Tappelujen oikeutuksesta, niiden kuulumisesta ja kuulumattomuudesta jääkiekko-otteluihin on väännetty peistä, ja paljon. En halua avata taas uutta viestiketjua, jossa toistetaan samat vanhat perusteet taitokiekkoilun lyömättömyydelle ja huudot sitä vastaan leikin kestämisestä, jos leikkiin aikoo ryhtyä.
Hermostuin, kun luin Niklas Herlinin kolumnin Ilta-Sanomista. Ei pitäisi provosoitua, mieshän on ilmiselvästi aikeissa ryhtyä kansanedustajaksi. Viimeksi, kun Niklaksen mietteitä jouduin lukemaan, hän ilmoitti ykskantaan kanadalaisten olevan idiootteja, koska maksavat Janne Niinimaalle 20 miljoonaa. Ei siksi, että Oilers tekisi tappiota, eikä siksi, että jääkiekkoilijoiden palkkojen karkaaminen käsistä aiheuttaa oikeasti ongelmia NHL-seuroille, vaan niitä suuremmalla syyllä siksi, että Niinimaa ei maksa verojaan Suomeen. Populisti mikä populisti - silti ihme, että Kauppalehden asiantuntijalla on aikaa kadehtia toisten rahoja. Ja jaksamista roikkua vastapainona, kun SM-liiga yrittää nousta siivilleen.
No, aina voi tietysti laittaa Veikkajan liigaliitteen tyynyn alle ja nukahtaa vanhan ajan kiekon muisteloissa. Niihin uniin ei kukaan pääse sanomaan, että olen väärässä, kun pidän fyysisestä pelistä. Joku toinen ei pidä, ja olkoon niin. Aloin kuitenkin pohtia sitä, mistä ei juuri ole keskusteltu. Aina puhutaan vain siitä, mikä kuuluu jääkiekkoon ja mikä ei. Harvoin puhutaan siitä, miksi ylipäänsä puhutaan.
Onko jääkiekko muuttunut entistä väkivaltaisemmaksi vaikkapa viimeisen kymmenen vuoden aikana tarkasteltuna? Monen mielestä ei ole. Onko peli muuttunut päin vastoin pehmeämpään suuntaan, kun katsomoihin on houkuteltu muitakin kuin kylmällä betonilla pelinsä seisten katsovia duunariäijiä, joiden mäystämästä makkarasta lentää ärräpäiden mukana puolet tuomarin niskaan? Monen mielestä on.
Onko valitus jääkiekkoilun väkivaltaisuudesta lisääntynyt viimeisen kahden vuoden aikana? Monen mielestä eksponentiaalisesti.
Miten voi olla mahdollista, että meteli jääkiekkoilun väkivaltaisuudesta on päässyt valloilleen, vaikka liiga on säästelemättä väännellyt naamaansa mahdollisimman kosiskelevaan ilmeeseen, Helkovaaran muikeillessa pääbambina milloin rahoittajia, milloin poliitikkoja päin?
Syypää on tuttu, mutta perustelu hieman oudompi. Helsingin IFK tunnetaan raakojen miesten kovaotteisena joukkueena. Kun puhe kääntyy jääkiekkoon huomaa, että nekin, jotka eivät tiedä liigasta edes parhaiden pistemiesten nimiä, tuntuvat luulevan tuntevansa Ruudun veljekset ja Kautosen, ja ne muut saatanan hullut.
Jokunen vuosi sitten IFK:sta tuli Big Red Cats. Paidan rintamukseen piirtyi verenhimoisen raatelijan silhuetti. Imagomuutos ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi kuvaksi, vaan koko joukkuetta alettiin markkinoida ullakolta kaivetuissa vanhoissa kehyksissä. Vanhan ajan kovia otteita ja peräänantamattomuutta, tunnelmallista jääkiekkoa, vastapainona paikalliskilpailijan kampanjalle, jossa pääosia esittivät nallekarhumaiset koko perheen sankarit pehmustetuilta penkeiltä nähtynä. Siitä hetkestä eteen päin ne hullut alkoivat vetää kansaa katsomoon kotona ja vieraissa.
