tavoitteena on kuitenkin saada kannatusluvut nousemaan. Tuossa tutkimuksessakin sanotaan sitä, että polarisaatio on johonkin rajaan saakka jopa edellytys demokratialle. Ja minä itse näen asian siltä kannalta, että meidän ihmisten on vaikea toimia toisin, koska loppuviimeksi meidät vie äänestyspaikalle velvollisuudentunteen lisäksi myös me-henki: minä haluan, että meidän puoli voittaa, ei niiden puoli.

Minä kun olen luonteelta aika maltillinen ihminen, niin poliittisen kentän polarisaatio on aina saanut niskakarvani vähän pystyyn, siis ihan 80-luvulta lähtien. Minun on jopa vaikea sanoa, onko suomalainen poliittinen kenttä loppuviimeksi yhtään sen enempää polarisoitunut kuin 80-luvullakaan, mutta sanotaan vaikka niin, että ilmiö on nyt näkyvämpi. 80-luvulla jokaisen kunnanvaltuutetun ääni ei kantanut somessa koko maan yli, vaan polarisaatiota edistävät ajatukset jäivät suunnilleen sinne valtuustosaliin ja ehkä paikallislehden mielipidekirjoitukseksi.

Näin voi olla, mutta polarisoituminen on minusta silti hyvin haitallinen ilmiö. Näen asian niin, että terveessä poliittisessa ilmapiirissä osapuolet on vakuutettavissa argumentein. Eli siis on olemassa sauma vakuuttaa osapuolet siitä, että jokin päätös on tärkeä tehdä. Polarisaation myötä ei ole enää faktoja, on olemassa "persu-faktoja" ja "vassari-faktoja", joka voi tehdä vakuuttamisen täysin mahdottomaksi tärkeissäkin asioissa.

Suomessa näkisin, että ihan tämän kehityksen ytimessä ovat suomalaisten puolueiden johto. Heillä on yhdessä mahdollisuus päättää siitä, kuinka syväksi polarisaatio halutaan päästää.

Sosiaalisen identifikaation teorian mukaan ihmisellä on taipumus liittyä erilaisiin ryhmiin, jotka se katsoo itselleen relevanteiksi ja joilla on merkittävä rooli ihmisen elämäasä. Nämä ryhmät voivat olla esimerkiksi poliittisia, ammatillisia, uskonnollisia, vapaa-aikaan ja harrastuksiin pohjautuvia, akateemisia, sosiaaliseen asemaan pohjautuvia, kansallisuuteen pohjautuvia, etniseen identiteettiin pohjautuvia, muuhun maantieteellisiseen identiteettiin pohjautuvia ja vaikka mitä muita. Teorian mukaan ryhmien relevanttius ihmiselle voi vaihdella tilanteen mukaan ja sen pohjalta, että mikä on elämässä milläkin hetkellä "pinnalla".

Näin asian itsekin ajattelen.

Ihminen myös suosii ryhmiä, jotka se katsoo olevan korkeasti arvostettuja. Siksi se ryhmän "jäsenenä" pyrkii edistämään ryhmälle positiivisia asioita nostaakseen ryhmänsä statusta. Nämä toimet voivat sisältää paitsi "positiivisia", omille ryhmille suosiollista käyttäytymistä (ingroup favorisation), myös "negatiivisia", kilpailevien ryhmien alentamiseen (outgroup discrimination) tähtäävää käyttäytymistä.

Näin sen itsekin näen.

Miksi yhteiskunnallinen vastakkainasettelu sitten on selvästi lisääntynyt? Mikäli tähän teoriaan pohjaa, sen voidaan nähdä johtuvan mediaympäristön täydellisestä muutoksesta. Sosiaalinen media tarjoaa vain aiempaa paljon laajemman kaikupohjan ulkoryhmien alentamiselle, johon perinteinen media tarttuu. Meteli sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa on koko ajan ihmisten iholla, joka johtaa tunteeseen näiden yhteiskunnallisen metelin pohjalta syntyneiden "ryhmien" relevanttiudesta, jolloin yhä useampi liittyy mukaan meteliin ja altistuu sekä "ingroup favorisation" että "outgroup discrimination" käytökselle juuri tässä kontekstissa.

Minäkin pidän some-kenttää tärkeänä polarisaation draiverina. Tuossa ylempänä kirjoitin siitä, kuinka 80-luvulla polarisoiva puhe jäi helposti valtuustosalin seinien sisäpuolelle, nyt jokainen kunnanvaltuutettu pystyy päästämään höyryt ulos somessa. Pidän polarisaatiota myös jonkin verran itseään ruokkivana ilmiönä. 80-luvulla polarisaatiokehitys ei ehkä päässyt vauhtiin, kun naapurikuntien kunnanvaltuutetut eivät pystyneet jakamaan toistensa twiittejä lennosta some-kansan hämmästeltäväksi, ja kiihdyttämään omaa vauhtiaan.

Monenlaisille toimijoille tämä meteli on hyödyllistä ja monet toimijat ovat jopa syntyneet puhtaasti siksi, että meteli on olemassa. Tämmöiset toimijat tietysti nimenomaisesti pyrkivät lietsomaan meteliä, koska ne elävät siitä. Tämän ne tekevät itseensä identifioituvien ihmisten kautta, jotka ryhmäkäytöksellään puolustavat tätä "ingroupiaan" ja dissaavat kilpailevia "outgroupeja".

Juuri näin. Ja siis mikä on tehokkaampaa saada ihmisiä omalle puolelleen kuin juuri vastakkainasettelu? Sitä se on ollut aiemmin, sitä se on nyt.

Huomasin samaa käytöstä myös itsessäni ja vittuunnuin pahasti sekä tähän meteliin että itseeni. Poistin oman tilini tuolla kaatopaikalla (eli X:ssä) ja muissa käytössäni olevissa sosiaalisen median kanavissa hyllytin kaikki vähänkään "poliittiseen keskusteluun" liittyvät tilit.

