En ehkä täysin nyt sisäistä näkökulmaasi. "Käyttää älyään hakiessaan tunne-elämyksiä" - nautintoa, hedonismia, jonkinlaisen deterministisen materialismin kontekstissa?
Tunteita on hyvin monenlaisia: turvallisuuden tunne, velvollisuuden tunne, yhteenkuuluvuuden tunne, yms. Minä esimerkiksi pidän pulmatehtävien ratkomisesta tietokoneella, se tuottaa onnistumisen elämyksiä, vaikka järjellä ajatellen sen voi nähdä vain kehittävän ongelmanratkaisutaitoja.
Se mun näkökulma on siis se, että ihmisen toimintaa on huomattavasti helpompi ymmärtää, kun katsoo sitä kautta, että millaista tunnetilaa ihminen yksilönä tavoittelee. Siis esimerkiksi vaikkapa turvallisuuden tunnetta, se on joillekin ihmisille hirveän tärkeää, ja he toimivat suunnitelmallisesti sitä rakentaakseen - vaikka nuo suunnitelmat eivät aina suunnitellusti toteudukaan, ts. on ihmisiä, jotka turvallisuudentunteen tavoittelu ajaa syvään ahdinkoon. Joillain puolestaan riskinottohalu ylittää turvallisuudentunteen, ja he ovat valmiimpia sietämään epävarmuutta jotain tavoitellessaan.
Ja siis tämä liittyy tähän "me vs ne" -henkeen: kuten tuossa on jo sanottu, niin sillä rakennetaan tiiviimpää yhteisöä. Minun on helppo nähdä, että on paljon ihmisiä, joille ryhmään kuulumisen tunteet ovat sen verran tärkeitä, että he ovat valmiita toimimaan sen lujittamiseksi. Siksi mielestäni tässä affektiivisen polarisaation ilmiössä meillä on vastassa ihmisen primitiivitoimintoja, joka voi tehdä asiasta tosi hankalan: aina löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita polarisoimaan, koska tavoittelevat tiiviimpää yhteisöä, ja aina löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita heitä seuraamaan.
Kukaan ei hallitse tunteitansa täysin, olen samaa mieltä siitä, mutta on olemassa yksilöitä, jotka miettivät halujensa taustaa ja pystyvät niitä jossakin määrin hallitsemaan. Ja ennen kaikkea ohjaamaan toimintaansa. Esimerkiksi niin, että on kaksi nälkäistä, joilla on molemmilla litra jyviä. Toinen seuraa nälän aiheuttamaan syömisen halua miettimättä ja tekee kaikesta viljasta ruokaa. Toinen syö vähän, mutta kylvää loput. Kömpelö ja yksinkertainen esimerkki, mutta ajatus tullee ilmi. Yksilöiden erot korostuvat, kun eteen tulee monimutkaisempia kokonaisuuksia. Lopulta jokaiselle tulee vastaan raja, jonka taakse ei enää ole tunteidensa yläpuolella, mutta valittevan suurella osalla se tulee nopeasti.
Jeps, juuri näin. Minusta tämä aivojen suunnitelmallisuus on erittäin tärkeä tekijä selviämisessä juuri esimerkkisi mukaisesti: aivoja ei ole kahlittu vain tähän hetkeen ja tämän hetken tuntemukseen, vaan voimme ajatella, että haluammeko olla nälkäisiä huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna. Lisäksi meillä ihmisillä sosiaaliset tunteet ovat sen verran lujia, että ne pystyvät ylittämään sellaisiakin pakottavia tunteita kuin nälkä - siksi nälkäinenkin ihmisjoukko pystyy jakamaan ruoan.
Olet oikeassa, että elämällä on kaikissa muodoissaan ensisijainen pyrkimys säilyä. Se on välttämättömyys, sillä muuten se lakkaisi olemasta. Lisääntyminen yksin ei riitä, vaan olemme kehittäneet älyä, joka helpottaa luomaan olosuhteita, joissa lisääntyminen onnistuisi helpommin ja lisäksi syntynyttä elämää kohtaan ei kohdentuisi niin paljon uhkaavia tekijöitä.
Juuri näin.
Sikäli on erittäin olennaista keskustella etiikasta, sillä mikäli määritämme sen kaikkea elämää suojelevaksi, toteutamme nimenomaan evolutiivisia tarkoituksia. Ottamalla huomioon oman sekä ympäristömme tilan ja suojelemalla sitä, turvaamme viime kädessä itseämme. Tunteet ja aivot ohjaavat ajattelua, ja koska molemmat ovat tutkitusti hyvin muovautuvissa, meidän on aivan välttämätöntä ohjata niitä etiikalla. Ei tunteet synny tyhjiössä, vaan taustalla on valtava määrä erilaisia mekanismeja ja syy seuraus-suhteita. Vaikka itse tunnekokemukset lienevät säilyneet hyvin samankaltaisina(?) evoluution aikana, ympäristö määrittelee vahvasti sitä, mistä niitä haemme. Siksi on mielestäni väärin sanoa, ettemme ole lähtökohtaisesti lainkaan eettinen entiteetti. Etiikka on keskeinen osa alue, kun toteutamme erästä meille leimallista ominaisuutta, sosiaalisuutta.