Mutta alkoiko sikailu kaukalossa? Tapahtuiko samalla jotain, mikä muutti jääkiekkoa aimo askeleen kohti tappelua, niin kuin voisi ymmärtää siitä huutamisen määrästä, johon väki aivan jossakin muualla kuin kaukalon laidoilla yltyi? Ei helvetissä. Peli ei muuttunut miksikään, mutta kansa alkoi nähdä verta sielläkin, mistä se oli siivottu pois. Eikä vähiten siksi, että se joukkue osasi pelata jääkiekkoa niin hyvin, että lehdistö pääsi todistamaan, miten hullut hajottivat palkintopyttynsä kauden päätteeksi; samalla tavoin kuin mitä kuppi oli joutunut kärsimään aina ennenkin, joka joukkueen käsissä. Tällä kerralla sitä vain osattiin odottaa vesi kielellä ja salamavalo ladattuna.
Samaan aikaan toisaalla markkinamiehet seurasivat suurella mielenkiinnolla punaisen värin luomaa tunnekuohua. He halusivat synnyttää samanlaista kiihkoa toisaalle, ja lehdistö tarttui täkyyn, yleisö ympäri maan myös. Hullu ja tosihullu toivat hulluuden Ilmalaan sellaisella ryminällä, ettei se hevillä tule lähtemään narripaidasta irti. Eikä SM-liigan jääkiekkoilu silti muuttunut vieläkään miksikään, vaikka tällä kertaa jumbotronilla kannustettiin huutamaan yhä kovempaa kannustusta hulluille jääkiekkoilijoille.
Jokereilla on tänä vuonna todella hyvä ryhmä. Se pelaa loistavaa jääkiekkoa, joukossaan kiinnostavia yksilöitä. Tämän kauden Jokereihin on jopa vaikea ärsyyntyä, mikä on erikoinen tunne hämeenlinnalaiselle. Silti ensimmäinen peli IFK:ta vastaan kiinnitti päähuomion jääkiekosta pois, taas muutamaan tappelun nujakkaan. Aivan kuin kaukalossa ei olisi mitään muuta tapahtunutkaan. Kalabaliikki jatkuu kesätauon jälkeen uusintoina, ja vihaisten mummojen mölinä yllyttää näkemään pelkkää sikailua sielläkin, missä pelataan tämän hetken Suomen parasta jääkiekkoa.
Fanit loukkaantuvat, kun joukkuetta haukutaan sikajengiksi. Taustalla markkinamiehet myhäilevät hiljaa - leipää ja sirkushuveja kansalle, primitiivistä voimaa nähtynä turvallisesti lasin takaa. Sitä on helppo myydä.
Kun samoja ihmisiä, joille IFK:n punainen, Ruutu ja Kautonen, on tullut lehdistä tutuiksi, pyytää kanssaan jääkiekko-otteluun, he kiinnostuvat lähtemiseen asti vasta, kun kuulevat, ketä vastassa on. Ja vaikka sika-IFK ja sika-Jokerit ei olisi pelissä taklannut kertaakaan, olivat he pitäneet pelistä, koska se herätti niin paljon tunteita; koska he näkivät siinä raakaa voimaa. Liigan johto yrittää samaan aikaan säilyttää vetistelevin silmin hellyyttävän ilmeen naamallaan. Ei taida Urpo enää onnistua. Ymmärtänee itsekin, millaisena jääkiekkojoukkueet haluavat näyttäytyä, millaisena tätä lajia itse pitävät. Se ei tule koskaan olemaan niin pehmeä peli, ettei aina löytyisi myös hirvittävä joukko sen kovuuden paheksujia. On kuitenkin hirvittävä ero väkivallan ja mielikuvan väkivallasta välillä.