Minullakin on ollut tarvetta säädellä sitä, että paljonko poliittista "keskustelua" some-kuplassani on. Se on vain niin hirveän kärjistävää ja riitaa haastavaa. Kyllä minä sen tietysti ymmärrän, että mistä se johtuu, mutta ei sitä silti tarvitse jaksaa tuntikaupalla lukea.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin lakannut seuraamasta politiikkaa. Onneksi sen seuraamiseen on tarjolla kanavia, joissa ryhmäkiihko ei hyökkää päälle joka nurkan takaa. Vaan se tarkoittaa sitä, että olen laajoilta osin irrottanut itseni toimimasta metelin instrumenttina.

Itselläni on ollut vähän hankaluuksia löytää sellaisia kanavia, joissa politiikkaa voisi seurata edes jonkinasteisesta neutraalimmasta näkökulmasta, tai kuten hyvin ilmaiset, ilman päällekäyvää ryhmäkiihkoa. Ehkä tämä Jatkoaika joiltain osin pystyy sitä tarvetta täyttämään, vaikka täälläkin osa ketjuista on itselleni lukukelvottomia, asiaa tuntevista kirjoittajista huolimatta.

 

[Euro71]

Hups, tämä ansiokas vastine jäi välistä:

Vaikka onkin yleistä vetää tuo noin miljoona ottamalla suunnilleen Suomen väkiluku ja jakamalla se viidellä niin lienee kuitenkin tärkeää tässäkin mainita, että Perussuomalaiset saivat Eduskuntavaaleissa noin 620 000 ääntä. Lähinnä sen takia kun olen nähnyt myös kommentteja siitä että Yhdysvalloissa 150 miljoonaa ihmistä kannatta Trumpia kun hän ei saanut "kuin" 70 miljoonaa ääntä.

Ymmärrän pointin, mutta tarkat luvut eivät ehkä ole itse asialle kovin relevantteja. 620,000 ääntä on paljon sekin, ja "persuuntuneeseen" joukkoon kuulunee ihmisiä, jotka eivät vaaliuurnille lähteneet. Kyseessä on siis iso joukko ihmisiä, aivan kuten Yhdysvalloissa Trumpin kannattajia. Jos Yhdysvalloissa puhkeaisi isot poliittiset mellakat, niin ei välttämättä ole kovin relevanttia, onko mellakoitsijoita kaduilla 70 vai 150 miljoonaa.

Se, mitä yritän sanoa, on se, että poliittisessa keskustelussa usein tarkastellaan vaikkapa puoluejohdon sanomisia, eli mitä Purra sanoo, tai mitä Andersson sanoo, tai mitä Trump sanoo. Se, mistä haluaisin puhuttavan enemmän, on se, että eiväthän tällaiset purrat ja trumpit mistään tyhjiöstä tule, vaan taustalla on prosessi, joka tuottaa tällaisia poliittisia henkilöitä. Jostain he saavat kannatuksensa: jos heitä ei olisi, tilalla olisi joku toinen samanlainen.

Eli affektiivisessa polarisoitumisessa kyse on mielestäni myös itse ihmisjoukkojen polarisoitumisesta, vaikka on varmasti ihan totta, että puoluejohto - tai mikä tahansa muu taho, joka nauttii jonkin joukon arvovaltaa - voi sitä kehitystä sekä ruokkia että hillitä. Yleensä on helpompaa valita ruokkiminen, koska hillitseminen voi vähentää kannatuslukuja ja some-seuraajia.

Sinällään toki ihmisen typistäminen vain tunne elämän viemäksi reaktiiviseksi koneeksi on vähän hankala ajatus. Aika harva ihminen oikeasti tykkää käydä vaikkapa luennoilla tai tehdä tehtäviä korkeakoulussa. Kuitenkin siinä on sitten jotain järkeä käyttäen tehty päätöksiä että ei vedetä aamuneljään saakka siellä baarissa tenttiä edeltävänä iltana. Jäädään kotiin tekemään hommia. Tehdään suunnitelmallisesti sellaisia päiviä jolloin mennään kirjastoon pänttäämään, vaikka olisi paljon mukavampaa istua ainejärjestön toimistolla jauhamassa paskaa. Tai ihan vaan istua kotona ja pelata jotain tai lukea kivaa kirjaa. Samoin sitten tehdään tiukkoja treeniohjelmia jotta päästään johonkin fyysiseen tavoitteeseen.

Kyllä ihmisellä varmaan on jokin syy käydä siellä korkeakoulun luennolla tai päntätä tenttiin. Tunnemaailmaa ei pidä redusoida pelkästään sellaisiin primitiivitunteisiin kuin vaikkapa nälkä, ilo tai suru. On paljon muitakin tunteita, kuten edellä mainittu turvallisuudentunne, velvollisuudentunne, lojaalisuuden tunne ja monenlaiset sosiaaliset tunteet.

Jos puran jonkin verran sitä, että miksi itse istuin luennoilla, pänttäsin kokeisiin ja tein harjoitustöitä. Suurin syyllinen on ihan taatusti se, että koin tietokoneet ja ohjelmoinnin niin kiehtoviksi ja myös palkitseviksi asioiksi. Oli kiva saada jotain ratkaistua, siitä tuli hyvä mieli. Sen tekeminen itselle työksi tuntui hyvältä ajatukselta: joku maksaisi minulle palkkaa siitä, kun minulle tulee hyvä mieli. Win-win, joku sanoisi. Turvallisuudentunteellakin oli varmasti merkitystä: minulla ei ole niin isoa riskinottohalua, että olisin esimerkiksi alkanut yksityisyrittäjäksi, tuntui, että vakaampi tie kulkee korkeakoulun kautta.

Toin tunteet mukaan tähän keskusteluun siksi, että pidän niitä ihmisen ensisijaisena palkinto-rangaistus -mekanismina, jonka varassa aivot tekevät meille päätöksiä: mitä halutaan kokea nyt, mitä ei haluta kokea nyt, mitä haluamme kokea tai emme halua kokea huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna.