Boldaus oma: näen asian pitkälle juuri näin. Ihmisen lujat sosiaaliset tunteet on ehkä keskeisin asia, kun muovataan yhteisöjä ja yhteiskuntia. Niillä saadaan ihmiset toimimaan mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, kun he representoivat kuulumistaan joukkoon.
Polarisoitumisessa on mielestäni kyse juuri tästä. Sitä ajaa eteenpäin ihmisten sosiaaliset vietit. Voisi ehkä jopa sanoa, että kyseessä on itseään ruokkiva ilmiö. Kun yksi ryhmä alkaa lujittaa me-henkeään, niin muut ryhmät vastaavat siihen pyrkimällä lujittamaan omaa me-henkeään.
Vastakkainasettelu, kuten avauksessa jo totesitkin, on aivan tyypillistä ja monissa tilanteissa oikein käytettynä myös hyödyllinen tapa oppia. Eikä siltä kukaan voi edes välttyä, olen siitä samaa mieltä. Silti taas on suuria eroja, millä tasolla vastakkainasettelu tapahtuu ja mihin sillä pyritään.
Juuri näin.
Politiikassa on tyypillistä hyödyntää vastakkaisasettelua, eikä monesti kovin korkealla moraalilla. Henkilökohtaisesti en ole lainkaan viehättynyt asiasta ja jos on viestejäni lukenut, tuskin on voinut välttyä huomaamatta, etten ole varsinaisesti poliitikkojen fani. Jotta ei aina puhuttaisi persuista, Li Andersson on luonut mielikuvan ryhmästä ahneet rikkaat, jotka sortavat meitä ja rakentanut sillä uraansa. Ei hänellä vaikuta kiinnostavan lainkaan, että luomansa vastakkainasettelu on saanut aikaan huomattavasti vahvempia negatiivisia tunnekokemuksia ihmisillä, joiden asialla hän esiintyy olevansa. Jatkuva puhe epäoikeudenmukaisuudesta ja epätasa-arvosta on saanut monen ihmisen kokemaan mainittuja tunteita, vaikka siihen ei välttämättä ole kaikilla mitään syytä. Varsinainen asia ei ole sillä muuttunut huonommaksi, mutta häneen uskovien ihmisten elämänlaatu on. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja epätasa-arvosta vahvistaa ryhmää me sisältä, mutta synnyttää vihaa ryhmää ne kohtaan ja heikentää yhteiskuntarauhaa.
Näin minäkin sen näen. Vastakkainasettelua tapahtuu politiikassa monella tasolla, ja poliittisesti se on jopa tärkeää, kun tavoitteena on kuitenkin saada kannatusluvut nousemaan. Tuossa tutkimuksessakin sanotaan sitä, että polarisaatio on johonkin rajaan saakka jopa edellytys demokratialle. Ja minä itse näen asian siltä kannalta, että meidän ihmisten on vaikea toimia toisin, koska loppuviimeksi meidät vie äänestyspaikalle velvollisuudentunteen lisäksi myös me-henki: minä haluan, että meidän puoli voittaa, ei niiden puoli.
Minä kun olen luonteelta aika maltillinen ihminen, niin poliittisen kentän polarisaatio on aina saanut niskakarvani vähän pystyyn, siis ihan 80-luvulta lähtien. Minun on jopa vaikea sanoa, onko suomalainen poliittinen kenttä loppuviimeksi yhtään sen enempää polarisoitunut kuin 80-luvullakaan, mutta sanotaan vaikka niin, että ilmiö on nyt näkyvämpi. 80-luvulla jokaisen kunnanvaltuutetun ääni ei kantanut somessa koko maan yli, vaan polarisaatiota edistävät ajatukset jäivät suunnilleen sinne valtuustosaliin ja ehkä paikallislehden mielipidekirjoitukseksi.
Näin voi olla, mutta polarisoituminen on minusta silti hyvin haitallinen ilmiö. Näen asian niin, että terveessä poliittisessa ilmapiirissä osapuolet on vakuutettavissa argumentein. Eli siis on olemassa sauma vakuuttaa osapuolet siitä, että jokin päätös on tärkeä tehdä. Polarisaation myötä ei ole enää faktoja, on olemassa "persu-faktoja" ja "vassari-faktoja", joka voi tehdä vakuuttamisen täysin mahdottomaksi tärkeissäkin asioissa.
Suomessa näkisin, että ihan tämän kehityksen ytimessä ovat suomalaisten puolueiden johto. Heillä on yhdessä mahdollisuus päättää siitä, kuinka syväksi polarisaatio halutaan päästää.