Osaisi vain olla hiljaa. Se jo riittää, että yksi hiihtäjä Turun suunnalla jaksaa aukoa päätään aina sen mukaan, mistä päin kulloinkin tuulee. Populisti, siinä missä Herlin, ja minäkin.
Hermostuin, kun luin Niklas Herlinin kolumnin Ilta-Sanomista. Ei pitäisi provosoitua, mieshän on ilmiselvästi aikeissa ryhtyä kansanedustajaksi. Viimeksi, kun Niklaksen mietteitä jouduin lukemaan, hän ilmoitti ykskantaan kanadalaisten olevan idiootteja, koska maksavat Janne Niinimaalle 20 miljoonaa. Ei siksi, että Oilers tekisi tappiota, eikä siksi, että jääkiekkoilijoiden palkkojen karkaaminen käsistä aiheuttaa oikeasti ongelmia NHL-seuroille, vaan niitä suuremmalla syyllä siksi, että Niinimaa ei maksa verojaan Suomeen. Populisti mikä populisti - silti ihme, että Kauppalehden asiantuntijalla on aikaa kadehtia toisten rahoja. Ja jaksamista roikkua vastapainona, kun SM-liiga yrittää nousta siivilleen.
No, aina voi tietysti laittaa Veikkajan liigaliitteen tyynyn alle ja nukahtaa vanhan ajan kiekon muisteloissa. Niihin uniin ei kukaan pääse sanomaan, että olen väärässä, kun pidän fyysisestä pelistä. Joku toinen ei pidä, ja olkoon niin. Aloin kuitenkin pohtia sitä, mistä ei juuri ole keskusteltu. Aina puhutaan vain siitä, mikä kuuluu jääkiekkoon ja mikä ei. Harvoin puhutaan siitä, miksi ylipäänsä puhutaan.
Onko jääkiekko muuttunut entistä väkivaltaisemmaksi vaikkapa viimeisen kymmenen vuoden aikana tarkasteltuna? Monen mielestä ei ole. Onko peli muuttunut päin vastoin pehmeämpään suuntaan, kun katsomoihin on houkuteltu muitakin kuin kylmällä betonilla pelinsä seisten katsovia duunariäijiä, joiden mäystämästä makkarasta lentää ärräpäiden mukana puolet tuomarin niskaan? Monen mielestä on.
Onko valitus jääkiekkoilun väkivaltaisuudesta lisääntynyt viimeisen kahden vuoden aikana? Monen mielestä eksponentiaalisesti.
Miten voi olla mahdollista, että meteli jääkiekkoilun väkivaltaisuudesta on päässyt valloilleen, vaikka liiga on säästelemättä väännellyt naamaansa mahdollisimman kosiskelevaan ilmeeseen, Helkovaaran muikeillessa pääbambina milloin rahoittajia, milloin poliitikkoja päin?
Syypää on tuttu, mutta perustelu hieman oudompi. Helsingin IFK tunnetaan raakojen miesten kovaotteisena joukkueena. Kun puhe kääntyy jääkiekkoon huomaa, että nekin, jotka eivät tiedä liigasta edes parhaiden pistemiesten nimiä, tuntuvat luulevan tuntevansa Ruudun veljekset ja Kautosen, ja ne muut saatanan hullut.
Jokunen vuosi sitten IFK:sta tuli Big Red Cats. Paidan rintamukseen piirtyi verenhimoisen raatelijan silhuetti. Imagomuutos ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi kuvaksi, vaan koko joukkuetta alettiin markkinoida ullakolta kaivetuissa vanhoissa kehyksissä. Vanhan ajan kovia otteita ja peräänantamattomuutta, tunnelmallista jääkiekkoa, vastapainona paikalliskilpailijan kampanjalle, jossa pääosia esittivät nallekarhumaiset koko perheen sankarit pehmustetuilta penkeiltä nähtynä. Siitä hetkestä eteen päin ne hullut alkoivat vetää kansaa katsomoon kotona ja vieraissa.