Me emme tavoittele vaikkapa miljoonaa euroa siksi, että setelin pinta tuntuu hyvältä sormissamme (saattaisi se toki tuntua), vaan yleensä siksi, kun ajattelemme, että se ratkaisee meidän elämässä jotain puutetta: se voi saada olomme turvallisemmaksi (esim. omistusasunto), meillä voi olla ajatus, että haluamme matkustella (s.o. ajattelemme, että matkustaminen tarjoaa palkitsevia tunne-elämyksiä), jollain ajatus voi olla, että miljoonalla eurolla saisi synteettisiä tunne-elämyksiä (päihteet) tai jonkun tuottamaan niitä. Tavoitteen takana voi olla myös vaikkapa halu kuulua johonkin joukkoon, tai halu tuntea olevansa arvovaltainen yhteisön jäsen, tai halu tuntea vallan tunnetta.

Polarisaatiokehityksessä on mielestäni kyse juuri tästä. On tavattoman paljon ihmisiä, joita polarisoituminen palkitsee tunnetasolla: eli he kokevat lujempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se voi palkita myös kanavana purkaa esimerkiksi ahdistusta tai stressiä joko elämäntilanteesta johtuen tai tulevaisuuden epävarmuudesta johtuen. Kun on tavattoman paljon ihmisiä, joita polarisoituminen palkitsee tunnetasolla, niin sen pitäminen jonkinlaisissa aisoissa tarvitsisi lujempaa sosiaalista kontrollia, jotta siis saataisiin vastakkain kaksi tunnetta: mielihyvä lujemmasta yhteenkuuluvuuden tunteesta, ja mielipaha siitä, ettei muu yhteisö pidä asiasta.

Tai näin minä sen näen. Olen kertonut, että katson ihmistä enemmän eläimenä, ja että lainaan paljon ideoita esimerkiksi eläinten koulutuksesta siihen, miten ihmistä voisi "kouluttaa". Jos polarisaatio itse tyydyttää ison ihmisjoukon mielihyväkeskusta, niin aivan kuten koirien kanssa, sitä ei voi kitkeä pelkästään positiivisella vahvistuksella - tai voisi, mutta menetelmä ei välttämättä olisi ihan kaikille mieleen. Silloin eläinten koulutuksessa turvaudutaan keppiin ja porkkanaan, ja äärimmillään pelkkään keppiin eli rangaistukseen väärästä toiminnasta. Se ei ole nykyisin suuressa huudossa, mutta aikanaan se oli yksi niitä menetelmiä, joilla eläimiltä tukahdutettiin ei-haluttua vaistotoimintaa. Jotta meidän ei tarvitsisi alkaa fyyisesti rankaisemaan polarisaatiota ruokkivia ja siitä nauttivia ihmisiä, niin meillä pitäisi olla sosiaalinen rangaistus. Muuten en näe polarisaatiokehitykselle minkäänlaista päätepistettä.

 

[mjr]

Ei ole olemassa vassarifaktaa, ei persufaktaa, faktaan nojaavan kirjoittajan puoluekantaa ei noista voi päätellä eikä argumenttia sen takia sivuuttaa.

Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta valitettavasti se ei sitä ole. Tosin tosiseikat eivät sanele niistä nousevaa johtopäätöstä - is/ought -dikotomia on edelleen voimassa. Minusta nykyinen polarisoituminen lähti liikkeelle hyvin selkeästi kansallisradikalismista, Halla-aholla polarisointi oli Scriptassa jonkinlainen hengitysilma ja levisi sieltä suurten opetuslapsijoukkojen myötä paljon laajemmalle, ja aktiivinen pyrkimys viholliskuvien, uhkien ja vastakkainasettelun etsimiseen leimaa selkeästi edelleenkin PS:ää. Näin kirjoitin yhdessä toisessa ketjussa, mikä mielestäni liittyy aika olennaisesti tähän nykyiseen tilanteeseen:

Jossakin tuli vastaan referaatti tutkimuksista "autoritäärisestä persoonallisuustyypistä", jossa korostuu ulkoisen uhan pelko, epäluulo, taipuvaisuus salaliittoteorioihin, jyrkkä mustavalkoisuus ja ehdottomuus, empatian vähäisyys oman viiteryhmän ulkopuolisia kohtaan, vaikeuksia asettautua muiden kuin oman ryhmän asemaan jne. Minusta tämä kovasti usein yhdistyy kansallisradikaaleihin ja maahanmuuttokriitikkoihin, mutta myös muiden suuntausten änkyräsiipiin ainakin tietyssä mitassa. Sen vastakohtana on sitten pluralistisempi, joustavampi, empaattisempi ja harkitsevampi persoonallisuustyyppi, jolle maailma ei täyty pelkästään ystävistä ja vihollisista, mustasta ja valkoisesta vaan joka on uteliaampi, avoimempi ja näkee myös nyanssejä ollen valmiimpi dialogiin ja sovitteluun.

 

[mjr]

Se, mitä yritän sanoa, on se, että poliittisessa keskustelussa usein tarkastellaan vaikkapa puoluejohdon sanomisia, eli mitä Purra sanoo, tai mitä Andersson sanoo, tai mitä Trump sanoo. Se, mistä haluaisin puhuttavan enemmän, on se, että eiväthän tällaiset purrat ja trumpit mistään tyhjiöstä tule, vaan taustalla on prosessi, joka tuottaa tällaisia poliittisia henkilöitä. Jostain he saavat kannatuksensa: jos heitä ei olisi, tilalla olisi joku toinen samanlainen.