Sosiaalisen identifikaation teorian mukaan ihmisellä on taipumus liittyä erilaisiin ryhmiin, jotka se katsoo itselleen relevanteiksi ja joilla on merkittävä rooli ihmisen elämäasä. Nämä ryhmät voivat olla esimerkiksi poliittisia, ammatillisia, uskonnollisia, vapaa-aikaan ja harrastuksiin pohjautuvia, akateemisia, sosiaaliseen asemaan pohjautuvia, kansallisuuteen pohjautuvia, etniseen identiteettiin pohjautuvia, muuhun maantieteellisiseen identiteettiin pohjautuvia ja vaikka mitä muita. Teorian mukaan ryhmien relevanttius ihmiselle voi vaihdella tilanteen mukaan ja sen pohjalta, että mikä on elämässä milläkin hetkellä "pinnalla".
Näin asian itsekin ajattelen.
Ihminen myös suosii ryhmiä, jotka se katsoo olevan korkeasti arvostettuja. Siksi se ryhmän "jäsenenä" pyrkii edistämään ryhmälle positiivisia asioita nostaakseen ryhmänsä statusta. Nämä toimet voivat sisältää paitsi "positiivisia", omille ryhmille suosiollista käyttäytymistä (ingroup favorisation), myös "negatiivisia", kilpailevien ryhmien alentamiseen (outgroup discrimination) tähtäävää käyttäytymistä.
Näin sen itsekin näen.
Miksi yhteiskunnallinen vastakkainasettelu sitten on selvästi lisääntynyt? Mikäli tähän teoriaan pohjaa, sen voidaan nähdä johtuvan mediaympäristön täydellisestä muutoksesta. Sosiaalinen media tarjoaa vain aiempaa paljon laajemman kaikupohjan ulkoryhmien alentamiselle, johon perinteinen media tarttuu. Meteli sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa on koko ajan ihmisten iholla, joka johtaa tunteeseen näiden yhteiskunnallisen metelin pohjalta syntyneiden "ryhmien" relevanttiudesta, jolloin yhä useampi liittyy mukaan meteliin ja altistuu sekä "ingroup favorisation" että "outgroup discrimination" käytökselle juuri tässä kontekstissa.
Minäkin pidän some-kenttää tärkeänä polarisaation draiverina. Tuossa ylempänä kirjoitin siitä, kuinka 80-luvulla polarisoiva puhe jäi helposti valtuustosalin seinien sisäpuolelle, nyt jokainen kunnanvaltuutettu pystyy päästämään höyryt ulos somessa. Pidän polarisaatiota myös jonkin verran itseään ruokkivana ilmiönä. 80-luvulla polarisaatiokehitys ei ehkä päässyt vauhtiin, kun naapurikuntien kunnanvaltuutetut eivät pystyneet jakamaan toistensa twiittejä lennosta some-kansan hämmästeltäväksi, ja kiihdyttämään omaa vauhtiaan.
Monenlaisille toimijoille tämä meteli on hyödyllistä ja monet toimijat ovat jopa syntyneet puhtaasti siksi, että meteli on olemassa. Tämmöiset toimijat tietysti nimenomaisesti pyrkivät lietsomaan meteliä, koska ne elävät siitä. Tämän ne tekevät itseensä identifioituvien ihmisten kautta, jotka ryhmäkäytöksellään puolustavat tätä "ingroupiaan" ja dissaavat kilpailevia "outgroupeja".
Juuri näin. Ja siis mikä on tehokkaampaa saada ihmisiä omalle puolelleen kuin juuri vastakkainasettelu? Sitä se on ollut aiemmin, sitä se on nyt.
Huomasin samaa käytöstä myös itsessäni ja vittuunnuin pahasti sekä tähän meteliin että itseeni. Poistin oman tilini tuolla kaatopaikalla (eli X:ssä) ja muissa käytössäni olevissa sosiaalisen median kanavissa hyllytin kaikki vähänkään "poliittiseen keskusteluun" liittyvät tilit.
Minullakin on ollut tarvetta säädellä sitä, että paljonko poliittista "keskustelua" some-kuplassani on. Se on vain niin hirveän kärjistävää ja riitaa haastavaa. Kyllä minä sen tietysti ymmärrän, että mistä se johtuu, mutta ei sitä silti tarvitse jaksaa tuntikaupalla lukea.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin lakannut seuraamasta politiikkaa. Onneksi sen seuraamiseen on tarjolla kanavia, joissa ryhmäkiihko ei hyökkää päälle joka nurkan takaa. Vaan se tarkoittaa sitä, että olen laajoilta osin irrottanut itseni toimimasta metelin instrumenttina.
Itselläni on ollut vähän hankaluuksia löytää sellaisia kanavia, joissa politiikkaa voisi seurata edes jonkinasteisesta neutraalimmasta näkökulmasta, tai kuten hyvin ilmaiset, ilman päällekäyvää ryhmäkiihkoa. Ehkä tämä Jatkoaika joiltain osin pystyy sitä tarvetta täyttämään, vaikka täälläkin osa ketjuista on itselleni lukukelvottomia, asiaa tuntevista kirjoittajista huolimatta.