Mutta alkoiko sikailu kaukalossa? Tapahtuiko samalla jotain, mikä muutti jääkiekkoa aimo askeleen kohti tappelua, niin kuin voisi ymmärtää siitä huutamisen määrästä, johon väki aivan jossakin muualla kuin kaukalon laidoilla yltyi? Ei helvetissä. Peli ei muuttunut miksikään, mutta kansa alkoi nähdä verta sielläkin, mistä se oli siivottu pois. Eikä vähiten siksi, että se joukkue osasi pelata jääkiekkoa niin hyvin, että lehdistö pääsi todistamaan, miten hullut hajottivat palkintopyttynsä kauden päätteeksi; samalla tavoin kuin mitä kuppi oli joutunut kärsimään aina ennenkin, joka joukkueen käsissä. Tällä kerralla sitä vain osattiin odottaa vesi kielellä ja salamavalo ladattuna.
Samaan aikaan toisaalla markkinamiehet seurasivat suurella mielenkiinnolla punaisen värin luomaa tunnekuohua. He halusivat synnyttää samanlaista kiihkoa toisaalle, ja lehdistö tarttui täkyyn, yleisö ympäri maan myös. Hullu ja tosihullu toivat hulluuden Ilmalaan sellaisella ryminällä, ettei se hevillä tule lähtemään narripaidasta irti. Eikä SM-liigan jääkiekkoilu silti muuttunut vieläkään miksikään, vaikka tällä kertaa jumbotronilla kannustettiin huutamaan yhä kovempaa kannustusta hulluille jääkiekkoilijoille.
Jokereilla on tänä vuonna todella hyvä ryhmä. Se pelaa loistavaa jääkiekkoa, joukossaan kiinnostavia yksilöitä. Tämän kauden Jokereihin on jopa vaikea ärsyyntyä, mikä on erikoinen tunne hämeenlinnalaiselle. Silti ensimmäinen peli IFK:ta vastaan kiinnitti päähuomion jääkiekosta pois, taas muutamaan tappelun nujakkaan. Aivan kuin kaukalossa ei olisi mitään muuta tapahtunutkaan. Kalabaliikki jatkuu kesätauon jälkeen uusintoina, ja vihaisten mummojen mölinä yllyttää näkemään pelkkää sikailua sielläkin, missä pelataan tämän hetken Suomen parasta jääkiekkoa.
Fanit loukkaantuvat, kun joukkuetta haukutaan sikajengiksi. Taustalla markkinamiehet myhäilevät hiljaa - leipää ja sirkushuveja kansalle, primitiivistä voimaa nähtynä turvallisesti lasin takaa. Sitä on helppo myydä.
Kun samoja ihmisiä, joille IFK:n punainen, Ruutu ja Kautonen, on tullut lehdistä tutuiksi, pyytää kanssaan jääkiekko-otteluun, he kiinnostuvat lähtemiseen asti vasta, kun kuulevat, ketä vastassa on. Ja vaikka sika-IFK ja sika-Jokerit ei olisi pelissä taklannut kertaakaan, olivat he pitäneet pelistä, koska se herätti niin paljon tunteita; koska he näkivät siinä raakaa voimaa. Liigan johto yrittää samaan aikaan säilyttää vetistelevin silmin hellyyttävän ilmeen naamallaan. Ei taida Urpo enää onnistua. Ymmärtänee itsekin, millaisena jääkiekkojoukkueet haluavat näyttäytyä, millaisena tätä lajia itse pitävät. Se ei tule koskaan olemaan niin pehmeä peli, ettei aina löytyisi myös hirvittävä joukko sen kovuuden paheksujia. On kuitenkin hirvittävä ero väkivallan ja mielikuvan väkivallasta välillä.
Osaisi vain olla hiljaa. Se jo riittää, että yksi hiihtäjä Turun suunnalla jaksaa aukoa päätään aina sen mukaan, mistä päin kulloinkin tuulee. Populisti, siinä missä Herlin, ja minäkin.