Minusta kuitenkin on aika loogista tarkastella (etenkin päivän-) poliittista prosessia johtavien poliitikkojen kautta - ja luulenpa että heidän nousemisensa johtoon, vaikka pitkälle johtuukin rakenteellisista tekijöistä, on myös itsessään prosessia muokkaava rakenne. Trumpin nosti johtoon radikalisoitunut ja hajaantunut republikaaninen puolue (ja amerikkalaisen unelman tietty epäonnistuminen), mutta hän on puolestaan olemuksellaan ja politiikallaan radikalisoinut puoluetta ja poliittista prossessia entisestaan. Ei puhuta mistään yksisuuntaisesta vaikutuksesta.

 

[Euro71]

Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta valitettavasti se ei sitä ole. Tosin tosiseikat eivät sanele niistä nousevaa johtopäätöstä - is/ought -dikotomia on edelleen voimassa.

Ehdottomasti näin. Tuolla kommentoin siis sitä, että vaikka polarisaatiota voi pitää johonkin rajaan saakka terveen demokratian merkkinä, liian vahvaksi päästyään se estää faktapohjaisen keskustelun: osapuolia ei siis ole enää vakuutettavissa jonkin päätöksen tueksi millään argumentilla.

Minusta nykyinen polarisoituminen lähti liikkeelle hyvin selkeästi kansallisradikalismista, Halla-aholla polarisointi oli Scriptassa jonkinlainen hengitysilma ja levisi sieltä suurten opetuslapsijoukkojen myötä paljon laajemmalle, ja aktiivinen pyrkimys viholliskuvien, uhkien ja vastakkainasettelun etsimiseen leimaa selkeästi edelleenkin PS:ää.

Leimaa kyllä enkä tätä kiellä, mutta olen usein kysynyt sitä, että miksi vaikkapa Purra tai Halla-aho nähdään vaarallisina ihmisinä, mutta vaikkapa Pekka Siitointa ei? Siitoimella oli muistaakseni hyvinkin radikaaleja ajatuksia, tosin en ole kyllä niihin juuri tutustunut. Vastaus on se, että Siitoimella ei ollut kannattajia lainkaan siinä määrin kuin Purralla tai Halla-aholla. Ja siitä seuraa kysymys, että miksi näin? Miksi Siitoin ei onnistunut siinä kansallisradikalistisessa hankkeessa, missä puolestaan Halla-aho onnistui? Ja siihen vastaan usein sillä tavalla, että yhteiskunnan muutos 80-luvulta 2020-luvulle on luonut sanomalle kannattajakunnan.

Vaikka siis voidaan sanoa, että Halla-ahon Scripta toimi jonkinlaisena sytykkeenä, niin voidaan myös sanoa, että pohjalle oli saatu kasa kuivaa heinää, jota puolestaan Siitoimella ei ollut.

Näin kirjoitin yhdessä toisessa ketjussa, mikä mielestäni liittyy aika olennaisesti tähän nykyiseen tilanteeseen: Jossakin tuli vastaan referaatti tutkimuksista "autoritäärisestä persoonallisuustyypistä", jossa korostuu ulkoisen uhan pelko, epäluulo, taipuvaisuus salaliittoteorioihin, jyrkkä mustavalkoisuus ja ehdottomuus, empatian vähäisyys oman viiteryhmän ulkopuolisia kohtaan, vaikeuksia asettautua muiden kuin oman ryhmän asemaan jne. Minusta tämä kovasti usein yhdistyy kansallisradikaaleihin ja maahanmuuttokriitikkoihin, mutta myös muiden suuntausten änkyräsiipiin ainakin tietyssä mitassa. Sen vastakohtana on sitten pluralistisempi, joustavampi, empaattisempi ja harkitsevampi persoonallisuustyyppi, jolle maailma ei täyty pelkästään ystävistä ja vihollisista, mustasta ja valkoisesta vaan joka on uteliaampi, avoimempi ja näkee myös nyanssejä ollen valmiimpi dialogiin ja sovitteluun.

Tämä on minusta aika hyvä kuvaus.

Minusta kuitenkin on aika loogista tarkastella (etenkin päivän-) poliittista prosessia johtavien poliitikkojen kautta - ja luulenpa että heidän nousemisensa johtoon, vaikka pitkälle johtuukin rakenteellisista tekijöistä, on myös itsessään prosessia muokkaava rakenne. Trumpin nosti johtoon radikalisoitunut ja hajaantunut republikaaninen puolue (ja amerikkalaisen unelman tietty epäonnistuminen), mutta hän on puolestaan olemuksellaan ja politiikallaan radikalisoinut puoluetta ja poliittista prossessia entisestaan. Ei puhuta mistään yksisuuntaisesta vaikutuksesta.

En millään muotoa kiellä tätä, ja olenkin usein sanonut feedbackista ja itseään ruokkivista prosesseista tässä asiassa. Ja olen sanonut sitäkin, että politiikoille on usein edullista ruokkia polarisaatiota, joten aatteen palon lisäksi sitä puoltaa myös järkiargumentit. Tai siis, jos et halua poliittiselle sanomallesi kannattajia, jos et halua kannattajia päästäksesi toteuttamaan poliittista agendaasi, niin olet väärässä paikassa, jos olet politiikko.

Miten minä nyt tämän asian ilmaisisin? Esimerkiksi vaikkapa Purra tai Andersson tai kuka tahansa politiikko pyrkii puhumaan kannattajilleen. Eli johtavien politiikkojen suusta voin ajatella kuulevani sen, että mitä tuo politiikko ajattelee kannattajakuntansa haluavan kuulla tai mitä sanottavan. Jos he eivät tätä kuule, he eivät tuota politiikkoa kannata. Jossain mielessä siis politiikon voi ajatella olevan kannattajakuntansa "tunteiden tulkki", termi, jota usein käytetään viihdetaiteilijoista: heillähän suosio perustuu siihen, että heidän sanomansa puhuttelee heidän fanikuntaansa, tavalla tai toisella.

Olen usein muissa yhteyksissä koettanut purkaa juuri tätä yhtälöä. SMP:n raunioille perustettu Perussuomalaiset oli pitkään pienpuolue, mutta sitten 2011 tapahtui jotain, ja persut ovat nousseet yhdeksi Suomen suurista puolueista. Syystä tai toisesta agenda ei sitä ennen puhutellut isoa joukkoa, ja sen jälkeen se on puhutellut. Persut eivät ole tässä asiassa ainoita eivätkä yksinään, eli vaikkapa kansallisradikaaleja ajatuksia on kyllä esitetty aiemminkin: nyt ne vain saivat ison joukon kannatuksen.

 

[mjr]

Miten minä nyt tämän asian ilmaisisin? Esimerkiksi vaikkapa Purra tai Andersson tai kuka tahansa politiikko pyrkii puhumaan kannattajilleen. Eli johtavien politiikkojen suusta voin ajatella kuulevani sen, että mitä tuo politiikko ajattelee kannattajakuntansa haluavan kuulla tai mitä sanottavan. Jos he eivät tätä kuule, he eivät tuota politiikkoa kannata. Jossain mielessä siis politiikon voi ajatella olevan kannattajakuntansa "tunteiden tulkki", termi, jota usein käytetään viihdetaiteilijoista: heillähän suosio perustuu siihen, että heidän sanomansa puhuttelee heidän fanikuntaansa, tavalla tai toisella.

Olen usein muissa yhteyksissä koettanut purkaa juuri tätä yhtälöä. SMP:n raunioille perustettu Perussuomalaiset oli pitkään pienpuolue, mutta sitten 2011 tapahtui jotain, ja persut ovat nousseet yhdeksi Suomen suurista puolueista. Syystä tai toisesta agenda ei sitä ennen puhutellut isoa joukkoa, ja sen jälkeen se on puhutellut. Persut eivät ole tässä asiassa ainoita eivätkä yksinään, eli vaikkapa kansallisradikaaleja ajatuksia on kyllä esitetty aiemminkin: nyt ne vain saivat ison joukon kannatuksen.

Poliittinen retoriikka on äärimmäisen kiinnostava asia! Kirjoitin ammoisen graduni siitä 1880-luvun anglo-irlantilaisten suhteiden kontekstissa. Se on tietyssä mielessä koodikieltä, monitahoista viestintää, mutta tuo mainitsemasi aspekti on erittäin keskeinen. Mitä sitten tulee tuohon kansallisradikalismin ja tyytymättömyyden nousuun ympäri länsimaailmaa niin itse yhdistän sen kylmän sodan jälkeisen talouspolitiikan liberalisoitumiseen mihin samalla on liittynyt vanhojen yhteisöllisyyksien murentuminen. Mittaamme arvoamme yhä enemmän tuotantotekijöiden ja kulutuskyvyn perusteella, kristillis-humanistinen maailmankuva on heikentynyt ja samalla tiettyjä ihmisryhmiä syrjäytyy kulutusjuhlasta tai heitä ainakin uhkaa tämä syrjäytyminen.

Elämällä ei ole enää niin paljon muuta sisältöä ja tarkoitusta kuin ansaitseminen ja sillä saavutetut hetkittäiset nautinnot, mitä kautta vieraannutaan maailmasta ja kaivataan takaisin pitkälti myyttiseen "yksinkertaiseen" menneisyyteen. Eikä syypääksi löydetä tai demagogien toimesta leimata persoonattomia historiallisia ja taloudellisia rakenteita vaan marginaalisia mutta näkyviä vähemmistöryhmiä. Maahanmuuttajat, erilaiset, ovat syynä kaikkeen tähän uhkaavaan ja pelottavaan muutokseen.

 

[Euro71]

Poliittinen retoriikka on äärimmäisen kiinnostava asia! Kirjoitin ammoisen graduni siitä 1880-luvun anglo-irlantilaisten suhteiden kontekstissa. Se on tietyssä mielessä koodikieltä, monitahoista viestintää, mutta tuo mainitsemasi aspekti on erittäin keskeinen.

Niin on! Näen poliittisella retoriikalla monia ulottuvuuksia, enkä missään tapauksessa edes koeta typistää sitä vain yhteen näkökulmaan, vaikka usein ajattelenkin vähän sillä tavalla, että se itse asiasisältö on usein aika ohut: tuntuu, että on tärkeämpää vakuuttaa ihmisiä kuin laittaa heitä pohtimaan kantaansa.

Mitä sitten tulee tuohon kansallisradikalismin ja tyytymättömyyden nousuun ympäri länsimaailmaa niin itse yhdistän sen kylmän sodan jälkeisen talouspolitiikan liberalisoitumiseen mihin samalla on yhdistynyt vanhojen yhteisöllisyyksien murentuminen. Mittaamme arvoamme yhä enemmän tuotantotekijöiden ja kulutuskyvyn perusteella, kristillis-humanistinen maailmankuva on heikentynyt ja samalla tiettyjä ihmisryhmiä syrjäytyy kulutusjuhlasta tai heitä ainakin uhkaa tämä syrjäytyminen.

Elämällä ei ole enää niin paljon muuta sisältöä ja tarkoitusta kuin ansaitseminen ja sillä saavutetut hetkittäiset nautinnot, mitä kautta vieraannutaan maailmasta ja kaivataan takaisin pitkälti myyttiseen "yksinkertaiseen" menneisyyteen. Eikä syypääksi löydetä tai demagogien toimesta leimata persoonattomia historiallisia ja taloudellisia rakenteita vaan marginaalisia mutta näkyviä vähemmistöryhmiä. Maahanmuuttajat, erilaiset, ovat syynä kaikkeen tähän uhkaavaan ja pelottavaan muutokseen.

Näilläkin on varmasti merkitystä, vaikka itse pidän isona syynä automaation voimakasta kehitystä. Nojaan tämän käsityksen siihen, kun tuttavapiiriini on kuulunut mm. vanhemman polven paperitehtaiden duunareita. Sanotaan, että johonkin vielä 80-luvulle saakka paperitehtaalle töihin pääseminen aika lailla varmisti elämän pitkäksi aikaa, jopa ihan eläkeikään saakka. Potkuja ei tullut, jos hoiti työnsä. Tehtailla oli omia asuinalueitaan, joista työläiset saivat niin vuokra- kuin omistusasuntoja. Sosiaalinen piiri koostui valtaosin muista saman tehtaan työntekijöistä ja heidän perheistään.

Tämä mureni paitsi tietysti mainitsemistasi syistä, myös johtuen automaation rynnistykseen tehtaisiin. Duunarin elämä muuttui epävarmaksi, ja sittemmin tehdas jos toinenkin on käynyt läpi niin massairtisanomisiin johtaneita YT-kierroksia kuin sulkenut ovensa kokonaan. Tähän on tietysti syynä samalla tapahtunut voimakas globalisaatio, eli tuotannon siirtyminen "halpamaihin".

Samalla 90-luvulla tapahtui muutoksia poliittisessa kentässä, eli siis aiempi konservatiivinen vasemmistolaisuus vappumarsseineen katosi. Tämän voi katsoa olleen seurausta Neuvostoliiton romahduksesta ja kylmän sodan päättymisestä, eli työläisaatteelta ainakin väliaikaisesti katosi pohja ja esikuva.

Tällaisiin murroksiin liittyy usein kaipuu protektionismiin, siis eli pyritään säilyttämään "vanhaa maailmaa", ja tämän huomasin 2000-luvun alkupuolella aika vahvana tehdasduunareiden parissa. Kritiikki kohdistui voimakkaasti tehtaisiin eli siihen, kuinka Suomesta lakkautettiin tuotantoa monilla eri aloilla - itse seurasin vierestä elektroniikkateollisuuden romahdusta - ja vietiin muihin maihin. Elektroniikkateollisuudessa tilanne oli noin 2015-2020 sellainen, että jopa protolevyt tilattiin Kiinasta, eli edes pienimuotoiselle elektroniikkateollisuudelle ei oikein enää ollut jalansijaa kuin erikoistapauksissa.

Protektionistisista ajatuksista on aika helppoa kallistua sille "rajat kiinni" -kannalle. En ole ihan varma, että monellako persuuntuneella duunarilla oikeasti on suurempaa vihamielisyyttä niinkään maahanmuuttoa kohtaan, vaan enemmän sitä kohtaan, että elämä Suomessa on hyvin epävarmalla pohjalla, kun ei ole varmuutta, että kauanko saa pitää työpaikkansa ja että jos tulee irtisanotuksi, niin saako enää töitä mistään. Tällaisessa tilanteessa tulevaisuuden suunnittelu on hankalaa: voi olla esimerkiksi mahdoton alkaa hankkia vaikkapa omistusasuntoa.

Minä ymmärrän tuon puolen tosi hyvin. Olisin itsekin kaivannut 2000-luvun alkuun Suomeen ja EU:hun protektionistisempaa politiikkaa hidastamaan tuotannon valumista Kiinaan. Tehtaat menivät kiinaan paitsi halvan työvoiman takia, myös siksi, että Kiina itse oli suuri ja suojattu markkina-alue: sinne haluttiin apajille ja se onnistui siirtämällä tuotanto Kiinaan. Argumentti itselläni protektionismin puolesta oli se, että vaikka sitä ei voi kokonaan estää (eikä ehkä olisi kannattanutkaan), niin paitsi että Kiinaan laitettiin länsirahalla - siis länsimaisen duunarin työllä - pystyyn kokonainen teollisuusinfra, niin samalla sinne vietiin myös IP eli aineeton omaisuus: patentit, keksinnöt ja kaikki valutettiin kiinalaisten käsiin. Se oli monelle valmistajalle aivan liian raskas isku, kun markkinoille tuli kiinalaisia piraattituotteita, joista ei maksettu minkäänlaisia lisenssejä. Tätä keskustelua seurasin silloin 2005-2010 paikkeilla.

Nyt tähän päälle sitten some ruokkimaan vastakkainasettelua, niin ollaan nykytilanteessa.

 

[#7]

Protektionistisista ajatuksista on aika helppoa kallistua sille "rajat kiinni" -kannalle. En ole ihan varma, että monellako persuuntuneella duunarilla oikeasti on suurempaa vihamielisyyttä niinkään maahanmuuttoa kohtaan, vaan enemmän sitä kohtaan, että elämä Suomessa on hyvin epävarmalla pohjalla, kun ei ole varmuutta, että kauanko saa pitää työpaikkansa ja että jos tulee irtisanotuksi, niin saako enää töitä mistään. Tällaisessa tilanteessa tulevaisuuden suunnittelu on hankalaa: voi olla esimerkiksi mahdoton alkaa hankkia vaikkapa omistusasuntoa.

Itse alan olla jo melko vihainen tähän liittyen. Valitettavasti tulee solvattua ihmisiä idiooteiksi ja muuta miellyttävää toimintaa, mutta asia on tärkeä polarisaation vähentämiseksi. On paljon typeryksiä, jotka nimenomaisesti perussuomalaisia kohtaan osoittamalla halveksunnalla ylläpitävät ja voimistavat vastakkainasettelua. Nämä typerykset eivät osaa nimetä persujen todellisia lakialoitteita saati ymmärrä, minkälaisia vaikutuksia aloitteet todella saisivat aikaan. He kannattavat tunnepohjalta populisteja, jotka puhuvat kauniisti tyhjänpäiväisiä ilman mitään konkretiaa, koska eivät he itse mistään mitään ymmärrä.

Persujen äänestäjien leimaaminen pahoiksi on paitsi polarisoivaa, myös väärin ja hölmöä. Kun todellisuudessa heitä äänestää moni sellainen, jolla asiat eivät ole kovin hyvin ja lisäksi tulevaisuudessa näkyy toivon sijasta uhkakuvia, joita he itse eivät yleensä osaa edes täsmentää, mutta turvattomuuden tunne on voimakas. Kun sitten he kuuntelevat, kuinka lihaa syövä valkoinen hetero voi hyvin ja ei saisi valittaa, on moisen viestin tuojaan vaikea suhtautua lämpimästi. Ryhmä valkoinen heteromies ei ole missään tapauksessa homogeeninen ryhmä, vaan sen sisällä on paljon ihmisiä, joilla ei mene hyvin. Koulutuksen puute, asuinpaikkakunta, suorittavan työn ahdinko ja moni muu tekijä heikentää heidän työmahdollisuuksiaan. Kustannukset nousevat ja heillä elintaso laskee. He eivät pääse kokemaan itseään arvostetuksi ja itsetunto laskee. Maaseudulta naiset muuttavat kaupunkeihin ja perheen perustaminen ei usein onnistu. Paljon erilaisia tekijöitä, jotka laskevat elämänlaatua tai vähintäänkin luo uhkaa.

Ei ole siksi yllätys, että maahanmuuttajat koetaan uhkaksi. Viesti, että mamuihin törsätään heidän kustannuksellaan, ne vie naiset jne. koskettaa eri tavalla heikosta itsetunnosta kärsivään ja elämälle katkeroituneeseen ihmiseen. Entisaikojen selkeämpi maailma näyttää houkuttelevalta ja halutaan paluuta takaisin sellaiseen maailmaan, jolla oli heidän kaltaisilleen enemmän annettavaa. Kun he eivät osaa välttämättä sanallistaa tai kohdentaa pelkojaan ja uhkiaan, tulee joku toinen, joka tarjoaa vastauksia. Joku sellainen, joka ei osoita sinua kohtaan halveksuntaa.

Taas valittavasti ajanpuutteen vuoksi suoraan tajunnanvirrasta kirjoitettu, mutta ehkä tuosta saa ajatuksesta kiinni, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa perussuomalaisten kannatus on vahvaa ja tullee sellaisena säilymään. Se elää vastakkainasettelusta, mutta toisin kuin yllättävän suuri massa kuvittelee, ilmiötä vahvistaa enemmän ne "vastapersut", jotka osoittaaksen joukkoon kuulumista, mätkivät persuja. Toisten huolien vähättely, niiden ivaaminen ja jättäminen asiallisen keskustelun ulkopuolelle on tehokas keino ylläpitää polarisaatiota.

 

[mjr]

Persujen äänestäjien leimaaminen pahoiksi on paitsi polarisoivaa, myös väärin ja hölmöä. Kun todellisuudessa heitä äänestää moni sellainen, jolla asiat eivät ole kovin hyvin ja lisäksi tulevaisuudessa näkyy toivon sijasta uhkakuvia, joita he itse eivät yleensä osaa edes täsmentää, mutta turvattomuuden tunne on voimakas.

En kyllä ole ihan kauheasti huomannut, että persujen äänestäjiä olisi näin demonisoitu - miten ihmeessä voisikaan noin suurta joukkoa pääosin ahkeria, isänmaallisia suomalaisia? Sen sijaan erinäisiä muita, pienempiä ja marginaalisempia ryhmiä onkin ihan kybällä demonisoitu, ja lähinnä täysin perusteettomasti. Enemmänkin sanoisin että ongelma on siinä, että suuri(n?) osa näistä ihmisistä uskoo (kuten puolueen johtohahmojen retoriikka antaa ymmärtääkin), että yhteiskunnan haasteet ovat yksinkertaisia ja periaatteessa helposti ja nopeasti ratkaistavissa - ja että syypäitä näihin ongelmiin ovat oikeasti täysin periferiset väestöryhmät.

Kun se kylmä ja ikävä todellisuus vain on, että meidän haasteemme ovat sekä hyvin monimutkaisia että vaikeasti ja hitaasti ratkaistavissa olevia. Eikä maahanmuutto ole niitä haasteita aiheuttanut, paitsi ehkä täysin liiallisella pienuudellaan.

 

[#7]

En kyllä ole ihan kauheasti huomannut, että persujen äänestäjiä olisi näin demonisoitu - miten ihmeessä voisikaan noin suurta joukkoa pääosin ahkeria, isänmaallisia suomalaisia? Sen sijaan erinäisiä muita, pienempiä ja marginaalisempia ryhmiä onkin ihan kybällä demonisoitu, ja lähinnä täysin perusteettomasti. Enemmänkin sanoisin että ongelma on siinä, että suuri(n?) osa näistä ihmisistä uskoo (kuten puolueen johtohahmojen retoriikka antaa ymmärtääkin), että yhteiskunnan haasteet ovat yksinkertaisia ja periaatteessa helposti ja nopeasti ratkaistavissa - ja että syypäitä näihin ongelmiin ovat oikeasti täysin periferiset väestöryhmät.

Kun se kylmä ja ikävä todellisuus vain on, että meidän haasteemme ovat sekä hyvin monimutkaisia että vaikeasti ja hitaasti ratkaistavissa olevia. Eikä maahanmuutto ole niitä haasteita aiheuttanut, paitsi ehkä täysin liiallisella pienuudellaan.

Sinä huomaat eron, mutta valitettavasti on paljon heitä, joille maailma on mustavalkoinen. Heistä moni äänestää persuja, mutta mutulla arvioisin, että jotakuinkin samankokoinen joukko kuuluu muihin puolueisiin. Persut olen kuitenkin nostanut tässä framille siksi, että he ovat yksin kaikkia muita vastaan. Maailma toimii siten, että merkityksellisiä ovat he, ketä muut pitävät merkityksellisinä. Olisin hyvilläni, mikäli ps. palaisi pienpuolueeksi, mutta sitä ei nähdäkseni tule tapahtumaan, ennen kuin muut lakkaavat tekemästä heistä relevantteja.

Mielestäni Suomessa tällä hetkellä aika heikosti kohdataan sellaisia ihmisiä, jotka taantuvissa maakunnissa muistelevat aikaa, jolloin rakennettiin omakotitalo, sinne vaimo ja muutama lapsi, vaimo hoitaa kodin ja lapset, kun mies tuo leivän pöytään. Sehän olisi monelle aivan ihanteellinen elinympäristö, mutta enää ei kovin monelle onnistu. Ikävä kyllä, tuosta haaveilevat eivät yleensä ymmärrä, että kyseisen ympäristön luomiseen tarvitaan aina paljon muita ihmisiä, eikä riittävä määrä ihmisiä sellaista enää halua. Etenkin naiset eivät keskimäärin ottaen enää ole siihen halukkaita.

Kuka kohtaisi nämä haaveilijat, ja jaksaisi rauhallisesti selittää, että maailma ei luultavasti palaa enää tuollaiseksi. Ja sen, etteivät he voi vaatia muita ihmisiä toteuttamaan heidän unelmiaan omiensa vastaisesti. Että heille sopivin ympäristö pitäisi sisällään paljon sellaisia ihmisiä, joille sama ympäristö ei sopisi lainkaan. Kuka saisi heidät ymmärtämään, että maailmassa pitää sopeutua muutokseen, eikä jumittua tiettyyn aikakauteen, etenkään kun sekin oli ohi vilahta hetki, eikä mikään stabiili entinen aika, josta nyt yhtäkkiä ollaan poistuttu. Ei heidän haaveissaan ole mitään väärää, eikä niitä pidä halveksia. Mutta olisi tärkeää tuoda ripaus realismia, joilla kenties haaveita opittaisiin kohdentamaan toteuttamiskelpoisemmaksi. Esimerkillä en tarkoita yleistää jokaisen persun olevan tuollainen ja toistaalta tuo on myös hyvin keskustalainen unelma. Ennenhän iso osa persuista äänesti Keskustaa.

Kaikkien kanssa ei tietenkään ole mitään tehtävissä, mutta aidolla ja kunnioittavalla kohtaamisella uskoisin persujen ympärillä pyörivän vastakkainasettelun häipyvän marginaaliin. Muutoksen tuottama uhan tuntu kyllä hälvenee paremmin argumentoimalla kuin parjaamalla. Ja ennen kaikkea tilanteen ymmärtäminen saisi ison osan hyväksymään muutoksen pysyvyyden ja suhtautumaan siihen sen mukaan, pitämättä kynsin ja hampain entisestä kiinni.

 

[mjr]

Kaikkien kanssa ei tietenkään ole mitään tehtävissä, mutta aidolla ja kunnioittavalla kohtaamisella uskoisin persujen ympärillä pyörivän vastakkainasettelun häipyvän marginaaliin. Muutoksen tuottama uhan tuntu kyllä hälvenee paremmin argumentoimalla kuin parjaamalla. Ja ennen kaikkea tilanteen ymmärtäminen saisi ison osan hyväksymään muutoksen pysyvyyden ja suhtautumaan siihen sen mukaan, pitämättä kynsin ja hampain entisestä kiinni.

No, itse näkisin että juuri PS on se puolue, joka systemaattisesti pyrkii vastakkainasetteluun ja vastustajien demonisointiin ja siten pyrkien myös "rokottamaan" ydinkannattajansa kaikkea sovittelua ja rakentavaa dialogia vastaan. En oikein näe, että olisi paljon mahdollisuuksia muuttaa mieliä, ja kuten sanottu niin mitään kovin laajamittaista perussuomalaisten äänestäjien parjaamista en ole havainnut. Sen sijaan puolueen johdon kohdalla toki metsä on liikaakin vastannut mitä sinne on jatkuvasti flamettaen ja trollaten vuosikaudet huudettu. Tätä puolestaan en näe hyvänä taktiikkana vaan PS:ää hyödyttävänä reaktiona.

 

[#7]

No, itse näkisin että juuri PS on se puolue, joka systemaattisesti pyrkii vastakkainasetteluun ja vastustajien demonisointiin ja siten pyrkien myös "rokottamaan" ydinkannattajansa kaikkea sovittelua ja rakentavaa dialogia vastaan. En oikein näe, että olisi paljon mahdollisuuksia muuttaa mieliä, ja kuten sanottu niin mitään kovin laajamittaista perussuomalaisten äänestäjien parjaamista en ole havainnut. Sen sijaan puolueen johdon kohdalla toki metsä on liikaakin vastannut mitä sinne on jatkuvasti flamettaen ja trollaten vuosikaudet huudettu. Tätä puolestaan en näe hyvänä taktiikkana vaan PS:ää hyödyttävänä reaktiona.

Kyllä, olen samaa mieltä siitä, että persut elävät vastakkainasettelusta. Puolue on populistinen eli se kärjistää, lietsoo eripuraa ja yksinkertaistaa asioita. Se on taitava haistamaan ongelmia, mutta ratkaisujen sijaan se pyrkii vain käyttämään niitä hyväkseen. Ja ennen kaikkea puolue on hyvä luomaan yksinkertaistuksia, jotka on helppo niellä, jos ei ole laajempaa näkökulmaa. Käyttävät nettiä taitavasti hyväkseen. He kasaavat joukkoja taakseen luomalla vihollisia, syyllisiä ongelmien taustalla. Ei sillä ole mitään väliä, ovatko ne todellisia, kunhan riittävän moni ihminen uskoo niiden olevan.

Minä uskon, että sen sijaan, että nettiin luodaan perlooks -sivustoja, lällätellään pensan hinnasta jne., argumentoidaan rauhallisesti faktoilla ja todella kuunnellaan huolia, räksytyksellä ei saa mitään aikaa ja siltä putoaa pohja pois. Ainakin minun kuplassani on ihmisiä, jotka jatkuvasti keskittyvät persujen mollaamiseen. En ole eri mieltä siitä, että aihetta usein on, mutta silti ei kannattaisi alentua samalle tasolle.